Lapin sodasta ei ole aiemmin tehty varsinaista sotaelokuvaa. Eikä ihme, sillä vaikeaa sellaisesta sekasotkusta on suurta kansallista kertomusta saadakaan, toisin kuin puolustustaistelusta suurvaltaa ja todenäköisyyksiä vastaan.
Järkensä menettäneiden jättiläisten puristuksessa oltiin myös 1944–1945, mutta olihan se silti vähän kiusallista. Joutua pyytämään apuun Hitlerin Saksaa, kun muitakaan ei ollut, sitten kääntää sillekin selkä Stalinin Neuvostoliiton vaatimuksesta ja katsoa, kun Wehrmacht polttaa vetäytyessään yli 200 000 siviilin kodit, räjäyttää sillat, tuhoaa tiet ja miinoittaa maaston.
Tuhon totaalisuuden ja systemaattisuuden varjoon jää eräs merkittävämpi seikka, joka tekee Lapin sodasta erityisen: lähes koko siviiliväestön onnistunut evakuointi. Naiset järjestivät itsensä, lapsensa ja karjansa salamannopeasti pois sodan jaloista, kulkivat apostolinkyydillä satoja kilometrejä etelämmäs. Valtaosa sijoitettiin Oulun seudulle, seuraavaksi eniten Ruotsiin.
Elokuva onnistuu lähes mahdottomassa: väkivallan symbolisessa liittämisessä tekijään.
Ilmeisin sudenkuoppa on väistetty tyylikkäästi, sillä ehjää ja yhtenäistä kansallista kertomusta ei ole lähdetty edes yrittämään. Lapin sota hyödyntää aiheen kompleksisuutta ei vain tehokeinona, vaan kantavana rakenteena, joka tosin voisi kantaa paremminkin.
Jännite tahtoo antaa periksi, kun henkilöhahmoja kuljetellaan sinne tänne eräänlaisina oman tarinansa sivuhahmoina. Kuvastaa se tietysti tavallaan sodan logiikkaa, joka yksilöille epäilemättä melko mielivaltaisena ilmenee.
Alleviivaamaan se alentuu lähinnä päälleliimatun oloisissa laulukohtauksissa. Ikään kuin katsoja ei muistaisi Arvon (Pyry Kähkönen) olevan punainen ilman, että tämä laulaa Kansainvälistä, tai saksalaisten morsmaikkujen sympatisoivan saksalaisia ilman Erikaa. Kähkösen timanttinen roolisuoritus ei moiseen kuitenkaan kaadu.
Harmaan sävyjä
Aku Louhimiehen Lapin sota (2026) on enemmän draama kuin perinteinen sotaelokuva, vaikka päättääkin ohjaajansa sotatrilogian. Parhaimmillaan Louhimies onkin inhimillisen epätäydellisyyden, harmaan eri sävyjen ja ambivalenssin, kuvaajana. Se ei ole aivan vähäinen onnistuminen aikana, jona halkomista ei pidetä kypsymättömänä puolustusmekanismina vaan hyveenä. Piirre on tuttu jo aiemmista teoksista, joskin joidenkin hahmojen kohdalla meinaa hieman kirkasotsaisuuden puolen lipsahtaa.
Sotilaspastori (Peter Franzén) hahmo taiteilee vähäeleisesti rajalla motiivien jäädessä pimentoon: onko mies kaikessa hurskaudessaankin patologisen kontrolloiva ja kostonhimoinen laskelmoiden vain omaa etuaan, vai ylittääkö loukatun egonsa niin sanotusti hyvää hyvyyttään – omaa tai lainattua. On tehokas ratkaisu, että yksiselitteistä vastausta ei anneta tai vähintäänkin pantataan.
Kaikki yrittävät vain selviytyä tehden mahdottomia valintoja huonon ja vielä huonomman välillä. Henki laitetaan useimmiten alttiiksi pakon edessä tai korkeintaan seikkailunhalusta, harvemmin suuremman hyvän edestä. Yksi käyttää tilaisuutta hyväkseen, toinen yllättää ehkä itsensäkin kykenemällä moraaliseen toimintaan. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän hukassa.
Temaattinen ambivalenssi näkyy myös nopeissa leikkauksissa tunnelmasta toiseen, kuten eräässä juopottelukohtauksessa, jonka tunnelma muuttuu hetkessä hulvattoman kurittomasta väkivaltaisen sovinistiseksi. Vastaavia yllätyksellisiä siirtymiä tunnerekisterissä on muitakin.
Täysin puhtoisia pulmusia ei juuri ole, joskaan elokuva ei peittele sinänsä ihan kelpoa pyrkimystään palauttaa saksalaisten kanssa seurustelleiden naisten kunnian näyttäen nämä ihan tavallisina nuorina naisina. Ihmisinä, jotka tekivät työtä siellä missä sitä oli tarjolla, ja välillä joku ihastui niin kuin nyt ihminen ihastua voi.
Elokuvan vahvin statement on väkivallan tekijän näyttäminen heikkona. Sen näyttäminen, miten pieneltä, rumalta ja naurettavalta näyttää huoraa maanisesti hokeva mies, jolle halki historian mikä tahansa tapahtuma, käänne tai hetken oikeutus on kelvannut syyksi alistaa, kontrolloida, raiskata ja tappaa lajinsa naaraita, tuttuja ja vieraita.
Sillä, mitä olen Lapin sodasta sen kokeneilta kuullut, ei ole juurikaan tekemistä näkemäni kanssa.
Elokuva onnistuu lähes mahdottomassa: väkivallan symbolisessa liittämisessä tekijään, ei kokijaan ja vieläpä tilanteessa, jossa tekijä nimenomaan epätoivoisesti pyrkii päinvastaiseen. On kieltämättä virkistävää nähdä tekijän tahrautuvan kokijan sijaan.
Tätä temppua ei tosin välttämättä olisi pilannut se, että naisten joukossa olisi ollut joku ihan oikeasti (suokaa anteeksi ilmaisu) hankala akka, joka ei muuten vanhastaan ole pohjoisessa paha sana. Todella radikaalia olisi kieltäytyä asettamasta teon tuomittavuuden mitaksi tai vähintään kontrastiksi kohteen moraalisuutta ja miellyttävyyttä, mutta ymmärrän kyllä, miksi näin ei tehdä.
Ainakin Tuntemattomasta sotilaasta (2017) tuttua on myös kerronnan kouriintuntuvuus ja lihallisuus. Ei ole tehty pelkkää kliinistä pukuepookkia, vaan valkokankaalle on tuotu sääskien ininää, ruumiinhajua ja pissahätää. Olisi voinut tuoda enemmänkin.
Siviilit sivuosassa
Lapin sodan nimeä kantava elokuva kertoo hämmentävän vähän siitä, mikä sille oli leimallista: siviilimaailman totaalinen tuho. Paikalliset eivät vain joutuneet evakkoon, mikä on tietysti raskasta sekin, vaan näkivät koko elämäntyönsä tuhottuna. Sentään pohjoisen evakot saivat pääosin palata ja aloittaa alusta toisin kuin Karjalan evakot, mutta en sitten tiedä, millainen etuoikeus on rakentaa lapsille tulevaisuutta kirjaimellisesti raunioissa. Lappia elokuvassa nähdään Meri-Lapissa ja Muoniossa kuvattujen osuuksien verran.
Toiset ilmeisyydet vältetään paremmin kuin toiset. Suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarina on nähty ja kuultu ennenkin, valtaosan naisia kokemuksista ei tiedetä mitään. Enkä tarkoita tätä moralistisena arviona, vaan toteamuksena siitä, mihin elokuva fokusoi ja mitä ohittaa.
Tässä kohtaa on tosin tuotava ilmi oma rajoittunut, subjektiivinen tulokulma, joka ei voi olla vaikuttamatta katsojakokemukseen. Perhe- ja sukuhistorian kietoutuessa tiiviisti Lapin sotaan ja siviilien kohtaloihin on nimittäin hieman vaikea suhtautua siihen, että Lapin sota -elokuva kertoo eteläpohjalaisen nuorukaisen (Luukas Niskanen) Oulun-matkasta ja siitä, kun toisen mokoman vaimo (Sannah Nedergård) ihastuu natsiin (Volker Bruch).
Roolisuorituksissa on enemmän kiitettävää kuin moitittavaa, eikä Antti Tuurin Rauta-anturaan (2012) pohjautuva elokuva on arvioitava oman rajauksensa sisällä. On kohtuutonta moittia teosta siitä, ettei se ole jokin toinen teos. Sota tuottaa monenlaisia ihmiskohtaloita, joiden perkaamisessa riittää sarkaa. Tavallaan on johdonmukaistakin, että Lapin sota kertoo ensisijaisesti sotilaan näkökulman siinä missä Tuntematon sotilaskin (2017).
Sanottakoon nyt kuitenkin, että sillä, mitä olen Lapin sodasta sen kokeneilta kuullut, ei ole juurikaan tekemistä näkemäni kanssa. Ja tästä pisteestä käsin on vaikea välttyä ajatukselta, että massiivisen sotarikoksen kohteeksi joutuneen siviiliväestön vaietut ja varjoon työnnetyt kokemukset jäävät marginaaliin siinäkin elokuvassa, joka tuon kollektiivisen trauman nimeä kantaa.
Tunnistettavin pohjoinen vilahtaa kuski-Annin (Anni-Kristiina Juuso) käytännönläheisen henkilöhahmon olemuksessa, jossa on jotain hyvin iholle ja kohti tulevaa. Se pelastaa paljon.
Sodan hähmäisyyden ja myös sotaväsymyksen elokuva näyttää hyvin. Lapin sota oli hitonmoinen sotku ja niin on Louhimiehen elokuvakin. Se ei tarjoa – pateettisista viuluista huolimatta – sellaista elähdyttävää sankaritarinaa kuin perinteiset sotaelokuvat eikä tilalle myöskään syvyyttä vaikkapa symboliikan tasolla, mutta kylläkin aivan kelvollista draamaa ja kiitettävää sietokykyä pysähtyä inhimillisen ristiriitaisuuden äärelle sitä väistämättä ja liikaa selittämättä.
Aku Louhimies: Lapin sota (2026), Antti Tuurin Rauta-anturan (2012) pohjalta. Elokuvateattereissa 23.10. alkaen.
uutiskirje 
