Inkeriläisistä muistetaan lähinnä heidän kovat kohtalonsa neuvostovallan alla 1930-luvulla sekä Suomeen jatkosodan aikana paenneiden inkeriläisten pakkopaluu Neuvostoliittoon sodan jälkeen. Moni palasi vapaaehtoisestikin, koska luuli pääsevänsä takaisin kotiseudulleen. Kukaan ei päässyt. Stalin piti inkeriläisiä epäluotettavina. Heidät siirrettiin Suomesta Keski-Venäjälle.
Sitä ennen inkeriläiset kokivat natsimiehityksen, kun Hitlerin joukot etenivät nopeasti heidän alueelleen vuoden 1941 salamasodassa. Jotkut saattoivat luulla vainojen loppuvan, kun komennon ottivat suomalaisten aseveljet. Sen sijaan stalinilainen pakkovalta vain vaihtui hitleriläiseen pakkovaltaan.
Inkeriläisistä saksalaismiehityksen alla kertoo tohtori Anni Reuterin uusi tietokirja Maa joka katosi. Sen alaotsikko kertoo, että Inkerin asia on Reuterille läheinen henkilökohtaisesti. Hänen isoisänsä Juhani Jääskeläinen toimi inkeriläisten ainoana pappina jatkosodan aikana. Teos pohjautuu suurelta osin Jääskeläiseltä jälkeen jääneisiin päiväkirjoihin ja muihin muistiinpanoihin sekä hänen ottamiinsa ainutlaatuisiin valokuviin.
Kirjan alaotsikossa mainittu salainen tehtävä tapahtui sitä ennen. Se alkoi tammikuussa 1942. Jääskeläinen kuului tutkimuskomissioon, joka tutki inkeriläisten oloja ja yritti selvittää heidän lukumääräänsä. Se ei ollut helppoa, sillä suuri osa inkeriläisistä oli karkotettu neuvostovallan aikana Siperiaan ja muualle Neuvostoliittoon. Niin myös Inkerin Keltossa syntyneen Juhani Jääskeläisen omaiset.
Hänet itse oli lähetetty Suomeen opiskelemaan papiksi.
Salaisen selvityksen taustalla oli ajatus inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Vaivihkaa kuulosteltiin myös heidän omia mielialojaan mahdolliseen evakuointiin liittyen. Suomen viranomaisilla oli jo tässä vaiheessa tieto saksalaisten toimeenpanemista juutalaisten ja kommunistien joukkomurhista miehittämissään Baltian maissa ja Inkerinmaalla.
Talvella ja keväällä 1942 tutkimuskomissio pääsi todistamaan suomalaisten nälkäkuolemia, tauteja ja saksalaisten pitämää kovaa kuria Inkerinmaalla. Niistä tiedettiin myös Suomessa, mutta ulkoministeri Rolf Witting piti tietoja inkeriläispakolaisten liioitteluna. Anni Reuter kirjoittaa Suomen hallituksen halunneen pitää inkeriläiset ja heidän hätänsä Suomenlahden toisella puolella.
Komission työ ei tässä vaiheessa johtanutkaan käytännön toimenpiteisiin.
Reuter pohtii kirjassaan, pitäisikö Inkerinmaalla nälkään kuolleet lukea mukaan Saksassa jo toukokuussa 1941 ennen operaatio Barbarossaa päätettyyn nälkäsuunnitelmaan. Idästä vallatuilta alueilta varastettiin ruokaa saksalaisille ja aiheutettiin tietoisesti nälänhätä. Sen tavoitteena oli tappaa nälkään 31–45 miljoonaa saksalaisten turhaksi katsomaa ihmistä.
Inkeriläiset olivat suomalaisia, mutta heiltäkin vietiin ruokaa ja kotieläimiä. Pienimuotoisen ruoka-avun piiriin pääsivät vain työssä käyvät. Vankileireillä nälkään näännytettäviin päätyi myös inkerinsuomalaisia miehiä.
Toisen kerran Juhani Jääskeläinen saapui Viron kautta Inkerinmaalle elokuussa 1942, nyt sotilaspastoriksi. Jälleen hän joutui todistamaan, etteivät natsimiehittäjät kohdelleet inkerinsuomalaisia sen lempeämmin kuin muita valloittamiaan kansoja. Suomalaisnaisia painostettiin ja todennäköisesti pakotettiinkin saksalaisten bordelleihin. Nälkä, pelko, tappaminen ja sukulaisten katoamiset jatkuivat.
”Valtio vaihtui Neuvostoliitosta Saksaan, mutta väkivalta, pakkovalta ja alistaminen jäivät”, Anni Reuter kiteyttää.
Vuoden 1943 alussa ponnistelut alkoivat tuottaa tulosta. Suomi ja Saksa sopivat 12 000 inkeriläisen siirtämisestä Suomeen. Aluksi otettiin vastaan 850 orpolasta. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin Viron kautta 63 000 inkeriläistä, inkerikkoa ja vatjalaista joista nopeasti sodan jälkeen 55 000 palasi tai pakkopalautettiin Neuvostoliittoon. Tuhannet pakenivat sitä ennen Ruotsiin.
Seurasi vuosikymmeniä kestänyt hiljaisuus. Inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan ei sopinut puhua kirkossa, lehdistössä eikä kirjallisuudessa. Aiemmin kirjoitettuja Inkeriä käsitteleviä kirjoja sensuroitiin. Vaikeneminen jatkui pitkälle 1980-luvulle ennen kuin Mihail Gorbatšovin perestroika-politiikka aloitti avoimemmat ajat.
Hiljaa piti olla Neuvostoliitossakin.
”Me emme puhu näistä asioista” Juhani Jääskeläinen sai kuulla, kun hän tapasi Petroskoissa sisaruksiaan ja muuta sukuaan, ja otti puheeksi suvun karkotushistorian.
Anni Reuterin mukaan vaikeneminen jatkuu edelleenkin siinä mielessä, ettei inkerinsuomalaisten historiasta kerrota suomalaisissa oppikirjoissa. Hän pitää suomalaista historiankirjoitusta varsin nationalistisena ja vähemmistöt sivuuttavana.
”Samalla on ruokittu myyttiä yhtenäisestä, homogeenisesta suomalaisuudesta. Tämän myytin voi katsoa toimivan rasismin polttoaineena”, hän kirjoittaa.
Kolme vuotta sitten Anni Reuterilta ilmestyi erinomainen tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka kertoo Neuvostoliiton inkeriläisiin kohdistamista vainoista 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Muistitietoon, omiin tutkimusmatkoihin ja laajaan arkistoaineistoon pohjautuva kirjakaksikko on raikkaan elämyksellisesti kirjoitettu tähän asti kattavin kuvaus Pietarin ympäristössä käytännössä nykyisen Leningradin alueella eläneiden suomalaisten traagisista vaiheista.
Anni Reuter: Maa joka katosi. Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä. 271 sivua, SKS Kirjat 2026.
uutiskirje 
