Solidaarisuus, onko se jotain syötävää? Espanjalle kuuluvan, Afrikan mantereella sijaitsevan Ceutan tapahtumat näyttivät jälleen yhden asian: Euroopan epäyhtenäisyyden.
Kun noin 50 000 ihmistä tuli Marokon rajan yli Ceutaan, ei Espanja saanut tuki-ilmoituksia muista maista. Suomen hallituksen perussuomalaiset ministerit olivat muiden äärioikeistolaisten puolueiden tavoin vaatimassa Espanjan erottamista EU:n vapaan liikkuvuuden Schengen-alueesta.
On sinänsä yhdentekevää, oliko vaatimus realistinen tai ei. Perussuomalaisten ja muiden viesti kuului selvästi. Espanjan asia ei ole meidän.
Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Nyt 31 vuotta myöhemmin unioni on suomalaisille hyvin etäinen, ja etenkin oikeistopoliitikkojen puheissa EU on melkein ainoastaan uhka suomalaisille.
Suomi ei ole ainoa EU-maa, jossa korostetaan kansallista etua. Nykyään Saksan suosituin puolue AfD perustettiin 2010-luvun alun eurokriisin aikaan, ja sen tavoitteena oli palauttaa Saksan markka. Tätä nykyä AfD ajaa maan EU-eroa enemmän tai vähemmän piilotellusti.
Oliko mökä Ceutan tapahtumista yksittäistapaus? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että parin päivän jälkeen puheita peruttiin ja korostettiin tukea Espanjalle. Ei siinä mielessä, että jälleen siirrettiin kuuluisaa Overtonin ikkunaa. EU-maa ongelmissa? Sosialistien syy! Ulos Schengenistä!
EU on kaikkea muuta kuin täydellinen. Unionissa on valtava määrä ongelmia demokratiavajeesta alkaen. Niitä käsitellään tässä jutussa myöhemmin.
Samaan hengenvetoon voi sanoa, että ilman EU:ta Eurooppa olisi entistä hajanaisempi kansallisvaltioiden maanosa, jonka väestö vanhenee ja joka on jäänyt pahasti jälkeen Kiinasta ja Yhdysvalloista.
Espanja on Suomesta kaukana, eikä Suomi ole Espanjasta katsottuna yhtään lähempänä. Ceutassa Espanja kohtasi joidenkin arvioiden mukaan saman asian kuin Suomi itärajallaan eli ihmisten käytön hybridivaikuttamiseen. Suomi on vaatinut apua EU:lta ongelmaan, mutta ilmeisesti toisten maiden kohdalla avun asemesta tarjotaan solvauksia. Tämä on se perustavanlaatuinen ongelma.
Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Li Andersson on muotoillut, että EU on nykyään poliittinen areena siinä missä eduskuntakin. Siksi on hölmöä pohtia, onko EU hyvä vai huono asia. EU on sellainen kuin siitä halutaan tehdä. Yksi asia on varma: jotain sille pitää tehdä.
Tällä hetkellä se on pitkälti oikeistopoliitikkojen johtama, joten on helppo olla tyytymätön suuntaan. Suuntaa voi muuttaa, uuden tien rakentaminen tyhjästä on vaikeampaa.
Tutkija ja tietokirjailija Timo Miettinen puolestaan on KU:n haastattelussa sanonut, että esimerkiksi Saksassa käsitys unionista on hyvin erilainen kuin Suomessa. Saksassa ymmärretään, että EU voi kadota. Suomessa tätä ei ymmärretä yhtä hyvin.
Tässä jutussa pyritään osoittamaan, että nykyisellä tavalla unioni ei enää toimi. Siksi tarvitaan muutos. Kellot soivat, mutta niiden ei tarvitse soida EU:lle.
Uusi valu?
Euroopan unioni on pohjimmiltaan kompromissi. Se on väline, jonka avulla 27 itsenäisen jäsenvaltion tavoitteita voidaan sovittaa yhteen sekä löytää niille yhteisiä ja jaettuja etuja.
EU onkin eräänlainen sopimus, jota tulkitaan jatkuvasti uudestaan. Kaikki eivät voi aina saada haluamaansa, mutta kuten eräs filosofi aikanaan sanoi: jos yrittää, voi saada tarvitsemansa.¹
Tämä jatkuva neuvotteleminen, joustaminen ja kompromissit tarkoittavat sitä, että EU:n rakenteissa on vikoja, jotka estävät unionia ja sen jäsenmaita toimimasta tehokkaasti.
Merkittävä osa EU:n päätöksenteosta, erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja EU:n omassa rahoituskehyksessä, edellyttää yksimielisyyttä Eurooppa-neuvostossa. Tämä antaa jokaiselle 27 jäsenmaalle, myös pienimmille, käytännössä veto-oikeuden koko unionin päätöksentekoon.
Rakenteellisena ongelmana tämä ei ole vain hidaste vaan järjestelmällinen heikkous: se tekee EU:sta alttiin yksittäisten jäsenmaiden käyttämälle kiristykselle. Tätä kiristystä esimerkiksi Unkarin entinen hallitus pääministeri Viktor Orbánin johdolla käytti toistuvasti hyväkseen.
Tilanne ei ollut suuri ongelma silloin, kun taloudella meni mukavasti, kun Euroopassa ei ollut jatkuvasti akuuttia kriisiä ja kun EU:n johdossa oli henkilöitä ja hallituksia, joilla oli aitoa auktoriteettia. 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Saksan liittokansleri Angela Merkel pystyi esiintymään unionin todellisena johtajana, joka onnistui sovittelemaan erilaisia intressejä yhteen.
Nyt Merkelin kaltaisia johtajia ei Euroopasta löydy, mutta kriisit ovat EU:lle arkipäivää. Yksimielisyys pakottaa rakentamaan unionin päätökset pienimmän yhteisen nimittäjän tasolle ja estää nopean reagoinnin kriiseihin.
Eräs mahdollinen ratkaisu olisi siirtyminen määräenemmistöpäätöksentekoon sellaisilla aloilla, joissa nykyisin vaaditaan yksimielisyyttä. Tätä ovat ajaneet suuret jäsenvaltiot Saksa ja Ranska, erityisesti ulkopolitiikassa.
Tällainen siirtymä vaatisi kuitenkin muutoksen EU:n perussopimuksiin – Maastrichtin ja Lissabonin sopimuksiin – ja uuden perussopimuksen neuvottelemista. Tähän ryhtyminen kuitenkin itsessään edellyttäisi yksimielisyyttä.
Suomalaisessa keskustelussa on toistunut sana valuvika puhuttaessa EU:sta. Rakennustyömailta tuttu termi tarkoittaa vikaa, jota ei voi enää korjata jälkeenpäin, vaan on tehtävä uusi valu. Siihen liittyy kuitenkin aina riskejä, eivätkä kaikki voi siinäkään saada haluamaansa. Ollaanko Euroopassa valmiita tekemään uusi valu?
Vasemmistossa ollaan ymmärrettävästi ja hyvästä syystä varuillaan perussopimusten avaamisesta. Unionin päätöksenteon helpottaminen ja yksittäisten jäsenvaltioiden vaikutusvallan vähentäminen tilanteessa, jossa äärioikeisto voi pian olla hallitusvallassa Saksassa ja Ranskassa, ei ole hyvä idea ihmisoikeuksien, demokratian ja tasa-arvon kannalta.
Jos perussopimuksia ei kuitenkaan avata, joudutaan keksimään erilaisia purkkavirityksiä kiertämään EU:n sääntöjä. Esimerkiksi Ukrainan tukemisen yhteydessä on käytetty ”halukkaiden koalitiota”, jossa halukkaat jäsenmaat etenevät yksittäisissä kysymyksissä ilman jarruttajia. Silloin veto-oikeus ei enää pysäytä koko unionia vaan vain estää jarruttajaa itseään osallistumasta. Tämä on kuitenkin tarpeettoman raskasta ja epäkäytännöllistä pitkällä aikavälillä.
Money for nothing
EU:n sisällä on vielä erikseen euroalue eli valuuttaunioni. 21 EU:n jäsenmaata käyttää yhteisvaluutta euroa, mutta valuuttaunionin jäsenmaat vastaavat kuitenkin kukin itse talouspolitiikastaan.
Taloustieteilijä ja Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufakis on havainnollistanut euroalueen valuvikaa osuvasti: Euroalueella on 21 valtiota ilman omaa keskuspankkia ja rahapolitiikkaa, mutta toisaalta yksi yhteinen keskuspankki, Euroopan keskuspankki EKP ilman yhteistä valtiovarainministeriötä, yhteistä finanssipolitiikkaa tai yhteistä velkaa. Rahapolitiikka on federalisoitu, mutta finanssipolitiikka on jätetty kansalliseksi ja alistettu tiukoille sääntökehikoille.
Tämä on kaventanut euroalueen jäsenmaiden talouspoliittista liikkumavaraa viemällä rahapolitiikan jäsenvaltioiden keinovalikoimasta. Kun valtiolla on oma valuutta ja keskuspankki, voi se käyttää esimerkiksi devalvaatiota parantamaan vientinsä kilpailukykyä tai käyttää keskuspankkia viimekätisenä lainanantajana valtion kassalle. Tämän kaiken tekee nykyisessä mallissa EKP, jota vasemmistoliiton ex-euroedustaja Esko Seppänen kuvasi ”rahapolitiikan Vatikaaniksi”, koska se ei ole tilivelvollinen millekään demokraattisesti valitulle elimelle. Kreikan velkakriisin aikana 2010–15 tämä näkyi siinä, että Kreikan ja koko EU:n talouspoliittinen valta valui vaaleilla valituilta hallituksilta ”Troikalle”, jonka muodostivat EKP, Euroopan komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF.
Tähän epäsymmetriaan on muutamia ratkaisuja, joista yksikään ei ole helppo tai miellyttävä.
Yksi voisi olla siirtyminen kohti aitoa fiskaaliunionia eli sellaista EU:ta, jolla olisi yhteinen valtiovarainministeriö ja pysyvä yhteisvelka. Pakettia täydentäisivät automaattiset fiskaaliset tulonsiirrot, kuten EU:n yhteinen työttömyysvakuutus.
Kaikki tallettavat lompakkoon rahoja, mutta pelin idea on viedä siitä enemmän rahaa kuin mitä siihen tallettaa.
Useat jäsenmaat, Suomi mukaan lukien, ovat kuitenkin vastustaneet tätä jyrkästi. Vauraissa jäsenmaissa ei haluta maksaa muiden velkoja tai rahoittaa toisten sosiaaliturvaa. Tässä piilee eurooppalaisen projektin suurin heikkous: jäsenmaiden kansalaiset eivät hahmota EU:ta kokonaisuutena, vaan jäsenmaat asetetaan toisiaan vastaan. Kuka hyötyy ja kuka maksaa?
Poliitikoille EU taas näyttäytyy helposti pelinä, jossa voittaa, kun puliveivaa omalle valtiolle tai alueelle rahoja yhteisestä kassasta. Kaikki tallettavat lompakkoon rahoja, mutta pelin idea on viedä siitä enemmän rahaa kuin mitä siihen tallettaa. Aina on joku muu, joka maksaa.
Toinen vaihtoehto voisi olla hallittu paluu kansallisiin valuuttoihin ja rahapolitiikkoihin, jolloin rahapoliittinen liikkumavara palautuisi kansallisvaltioille. Tätä ei ole poliittisella tasolla juuri kukaan valmis ajamaan, koska se tarkoittaisi hyppyä tuntemattomaan ja todennäköisesti kaaosta.
Oma kysymyksensä on, onko hallittu alasajo edes mahdollinen. Euron uskottavuus valuuttamarkkinoilla romahtaisi sillä samalla hetkellä, kun eurosta luopumisesta päätettäisiin.
Nykytilanne on ongelmallinen, mutta ratkaisut vielä ongelmallisempia. Siksi EU jatkaa myös rahapolitiikassa välimallin ratkaisulla. Tilannetta paikataan hätätilamekanismeilla, joita ovat julkisuudesta tutut kirjainyhdistelmät eli EVM, PEPP ja TPI. Ne kuitenkin venyttävät EU:n sääntöjä ja pahimmillaan murentavat koko järjestelmän uskottavuutta.
Keskustelusta tekoihin
Lopussa on hyvä palata alkuun. Suomessa EU-keskustelu on samantapaista kuin debatti monien muidenkin ongelmien kohdalla. Niistä osataan keskustella, mutta teot puuttuvat. Lopputuloksena on, että mikään ei oikein muutu.
Muutama vuosi takaperin Italian entinen pääministeri ja Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja Mario Draghi julkaisi raporttinsa, jossa kerrottiin seikkaperäisesti, miten EU jää kaikessa jälkeen. Lopputuloksena oli nyökyttelyä – mutta seurasiko keskustelusta sen enempää?
Jälkiviisastelu ja syyllisten etsiminen synkkään tilanteeseen harvoin auttaa. Siksi pitäisi kääntää katse siihen, miten EU saataisiin kytkettyä olennaisemmin yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. EU ei ole Sauronin torni tai Eldorado, vaan se on poliittinen yhteisö, jonka asioihin voi vaikuttaa.
Ratkaisu piileekin siinä, miten voidaan esittää yhteiset, kaikkia hyödyttävät hankkeet siten, että ne hyödyttävät myös jokaista jäsenvaltiota eikä kukaan jää epäreiluun maksajan asemaan?
Sitä tosiasiaa ei pääse karkuun, että jotain pitää tehdä. Komission ja Euroopan keskuspankin erilaiset purkkaviritykset eivät voi jatkua loputtomiin. Kun Sanna Marin oli pääministerinä, koronakriisi ja sen jälkeen alkanut Venäjän hyökkäyssota toimivat perusteena olla aloittamatta edes keskustelua EU:n perussopimusten avaamisesta. Nyt on keksitty uudet syyt.
On varmasti totta, että isojen sopimusten avaaminen voisi avata myös melkoisen Pandoran lippaan. Mutta mikä on vaihtoehto? Nyt se on ollut, että komissio ja sen virkamiehet kaivavat erilaisia kikkakolmosia takataskusta. Järjestely ei ole kovin demokraattinen saati kestävä.
Hidas muutos on usein kaikkein vaarallisin. Suomessakin tiedettiin hyvissä ajoin 1900-luvulla, että edessä on iso väestön ikääntymiseen liittyvä ongelma. Reagoitiinko siihen ajoissa? EU:n kohdalla tilanne on samanlainen. Muutoksen suunta on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt luetaan Draghin raporttia ja todetaan, että vähän huonosti tässä on käynyt.
Jäsenvaltio toisensa perään kamppailee äärioikeiston nousun kanssa. Se on saanut keskustaoikeiston lähentymään äärioikeistoa, mikä on näkynyt myös EU:ssa. Nykyinen komissio on kääntynyt vastustamaan tai hidastamaan vaadittavia ilmastotoimia, ja samalla suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on kiristynyt entisestään. Mitä arvoja EU enää puolustaa?
EU:n tilannetta voi verrata saksalaiseen autoteollisuuteen. Se pärjäsi menneisyydessä, mutta tulevaisuus näyttää aika heikolta. Maailma muuttui, mutta siihen ei kyetty reagoimaan.
Vasemmiston on helppo sanoa, että oikeiston EU-visio on olematon. Vasemmiston haasteena on rakentaa oma visio tulevaisuuden EU:ksi. Kaikki ongelmat ovat nykyään rajat ylittäviä, yksin niihin ei voi vastata.
¹ Jagger, Mick: You Can’t Always Get What You Want. Teoksessa Rolling Stones: Let it Bleed, Decca Records 1969
uutiskirje 
