Neuvosto-Karjalasta ja siellä vaikuttaneista suomalaisista kommunisteista on viime vuosina julkaistu runsaasti uutta tutkimusta. Karjalan työkansan kommuunille tuli loppu ja sen suomalaiset johtajat teloitettiin 1930-luvun loppupuolella Stalinin suuressa terrorissa.
Samoin kävi Pietarin/Leningradin suomalaiselle punaeliitille, kerrotaan tohtori Jesse Hirvelän kirjassa Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918–1938.
Teos on osa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushanketta, joka päättyi joulukuussa 2025. Sen johtopäätös oli, että Stalinin suuressa terrorissa tuomittiin ainakin 6200 suomalaista, joista yli 4700 teloitettiin. Luvut ovat pienempiä kuin usein on esitetty, mutta kuitenkin yli 20 prosenttia Neuvostoliitossa olleista suomalaisista vangittiin ja tuomittiin vuosina 1937–1938. Heistä 75 prosenttia tuomittiin kuolemaan.
Jesse Hirvelän tutkimuksen erityispiirre on Leningradia ympäröivä Inkeri, kuten kirjan nimikin kertoo. Sisällissodan jälkeen Suomesta pakeni noin 10000 ihmistä Venäjälle. Pietarissa/Leningradissa punapakolaiset ryhtyivät suunnittelemaan uutta vallankumousta Suomeen. Sen kokeiluareenana toimisi Inkeri, jonka suomalaisasutus periytyy 1600-luvulta. Talonpoikainen luterilainen väestö ei kuitenkaan innostunut sosialismista eikä kolhooseista.
Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen jäsenet ryhtyivät johtamaan Leningradin alueen suomenkielisiä järjestöjä, kouluja ja kustannustoimintaa. Yhdyssiteitä olivat Vapaus-niminen lehti, kirjoja julkaissut Kustannusliike Kirja, valistustalot ja punanurkat, joissa propagoitiin kommunismia.
Hirvelän mukaan kommunisteiksi julistautuneet suomalaiset oikeuttivat johtavan asemansa Neuvosto-Venäjällä sillä, että Pietarin ympäristössä asuva suomenkielinen väestö oli vedettävä mukaan suureen maailmanvallankumoukseen. Inkeriläisiä he eivät pitäneet täysin suomalaisina, vaan takapajuisina heimokansan edustajina ja eräänlaisena talonpoikaiskansana.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 14.10.1920 solmittua Tarton rauhaa kommunistit pitivät välirauhana, josta huolimatta vallankumousvalmisteluja oli jatkettava. Sosialismin omaksuneille inkeriläisille oli varattu rooli Neuvosto-Suomessa opettajina ja virkamiehinä. Neuvosto-Suomi saisi uutta älymystöä kaksikielisistä inkeriläisistä kommunisteista.
Punapakolaiset soveltuivat Hirvelän mukaan hyvin Pietarin alueen suomalaiseksi eliitiksi, koska heidän joukossaan oli paljon älymystöä, kuten kansanedustajia ja toimittajia. He miehittivät keskeiset valistuspaikat alueen alkuperäisväestön sijaan. Samalla he hyökkäsivät alueen vanhoja opettajia vastaan, joiden väitettiin pyrkivän muuttamaan ”työtätekevän väestön valistuslaitokset porvariston luokkaetuja palveleviksi vastavallankumouksen agitatsioniasemiksi”.
1920-luvulla Venäjällä vallan ottaneet bolshevikit suosivat vähemmistöjen omaa kulttuuria ja kouluja. Tarkoitus oli vahvistaa neuvostovallan asemaa maan reuna-alueilla.
Suomalaiset kommunistitkin vahvistivat suomen kielen asemaa, vaikka hyökkäsivät inkerinsuomalaisten omaa kulttuuria vastaan. Hirvelän tulkinnan mukaan Leningradin suomalaisjohto ei missään vaiheessa täysin ymmärtänyt vähemmistöjen oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin.
Suomalaiset kommunistit suomalaistivat Inkeriä, mutta takataskussa oli ajatus Inkeristä sosialistisen Suomen koekenttänä. Inkerin kautta välitettiin Suomeen kuvaa siitä, millainen Neuvosto-Suomi tulisi olemaan. Propagandasotaa käytiin Suomeen paenneen inkeriläisjohdon ja Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien kesken.
SKP:ssä kaavailtiin Inkeristä saatavan sotilaita tulevaan vallankumoukseen Suomessa. Toisaalta heitä voitaisiin hyödyntää Suomessa vallankumouksen jälkeen. Inkeriläisistä tulisi kaksikielinen reservi, jota SKP hyödyntäisi valtansa vahvistamiseksi Suomessa, mutta johdossa olisivat edelleen kommunistit.
Kokeilukenttänä SKP:ssä nähtiin myös ajatus työläisten ja talonpoikien luokkaliitosta, kun Inkerin talonpoikaistolle tehtäisiin selkoa kommunistien maatalouspolitiikasta.
Kun Neuvosto-Venäjällä käynnistettiin 1920-luvun lopulla hyökkäys luokkavihollisia kuten maaseudun varakkaita talonpoikia ”kulakkeja” vastaan, olivat suomalaiset mukana pakkokollektivisoinneissa inkeriläiskylissä. Pian inkeriläisiä alettiin karkottaa kotiseudultaan Kuolan niemimaalle, Uralin alueelle ja Siperiaan. Suomalaisessa lehdistössä asiasta syytettiin punapakolaisia, mutta Hirvelä pitää heidän johtavaa osuuttaan liioitteluna. Tätä hän perustelee Suomen pääkonsulinviraston salaisella kirjeenvaihdolla.
Vuoden 1926 väestönlaskennassa Leningradin alueella oli noin 15 000 suomalaista, yli 117 000 inkeriläistä, 16 000 ortodoksista inkerikkoa sekä pienempi määrä vepsäläisiä ja vatjalaisia, jotka myös olivat ortodokseja.
1930-luvulle tultaessa Leningradin suomalaiseen puolue-eliittiin vakiintuivat SKP:n keskuskomitean ulkomaanbyroon Leningradin edustaja Tyyne Tokoi, Vapaus-lehden päätoimittaja Kalle Lepola, Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston suomalaisen sektorin johtaja J.K. Lehtinen sekä Kustannusliike Kirjan Leningradin osaston johtaja Uuno Peltola. Viides oli Kustaa Rovio, joka kuitenkin siirtyi puoluejohtajaksi Neuvosto-Karjalaan.
Suomalainen kommunistieliitti pidätettiin ja teloitettiin 1937–1938. Syyt olivat samat kuin Neuvosto-Karjalan johtajien kohdalla: syytökset nationalismista, vakoilusta ja yhteyksistä vastavallankumouksellisiin aineksiin.
Tuuli oli kääntynyt syksyllä 1935, kun Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto syrjäytettiin. Kustaa Rovion tilalle puoluejohtajaksi nostettu Pjotr Irklis leimasi alueen entiset johtajat porvarillisiksi suomalaisnationalisteiksi.
Jesse Hirvelä: Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918–1938. 293 sivua, SKS Kirjat 2026.
uutiskirje 
