Sotakirjailija Kristian Kososen jo kymmenes romaani Kohti Kaukasusta on ensimmäinen, jota en halua kehua. Kososen kuvaus suomalaisista vapaaehtoisista SS-sotilaista toisessa maailmansodassa on sinänsä yhtä pätevä sotaromaani kuin hänen yhdeksän edellistäkin. Nyt se ei vaan riitä. Suomalaiset taistelivat natsi-Saksan eliittijoukoissa. Vuonna 2026 julkaistavassa romaanissa asiaa pitäisi käsitellä laajemmin, kriittisemmin, kuin vain yksittäisten taistelujen kautta.
Suomalaiset olivat osa monikansallista Wiking Nordland -SS-divisioonaa. Kososen kuvaaman rykmentin tavoitteena olivat Kaukasuksen öljykentät kaukana idässä. Suomalaisia näissä 1941–1943 toimineissa joukoissa oli yhteensä 1408.
Kohti Kaukasusta -romaanissa suomalaiset ovat samanlaisia ihannesotilaita kuin sotakirjoissa yleensäkin. Vähäpuheisia, jopa yrmeitä, mutta rehtejä ja sotatyössä päteviä. Juuri sellainen on Pohjanmaalta lähtenyt Antti Ketola, talvisodan veteraani, joka on lähtenyt tekemään lopullisesti selvää Neuvostoliitosta. Mutta mitä enemmän sota etenee, sitä enemmän häntä kuvottaa saksalaisten meininki ja raakuudet.
Teoksen muutkin suomalaiset ovat jaloja ja toisistaan huolta pitäviä. Jos jollain onkin viehtymystä kansallissosialismiin, se karisee Ukrainan tappotantereiden järjettömissä hyökkäyksissä, joihin saksalaisupseerit lähettävät miehiä tienatakseen itselleen mitaleita.
Kososen sotakuvaus on totutun vaikuttavaa ja koskettavaa, siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että tässä romaanissa Saksan barbaarimaisen hyökkäyssodan raakuuksista ei puhuta ollenkaan. Ketola kyllä rekisteröi neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset ja siviilien hädän, mutta muuten sota on tässä romaanissa tavanomaista sotaa.
Näinhän ei todellakaan ollut. SS-joukot syyllistyivät mittaamattomiin raakuuksiin edetessään Neuvostoliiton alueella sijaitseviin kyliin ja kaupunkeihin. Siviilejä, etenkin juutalaisia, murhattiin silmittömästi jo paljon ennen kuin tuhoaminen sai teollisen mittakaavan.
Kososen romaanissa SS-miehet eivät näe tästä häivääkään. Kohti Kaukasusta on kirjoitettu Mauno Jokipiin 1960-lukuisen Panttipataljoonan hengessä, jossa suomalaiset olivat poliittisesti neutraaleja eliittisotilaita.
André Swanström kumosi tämän tulkinnan vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassa Hakaristin ritarit. Se ja myöhempi tutkimus ovat osoittaneet vapaaehtoisissa olleen huomattava joukko äärioikeistolaisia, ja suomalaisten SS-miesten osallistuneen hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen.
Kohti Kaukasusta on tietenkin romaani, ei tieteeseen pohjautuva kirja. Sitä ei voi syyttää historian vääristelystä. Mutta jos suomalaisista SS-miehistä haluaa kirjoittaa, uusimman tutkimuksen pitäisi näkyä sisällössä, kun kyseessä on tällainen aihe. Nyt holokausti tulee esiin vasta teoksen epilogissa Antti Ketolan hirvittävässä syyllisyyden tunteessa. ”…mutta maailma oli silloin hyvin erilainen ja Suomen valtion valtuuttamanahan sinne oli lähdetty”, asiaa selitetään.
Valitettavasti Kohti Kaukasusta -teos valkopesee suomalaisia, jotka osallistuivat rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Talvi- ja jatkosodasta voi ehkä puhtain sydämin kirjoittaa vain yksilöiden kokemuksen ja taistelujen kautta. Suomen osallistuminen natsiarmeijaan vaatii laajemman näkökulman.
Kristian Kosonen: Kohti Kaukasusta. 351 sivua, Bazar 2026.
uutiskirje 
