Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Timo Miettinen, mikä sai kirjoittamaan kirjan nationalismista?
Syitä on useita. Ensinnäkin suomen kielellä ei ole kunnollista yleisesitystä siitä, mitä nationalismi on. Meillä on kirjoja yksittäisten maiden historiasta ja niiden kansakunta-aatteista, mutta ei teosta, joka käsittelisi nationalismin ideaa kokonaisuutena.
Toiseksi yhteiskunnallinen keskustelu nationalismista on jossain määrin skitsofreenista. Joissain yhteyksissä – esimerkiksi Ukrainan ja Taiwanin kohdalla – nationalismi nähdään hyvänä asiana. Toisissa tapauksissa se näyttäytyy demokratian ja oikeusvaltion uhkana. Halusin pohtia, onko kyse kahdesta erilaisesta nationalismista vai siitä, että nationalismin merkitys muuttuu historiallisissa tilanteissa.
Kolmanneksi kirja jatkaa edellisen teokseni Demokratian ajan kysymyksenasettelua. Siinä tarkastelin aloittamisen mahdollisuutta – kykyä katkaista menneen valta ja luoda uutta. Tässä kirjassa keskityn jatkuvuuden kokemukseen: miksi ihmiset kaipaavat yhteyttä menneeseen ja miten varsinkin modernin ajan murrokset synnyttävät tarpeen tuottaa pysyvyyttä.
Käsittelet kirjassasi kolmea nationalismin kaarta, jotka ovat englantilainen, ranskalainen ja saksalainen. Miten teit rajauksen juuri näihin ja minkälaisia piirteitä niihin kuuluu?
Kirjassa on kolme tyyppiesimerkkiä, jotka ovat jäsentäneet kysymystä jatkuvuudesta omalla tavallaan. Ajatus kansakunnasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä on aidosti eurooppalainen.
Englannissa kansakunta-ajattelu kehittyy varhain. Kansakunta alkaa edustaa jatkuvuutta, joka ei enää henkilöidy yksin hallitsijaan. Se kiinnittyy oikeudelliseen perinteeseen, isänmaahan ja parlamenttiin.
Ranskassa keskeistä on puolestaan katkos. Vuoden 1789 vallankumouksessa kansakunta nousee poliittisen vallan perustaksi ja irtautuu vanhasta sääty-yhteiskunnasta ja kuninkaanvallasta. Se ottaa paikkansa historiassa uuden järjestyksen luojana.
Saksassa lähtökohtana on saksankielisen Euroopan valtiollinen hajanaisuus. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei muodosta yhtenäistä kansallisvaltiota, joten kansakuntaa hahmotetaan ennen kaikkea yhteisen kielen, historian ja perinteiden kautta. Toki tärkeitä ovat myös taide, runous, kulttuuri.
Vaikka kaikki Euroopan kansakunnat eivät sovi suoraan näihin tyyppeihin, ne edustavat kolmea erilaista ajatustraditiota, jotka auttavat ymmärtämään muitakin nationalismin muotoja. Jos ajattelemme vaikka suomalaista nationalismia, se on ajatustraditiona selkeästi ammentanut nimenomaan saksalaisesta perinteestä.
Käyt kirjassasi läpi sitä, että nationalismi oli aluksi hyvin eteenpäin katsova idea ja monella tavalla vallankumouksellinen. Varsinkin 1800-luvulla nationalismiin pohjautui internationalistinen idea, jossa ajateltiin, että kaikkien pitää vapautua ennen kuin kukaan voi olla vapaa.
Tämä on yksi kirjan keskeisistä pointeista. Nykyisin nationalismi näyttäytyy usein rajojen suojeluna ja pysyvyyden tavoitteluna. Tätä vasten nostan esiin nationalismin alkuperäisen lupauksen.
Se on ajatus siitä, että poliittinen yhteisö voi itse määrittää oman olemassaolonsa ehdot. Nationalismi ei katso ensisijaisesti menneisyyteen vaan tulevaisuuteen. Kirjassa kysyn, miten nationalismi avasi tulevaisuuden uuden luomiselle ja miksi tämä avoimuus alkoi myöhemmin kaventua.
Nykyisin nationalismi näyttäytyy usein rajojen suojeluna ja pysyvyyden tavoitteluna.
Keskeinen osa sitä tarinaa on tietynlainen internationalismi tai kosmonationalismi. Yhden kansan vapautusaate ei syntynyt tyhjiössä, vaan usein kyse oli imperiumien hajoamisprosesseista, joissa sitten eri kansakuntien itsenäisyyspyrkimykset tietyllä tavalla tukivat toisiaan. Erityisesti 1800-luvun alkupuolen ja vuosisadan puolivälin vallankumousliikkeissä eli ajatus siitä, että kansojen vapaus on yhteinen asia.
Vuosisadan loppua kohti tämä ajatus alkoi jäädä taka-alalle. Kirjassa kuvaan, miksi näin kävi.
Mikä teki nationalismista alun perin eteenpäin katsovan voiman?
Kun nationalismi syntyi eurooppalaisen politiikan kentälle, sen vastapoolina olivat vanhat imperiumit. Niiden valta nojasi usein ajatukseen pysyvästä järjestyksestä: hallitsijan mahti perustui perimykseen, luonnonjärjestykseen tai Jumalan tahtoon.
Kansakunta syntyy tätä ajatustapaa vasten dynaamisena, aloitteellisena ja vahvasti myös uutuuteen nojaavana ajattelutapana. Tämä on perinne, joka ehkä selkeimmin näkyy ranskalaisessa nationalismissa.
Nykypäivän näkökulmasta on kiinnostavaa, että osa ranskalaisista vallankumouksellisista jopa ehdotti menneisyyden patsaiden ja muistomerkkien tuhoamista – nimenomaan kansakunta-aatteen nimissä. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten nationalismin merkitys on muuttunut.
Kuvaat kirjassasi, kuinka 1800-luvun aikana nationalismi alkoi jo muuttua ja siitä tuli poissulkevampaa. Käytät esimerkkeinä Kreikkaa, Puolaa ja Unkaria. Miten nationalismi alkoi muuttua?
Alkuvaiheessa kansakuntien nousu historian näyttämölle kytkeytyi vahvaan uskoon edistykseen, harmonian mahdollisuuteen ja uudenlaisten poliittisten järjestelmien syntyyn. Kreikka, Puola ja Unkari — sekä myöhemmin Saksakin — edustavat kukin omalla tavallaan sitä, miten tämä tulevaisuushorisontti alkaa kaventua.
Yhdistävä piirre on se, mitä tapahtuu, kun kansakunta saa modernin valtion instituutiot käyttöönsä. Kansakunta-ajatus alkaa muovautua valtion kautta: autonomian korostamisesta siirrytään identiteetin määrittelyyn ja lopulta yhdenmukaistamisen tarpeeseen. Valtiosta tulee väline tämän yhdenmukaistamisen toteuttamiseen. Koulutus, kasvatus, oikeusjärjestelmä ja armeija alkavat toimia ennen kaikkea kansallisen yhtenäisyyden tuottajina – eivät enää vapautumisen tai eriarvoisuuden purkamisen instrumentteina.
Tämä kehitys kytkeytyy poliittisiin paineisiin. Kreikan itsenäistymiseen ja myöhempiin laajentumispyrkimyksiin liittyy kysymys siitä, ketkä kuuluvat kreikkalaiseen kansakuntaan. Puolassa suurvaltapaine ja toistuvat epäonnistumiset itsenäisyyden palauttamisessa suuntaavat huomiota kansakunnan sisäiseen vahvistamiseen. Unkarissa suhde Habsburgien hallitsijasukuun ja historiallisen Unkarin alueella eläviin muihin kansallisuuksiin muovaa samaa prosessia. Olennaista on, että selviytymiskamppailun logiikka alkaa hallita kansakunnasta käytävää keskustelua.
1800-luvun loppupuolella tähän yhtenäistämisen logiikkaan liittyy biologisen ja rotuajattelun vahvistuminen. Kansakuntia aletaan hahmottaa organismeina, jotka käyvät olemassaolon kamppailua toisiaan vastaan ja joista vahvimpien ajatellaan selviytyvän.
Tämä näkökulma syrjäyttää ajatuksen historiallisesta edistyksestä ja avaa tien tulevaisuushorisontin sulkeutumiselle.
Voiko siis sanoa, että nationalismi alkoi muuttua poissulkevaksi sen jälkeen kun se oli onnistunut tavoitteessaan eli kansakunnan luomisessa?
Osassa tapauksista kyse oli onnistumisesta ja osassa reaktiosta epäonnistumiseen tai nöyryytykseen. Puolassa toistuvasti kukistuneet itsenäisyyspyrkimykset johtivat pohtimaan, mitä kansallisen liikkeen pitäisi tehdä toisin, jotta suurvallat eivät enää voisi jakaa maata tai käyttää sitä omien valtapoliittisten tavoitteidensa välineenä.
1800-luvun jälkipuoliskolla Puolassa vahvistui vähitellen ajatus siitä, että poliittisen vapautumisen edellytyksenä oli kansakunnan sisäinen vahvistaminen. Vuosisadan loppua kohti osa liikkeistä alkoi korostaa yhä voimakkaammin etnistä yhtenäisyyttä. Aiempi avoin horisontti, jossa nationalismilla oli tilaa elää etnisen monimuotoisuuden kanssa, alkoi näissä suuntauksissa kaventua.
1900-luvulla etenkin saksalainen nationalismi näytteli sen kauhuissa suurta roolia. Mitä nationalismille tapahtui 1900-luvulla?
Maailmansotien välinen aika ei ollut yksiselitteisesti pysähtyneen tai kielteisen nationalismin aikakautta. Eurooppaan syntyi uusia valtioita, kuten Suomi ja Tšekkoslovakia, jotka rakensivat itsenäisyytensä juuri kansallisen itseymmärryksen ja valtionrakennuksen varaan. Silti ensimmäinen maailmansota teki vähemmistökysymyksestä uudella tavalla akuutin.
Ennen sotaa Euroopan rajat ja raja-alueet olivat huomattavasti joustavampia. Aikalaiskuvauksissa kerrotaan, kuinka huolettomasti mantereella saattoi matkustaa ilman tarkkoja rajamuodollisuuksia.
Sodan myötä kansallisen lojaalisuuden osoittaminen sai entistä suuremman merkityksen.
Sodan myötä kansallisen lojaalisuuden osoittaminen sai entistä suuremman merkityksen. Väestön uskollisuudesta tuli turvallisuuskysymys, ja sodan jälkeen sama vaatimus vaikutti uusien valtioiden rakentamiseen. Erityisesti vähemmistöiltä alettiin vaatia todisteita siitä, mihin ne kuuluivat – ja kenelle ne olivat uskollisia.
Toinen keskeinen piirre liittyy historian roolin vahvistumiseen, erityisesti Saksan tapauksessa. Vaikka saksalaisessa identiteetissä oli aiemminkin ollut historiallinen ulottuvuus, ensimmäisen maailmansodan jälkeen se alkoi määrittyä yhä voimakkaammin koetun nöyryytyksen kautta. Versailles’n rauhansopimus näyttäytyi monille saksalaisille epäoikeudenmukaisena, ja vastaava kokemus muovasi myös Unkarin nationalismia Trianonin rauhansopimuksen jälkeen.
Nationalismiin syntyi revanssin tarve, halu hakea hyvitystä koetusta vääryydestä. Kansakunta alkoi nähdä itsensä loukattuna: se oli tehnyt uhrauksia, kärsinyt menetyksiä tai kohdannut epäreiluja ehtoja, jotka vaativat korjaamista. Kirjailija Stefan Zweig kuvasi tätä ”myrkyksi”, joka jäi jäytämään eurooppalaisten kansakuntien sisälle.
Tämä revanssiajattelu muutti nationalismin luonnetta. Yhteisen tulevaisuuden ja kansakuntien vapautumisen sijaan sen painopiste siirtyi koettujen historiallisten vääryyksien hyvittämiseen.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa nousi fasismi ja Saksassa natsien kansallissosialismi. Etenkin Saksassa tämä revanssi- ja nöyryytysajatus pohjusti natsien valtaannousua, toki taustalla oli myös maailmanlaajuinen finanssikriisi. Mitä muita tekijöitä fasismin nousulle voidaan löytää?
Saksaa on kuvattu “myöhästyneeksi kansakunnaksi”. Tällä on viitattu erityisesti siihen, että kansallinen yhdistyminen toteutui myöhään ja vahvasti Preussin monarkian ja hallintokoneiston johdolla. Kansallinen yhtenäistyminen ei merkinnyt vastaavaa parlamentaarisen demokratian vahvistumista. Runoilijoiden ja filosofien hahmottelema kansakunta sai näin valtiollisen muodon, jossa hallinnon ja armeijan asema oli vahva.
Max Weberin tulkinnassa tämä oli yksi syy siihen, miksi saksalainen kansallisvaltioprojekti muotoutui sääntöuskovaiseksi ja hallinnollisesti kontrolloiduksi. Se ei rakentunut ensisijaisesti jaettuihin oikeuksiin, kielelliseen yhtenäisyyteen tai kulttuuriseen identiteettiin, vaan valtion byrokraattiseen kykyyn organisoida ja ohjata. Tämä modernisaation erityispiirre heijastui myöhemmin myös sotien välisen ajan poliittisiin kehityskulkuihin.
Toinen tekijä liittyy käsitykseen kansakuntien välisestä armottomasta kilpailusta. Kun valtiot ja imperiumit pyrkivät laajentumaan, kansakunnat kokivat olevansa jatkuvien sisäisten ja ulkoisten uhkien kohteena. Tämä synnytti paineen yhdenmukaisuuteen ja oman olemassaolon turvaamiseen.
Fasismi oli äärimmäinen ilmentymismuoto ajatuksesta, jonka mukaan vahva kansakunta on jotain, jonka tahto ja toiminta on yhtä.
Fasismi oli äärimmäinen ilmentymismuoto ajatuksesta, jonka mukaan vahva kansakunta on jotain, jonka tahto ja toiminta on yhtä. Italialaisen ja saksalaisen fasismin perusajatuksia on se, että yhden johtajan varaan rakentuva kansakunta edustaa parhaiten tällaista toimintaa. Siinä suuri johtaja johtaja ja kansakunta sulautuvat yhdeksi ruumiiksi.
Saksassa Hitler esiintyi kansakunnan tahdon ruumiillistumana. Johtajaperiaate syrjäytti oikeusvaltion ajatuksen siitä, että myös vallankäyttäjä on sidottu lakiin ja hänen valtaansa rajoitetaan.
Miten nationalismi onnistui nousemaan 1900-luvun hallitsevaksi poliittiseksi ideologiaksi? Mikä johti siihen, että myös liberalismi ja sosialismi joutuivat tietyllä tapaa taipumaan kansakunnan vetovoimalle?
Tässä on paljon kehityskulkuja, jotka liittyvät yksittäisten maiden tilanteeseen. Yksi käänne liittyy siihen, että jos sosialismi vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli aika kansallisvaltiokriittinen luonteeltaan, niin se alkoi muuttua.
Neuvostoliitossa se muuttui Leninin kuoleman jälkeen ja Euroopassa laajemminkin hyväksyttiin ajatus, että sosialismi voi toteutua vain yhdessä maassa ja se voi olla kansallisvaltiovetoinen projekti.
Toinen käänne on varmaan se, että kansallisvaltio voittaa kamppailun poliittisesta hallinnasta. Se tarvitsee tuekseen ideologian, joka sitä pönkittää ja tukee. Ja siinä nationalismi on keskeinen ideologia.
Yksi filosofinen näkökulma liittyy kuitenkin nationalismin kokemuksellisuuteen. Sen omaksuminen ei välttämättä edellytä tietoista sitoutumista oppirakennelmaan. Kansalliseen yhteisöön kasvetaan osana arkisia käytäntöjä, kieltä ja instituutioita.
Nationalismi voi näin muuttua niin itsestään selväksi osaksi arkea, ettei sitä enää tunnisteta ideologiaksi. Sitä voisi verrata huoneen pöytään ja tuoleihin: niiden käyttämiseen ei tarvita teoriaa, vaan ne muodostavat valmiin ympäristön, jossa toimitaan.
Ajattelen, että tämä arkinen itsestäänselvyys on keskeinen osa nationalismin menestystä. Sen lähtökohtia ei tarvitse jatkuvasti perustella. Ne opitaan osana tavallista elämää.
Eli tavallaan tenho on siinä, että se on yksinkertainen ideologia omaksua. Ei tarvitse lähteä käymään keskustelua, että minkäs sortin nationalisti sitä ollaan.
Tuolla kirjan loppupuolella pohdin hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Taloudellisen liberalisaation ja kilpailun korostamisen myötä ihmiseltä vaaditaan jatkuvasti sopeutumista, kehittymistä ja itsensä uudistamista.
Nationalismin lupaus on yksinkertaisempi. Se on ajatus kotiinpaluusta tai hyväksynnästä, jota ei tarvitse ansaita. Se muistuttaa enemmän perhettä kuin jotain kollektiivista ideologiaa.
Ehkä se on osa viehätysvoimaa, että nationalismi tarjoaa lupauksen hyväksynnästä ajassa, jona muut yhteiskunnan rakenteet tuntuu edellyttävän sinulta hyvin paljon asioita ollaksesi todellinen liberaali tai sosialisti.
Hypätään vuoteen 1989, jolloin piti saapua historian loppuun. Tunnetusti se ei loppunut, ja 2000-luvulla nationalismi on tehnyt vahvan paluun. Käsittelet tätä ilmiötä kirjassasi ja kirjoitat, että nationalismin nousua ei voi ymmärtää vain köyhien kapinana. Miten se sitten pitää ymmärtää?
Kirjan lähtökohtana on kysymys nationalismin ja modernisaation suhteesta. Monissa nationalismin tutkimuksen klassisissa teorioissa kansakuntien syntyä selitetään modernin talouden, koulutuksen ja viestinnän muutoksilla. Ne loivat edellytyksiä sille, että ihmiset alkoivat hahmottaa itsensä laajojen kansallisten yhteisöjen jäseniksi.
1900-luvun jälkipuolella yleistyi puolestaan odotus, että talouden globalisaatio heikentäisi kansallisia sidoksia ja vahvistaisi kansainvälisiä tai kosmopoliittisia identiteettejä. Kun talous ylitti rajoja, myös poliittisten identiteettien oletettiin vähitellen seuraavan perässä.
Minun kysymykseni on, miksi näin on tapahtunut vain hyvin rajallisesti. Ehkä kuvamme modernisaatiosta oli alunperinkin liian suoraviivainen.
Poliittiset identiteetit eivät välttämättä synny vain tukemaan taloudellista ja yhteiskunnallista muutosta. Ne voivat myös kanavoida vastarintaa ja pyrkiä hidastamaan tai ohjaamaan muutosta.
Fasismi oli äärimmäinen ilmentymismuoto ajatuksesta, jonka mukaan vahva kansakunta on jotain, jonka tahto ja toiminta on yhtä.
Tässä suhteessa nykynationalismi pyrkii usein jarruttamaan talouden kansainvälistymistä, rajojen merkityksen vähenemistä tai muuttoliikkeitä. Se syntyy modernisaation tuottamista muutoksista mutta voi kääntyä niitä vastaan. Kansakunnan kautta sanoitetaan talouden globaaliin luonteeseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen liittyviä jännitteitä, jotka koskettavat eri väestöryhmiä eri tavoin.
Viimeisen 10–15 vuoden aikana nationalismin painopiste on mennyt siihen, ettei se paikanna ongelmaa tiettyyn ulkoiseen tekijään kuten EU:hun tai maahanmuuttoon. Yhä vahvemmin se paikantuu valtion sisäiseen toimintalogiikkaan, joka on perustunut tietynlaiselle oikeusvaltiotraditiolle, vallan kolmijaolle ja kompromissien tekemiselle. Se on osoittautunut liian heikoksi tai epätyydyttäväksi nationalismin kannalta.
Siksi Yhdysvalloissa, Saksassa tai Ranskassa nouseva nykynationalismi on kiinnittänyt katseensa valtion rakenteisiin ja haluaa purkaa niitä jonkinlaisen vahvan johtajuuden edistämiseksi. Tämä on viimeisen nykynationalismissa tapahtunut käänne ja varmasti myös yksi syy sille, minkä takia vertauskuvat nousevat usein maailmansotien väliseen aikaan.
Olemme jonkinnäköisessä pisteessä, josta ei voi enää mennä tavallaan uuteen aikaan tai ainakaan emme osaa kuvitella sellaista.
Tämä on tulkinta, johon päädyin. Kirjan viimeisessä luvussa on nationalismin kolme aikakategoriaa ja joiden näen nykyisellään luonnehtivan nationalismia.
Yksi on nostalgia eli ajatus, että pitää palata johonkin kulta-aikaan. Toinen on toisto tai toisteisuus, joka tuntuu olevan vahvasti osa nationalismin aikakäsitystä. Nationalismin käytännöt, symbolit ja tunnukset ovat olemassa sen takia, että niitä toistetaan ja jokin sama vain jatkuu tyhjän toiston välineenä.
Kolmas on sitten apokalyptinen tai maailmanloppua kohti katsova näkökulma. Siinä nationalismi nykypäivänä yhdistyy maailmanlopun ajatukseen tai ainakin kansakunnan lopun ajatukseen muuttoliikkeiden tai jonkun muun kulttuurisen kehityksen kautta. Tämän prosessin estämiseksi on valtion ryhdyttävä todella radikaaleihin toimiin suojellakseen rajoja tai etnistä yhdenmukaisuutta.
Nationalismi pystyy siis yhdistymään erilaisiin aikakäsityksiin. Näitä kolmea muotoa yhdistää kuitenkin tulevaisuuden avoimuuden kaventuminen: tehtäväksi jää palauttaa menetetty, toistaa olemassa olevaa tai torjua uhkaava loppu. Tilaa uuden luomiselle jää yhä vähemmän.
Timo, kiitos paljon keskustelusta.
Timo Miettinen: Uuden maailman luojat: Nationalismin idea ja historia (Teos)
uutiskirje 
