Arjen kiireissä tulee harvoin ajatelleeksi, kuinka lyhyen siivun historiasta on elämää määrittänyt kellolla mitattava, suoraviivaisesti eteenpäin kulkevaksi ymmärretty aika. Aikakäsityksellä on kuitenkin valtava vaikutus paitsi ihmisen elämään ja maailmankuvaan, mutta myös koko planeetan nykytilaan ja tulevaisuuteen.
Käsitys ajasta janana, joka kulkee yksisuuntaisesti menneestä kohti tulevaa, jossa siintää kehityksen lakipiste, pohjaa vahvasti juutalaiskristilliseen perinteeseen ja länsimaiseen ajatteluun.
Mitattava ja synkronoitu kellonaika on kuitenkin suhteellisen tuore sopimus. Siitä tuli keskeinen osa elämää vasta modernilla, teollistuvalla kaudella. Standardiaika ja globaalit aikavyöhykkeet liittyvät 1800-teknologiseen kehitykseen, rautateihin, liikkumisen tahdin nopeutumiseen ja tehtaanpillin puhalluksen mukaisesti aikataulutettuun elämään.
Nykyisin on itsestään selvää elää jatkuvasti tikittävän kellon, kiireen, nopeudella arvioitujen tehtävien ja deadlinejen määrittämässä ajassa. Sosiologi Hartmut Rosa kuvailee, kuinka moderniin elämään kuuluvat tehokkuuden ja tuottavuuden ihanteet sekä jatkuvasti tiivistyvät aikataulut ovat kiihdyttäneet ajan kulumisen kokemusta. Moni tunnistaa arjestaan kokemuksen, että aika itsessään tuntuu kiihtyneen.
Vauhdista huolimatta emme tahdo ehtiä juuri muuta kuin juosta kelloa vastaan yhä nopeammin. Yhä kiihtyvä mitattavan ajan, kronoksen, tahti on tehnyt myös yhteiskunnallisista muutoksista kiivaampia. Poliittiset mullistukset seuraavat toisiaan yhä tiiviimmin, eikä hengähdystaukoa tunnu olevan.
Juuri nyt tekoälyn kehitys lisää kiihtymiseen kierroksia ennennäkemättömällä tavalla. Ajan nopeutunut kuluminen yhdessä tuottavuuden kiihtyvän kasvun kanssa viime vuosisatoina on kiihdyttänyt myös ekologista tuhoutumista – jo siihen pisteeseen, että ilman jarrupoljinta päämääränä on pian vääjäämättä rotkon reuna.
Kellon määrittämä aika on kuitenkin vain yksi tapa jäsentää aikaa. Olemisemme pohjalla luonto, orgaaninen elämä, vuodenajat sekä ihmisen oman elämänkulku ja ruumis elävät yhä omissa rytmeissään. Kun kronos mittaa ajan määrää, kairos kysyy, milloin on oikea aika.
Kairoottisessa ajallisuudessa olennaista ei ole vauhti tai se, paljonko aikaa on kulunut, vaan oikea-aikaisuus, hetken otollisuus ja ajan laatu. Luonnon rytmit eivät noudata työpäivän pituutta, vuosineljänneksen tulostavoitteita tai deadlineja. Kasvi kasvaa omaan tahtiinsa ja vuodenajat palaavat, mutta eivät koskaan täysin samanlaisina. Ruumis muistuttaa meitä siitä, ettei kaikkea voi nopeuttaa loputtomiin: kun kiihtyy liikaa, voi pahoin ja palaa loppuun.
Kehittyvän tekoälyn, ekologisen tuhoutumisen, kuumenevan ilmaston ja kiireen aikakaudella ajan lähestyminen toisin voisi olla vallankumouksellista. On kysyttävä, miten suhtaudumme aikaan, sen kuluttamiseen, kulumiseen ja arvoon. Entä mitä teemme sillä ajalla, jonka teknologia meille säästää?
Voisiko virittäytyminen kairoottiseen ajallisuuteen auttaa meitä hahmottamaan paremmin omien tekojemme ekologisia seurauksia? Voisiko oikea-aikaisuuden ymmärtäminen tehdä näkyväksi jotakin sellaista, mitä pelkkä tieto ekologisesta tuhosta ja päästöistä ei ole kyennyt tekemään?
Ehkä olennaista ei olekaan käyttää aikaa tehokkaammin, vaan kuulostella tarkemmin oikeaa hetkeä – tai jättää joskus jotain jopa tekemättä.
lehti 