”Sade lankeaa niin rikkaiden kuin köyhien, niin oikeamielisten kuin pahantekijöidenkin ylle. Se ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen, koska se lankeaa maailmaan, joka ei ole oikeudenmukainen.” Näin toteaa kertoja Lao Shen Rikšapojan 18. luvussa, joka kuvaa Pekingiin kuumana kesäpäivänä iskevää rajumyrskyä. Myrsky huuhtoo kyllä pois ilmassa leijuvan tukahduttavan tomun, mutta kaupungin köyhille se tietää vain uutta onnettomuutta: romahtaneita taloja, kosteuden takia sairastuneita omaisia.
Epäoikeudenmukaisuutta kuvatessaan kirjailija tiesi, mistä kirjoitti. Lao She oli syntynyt köyhiin oloihin ja saanut elämänsä aikana myös todistaa, kuinka halveksuvasti kiinalaisiin länsimaissa 1900-luvun alkupuolella suhtauduttiin. Tietoisuus epätasa-arvosta löysi tiensä myös hänen teoksiinsa, joiden huumori ja satiiri sekä Pekingin murteen taitava käyttö nostivat hänet Kiinan modernien kirjailijoiden eturiviin.
Lao Shen nousujohteinen ura jatkui myös Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1949, jolloin hänen ansionsa työväen kuvaajana ja patrioottina tekivät hänestä aluksi haluttua tavaraa. Virallinen ylistys kääntyi kuitenkin kritiikiksi ja lopulta tuomioksi, kun ideologian ote älymystöstä kiristyi. Kirjailijalle seuraukset olivat kohtalokkaat: Lao She kuoli 24.8.1966 yhtenä Mao Zedongin kulttuurivallankumouksen monista uhreista.
Pekingistä Lontooseen
Virallisesti nimellä Shu Qingchun tunnettu Lao She syntyi Pekingissä lähteestä riippuen joko vuonna 1898 tai 1899 mantšu-kansan Punaiseen lippukuntaan kuuluneeseen perheeseen. Lippukunnat olivat Kiinaa tuolloin hallinneiden mantšujen sotilaskasti, jolta laki kielsi muiden elinkeinojen harjoittamisen, vaikka uusi teknologia oli tehnyt heidän sotataidoistaan merkityksettömiä. Niukoilla valtion stipendeillä sinnittelemisen lisäksi lippukuntalaiset joutuivat kärsimään keisarivallan kaaduttua myös han-kiinalaisen enemmistön vainosta, minkä takia Lao Shekään ei julkisesti tunnustanut etnistä taustaansa ennen kansantasavallan perustamista.
Lao Shen vanhemmista hänen isänsä kaatui boksarikapinassa elokuussa 1900, minkä jälkeen hänen perheensä eli pitkälti äidin saaman leskeneläkkeen sekä ompelu- ja siivoustöiden varassa. Ainoana lukutaitoisena perheenjäsenenä Lao She pystyi kuitenkin käymään lukukausimaksuttomia kouluja ja sai ahkeruutensa ansiosta stipendin, jonka turvin hän valmistui opettajaksi vuonna 1918. Koulutus toi hänet kosketuksiin edistysmielisten ja kolonialismia vastustavien aatteiden kanssa, työ protestanttisen kirkon köyhäinkoulussa taas johti kääntymiseen kristityksi sekä lopulta vuonna 1924 pestiin kiinan kielen lehtorina Lontoon yliopistossa.
Viisi vuotta kestänyt Lontoon-keikka tutustutti Lao Shen paikallisiin seurapiireihin sekä sai hänet ahmimaan brittiläistä kirjallisuutta, kuten Charles Dickensiä ja Joseph Conradia. Näillä oli vaikutus myös hänen kahteen ensimmäiseen koti-ikävän innoittamana kirjoittamaan romaaniinsa, jotka olivat molemmat Pekingiin sijoittuneita satiireja. Kolmas, vuonna 1929 julkaistu Herra Ma ja poika sen sijaan kuvasi Lontoota sekä kaupungin kiinalaisten elämää länsimaisen katseen alla.
Herra Ma ja poika kertoo Lontoosta antiikkikaupan perivästä vanhanaikaisesta kiinalaisherrasta ja tämän modernisti ajattelevasta pojasta, jotka löytävät majapaikan englantilaisen leskirouvan ja tämän tyttären luota. Romaanin jännite syntyy toisaalta sukupolvien välisestä kuilusta ja toisaalta paikallisten asenteista kiinalaisia kohtaan, jotka perustuvat lähinnä lehdistössä ja populaarikulttuurissa toitotettuihin varoituksiin ”keltaisesta vaarasta”. Representaatiokysymyksiä hätkähdyttävän nykyaikaisella tavalla käsittelevä teos piikittelee tarkkanäköisesti brittiläisten ennakkoluuloja ja tapakulttuuria, mutta sisältää samalla nuorille kiinalaisille suunnatun kehotuksen tarttua toimeen maansa uudistamiseksi.
Köyhien ja isänmaan asialla
Palattuaan Manner-Euroopan ja Singaporen kautta Kiinaan Lao She löysi itselleen jälleen töitä yliopisto-opettajana sekä myös vaimon, hänen itsensä tavoin Punaiseen lippukuntaan kuuluneen taidemaalari Hu Jieqingin. Perheen perustamisen ja päivätöiden ohella aikaa löytyi myös kirjoittamiselle, jonka tuloksena syntyi sekä useita realistisia teoksia että Lao Shen ainoa scifi-tarina, vuosina 1932–33 jatkokertomuksena ilmestynyt Kissojen kaupunki. Aikakauden Kiinaa satirisoinut romaani kertoo Marsin kissaihmisten dystooppisesta yhteiskunnasta, jossa talous perustuu oopiumia muistuttavien ”lumolehtien” kasvatukselle ja museot keskittyvät salakuljettamaan antiikkiesineitä ulkomaille.
Lao Shen merkittävin 30-luvulla julkaisema teos ja samalla useammalla tavalla hänen päätyönsä oli kuitenkin vuonna 1937 ilmestynyt Rikšapoika (alkukielellä Luotuo Xiangzi eli ”Kameli-Xiangzi”). Kirjailijalle tämän lapsuudesta tuttua rikšakuskien ammattikuntaa lähes sosiologisella tarkkuudella kuvaava romaani kertoo itsenäisen yrittäjän statuksesta unelmoivasta Xiangzista, jonka kova työ asemansa parantamiseksi valuu kerta toisensa jälkeen hukkaan. Naturalismin hengessä kaupungin ympäristötekijät syöksevät alkujaan rehellisen työmiehen vääjäämättömän oloisesti turmioon, vaikka romaani myös ilmentää Lao Shen kotiseuturakkautta esimerkiksi pekingiläistä puheenpartta dokumentoimalla.
Kiinan ja Japanin välisen sodan puhjettua Lao She lähti vuonna 1938 maataan sotaponnistuksissa auttaakseen Lounais-Kiinaan Chongqingin tilapäiseen pääkaupunkiin. Siellä hänet myös valittiin Kiinan kirjailijoiden ja taiteilijoiden vastarintaryhmän puheenjohtajaksi, koska tällöin puoluepoliittisesti sitoutumattomana hän pystyi toimimaan siltana nationalistipuolue Kuomintangin kannattajien ja kommunistien välillä. Myös hänen omat kirjoituksensa – pääasiassa runot, laulut ja näytelmät – kallistuivat tähän aikaan vähemmän yllättävästi patrioottiseen suuntaan.
Amerikan opetukset
Sodan odottamattomampiin seurauksiin kuului, että sen sivuvaikutuksena Lao Shen tuotanto alkoi saada myös kansainvälistä mainetta. Yhdysvaltojen ja Kiinan liittolaisuus sekä Lao Shen ystäviin kuuluneiden Pearl S. Buckin ja Lin Yutangin teokset olivat saaneet amerikkalaiset kiinnostumaan Kiinasta, minkä ansiosta myös Rikšapoika julkaistiin vuonna 1945 Buckin myötävaikutuksella USA:ssa. Romaanista tuli bestseller ja Book of the Month Clubin kuukauden kirja, kun taas kirjailija itse sai USA:n ulkoministeriöltä kutsun tulla tutustumaan maahan, minkä tämä ilmeisen innokkaasti myös hyväksyi.
Lao Shellä oli ainakin kaksi tärkeää syytä tarttua kutsuun. Yksi oli kiinnostus amerikkalaiseen demokratiaan, jota hän monien tasavallan ajan uudistusmielisten tavoin piti tällöin potentiaalisena mallina Kiinalle. Toinen oli se, että Rikšapojan ensimmäinen amerikkalainen laitos (johon myös Aulis Nopsasen suomennos vuodelta 1948 perustuu) oli englannintaja Evan Kingin lähes täysin uudelleenkirjoittama, luvatta lisättyä onnellista loppua myöten. New Yorkissa vuosina 1946–1949 asuessaan Lao She näkikin paljon vaivaa saadakseen sikäläisille markkinoille kelvollisia versioita teoksistaan ja teki siksi muun muassa tiivistä yhteistyötä kääntäjä Ida Pruittin kanssa, kunnes eriävät näkemykset Pruittin työpanoksen merkityksestä sekä tämän Lao Shen mielestä eksotisoivasta suhtautumisesta Kiinaan ajoivat heidät erilleen.
USA:ssa Lao She vietti myös muutaman kuukauden Yaddon taiteilijasiirtokunnassa, josta hänelle järjesti paikan vasemmistolainen toimittaja ja kokenut Kiinan-kävijä Agnes Smedley. Pian tämän jälkeen runoilija Robert Lowell alkoi kuitenkin syyttää Yaddon johtajaa Elizabeth Amesia kommunistien suojelemisesta, minkä seurauksena myös siirtokunnan kiinalainen vieras ”herra Shoe” päätyi tutkija Richard Jean Son mukaan CIA:n aiheesta tekemään raporttiin. Välikohtaus lienee yksi syy siihen, että Lao She torjui Pearl Buckin kehotukset anoa USA:n kansallisuutta ja jäädä maahan.
”Älkää puhuko valtion asioista”
Vuonna 1949 Lao She palasi pääministeri Zhou Enlain kutsumana Kiinaan, jossa vastaperustettu kansantasavalta kunnioitti häntä muun muassa kulttuuripoliittisilla viroilla, edustusmatkoilla Intiasta Tšekkoslovakiaan sekä hänen teostensa filmatisoinneilla. Vastalahjana uusi hallinto sai itseään imarrelleita teoksia, kuten Lao Shelle ”kansan taiteilijan” arvonimen ansainneen näytelmän Lohikäärmeparran oja (1951), jossa likaisen ojan puhdistaminen parantaa Pekingin köyhien asemaa. Samoihin aikoihin hänen vanhaa tuotantoaan kuitenkin kritisoitiin ideologisista virheistä ja esimerkiksi Rikšapojasta julkaistiin sensuroitu laitos, jonka jälkisanoissa kirjailija moitti itseään kyvyttömyydestään nähdä proletaarisen vallankumouksen vääjäämättömyyttä.
Vielä vuonna 1957 Lao She käytti hyväkseen ”satojen kukkien kampanjan” avoimuutta puolustaakseen julkisesti erityisesti Kiinan vähemmistökansojen kirjailijoiden ilmaisunvapautta sekä julkaisi kuuluisimman näytelmänsä Teehuoneen, jossa tapahtumapaikan seinille liimatuissa julisteissa lukee ”älkää puhuko valtion asioista”. Avoimuus osoittautui kuitenkin lyhytikäiseksi, eikä Lao Shellekään jäänyt montaa elinvuotta jäljelle: heti kulttuurivallankumouksen alussa Maon punakaartilaiset pahoinpitelivät hänet ”aktiivisena vastavallankumouksellisena”, minkä jälkeen hänet löydettiin hukkuneena Pekingin Taipingjärvestä. Virallisesti kuolinsyy oli itsemurha, vaikka toisenlaisiakin epäilyksiä on esitetty.
Kirjailijan kohtalo oli julma ja epäoikeudenmukainen, mutta se ei silti lopulta riittänyt tuhoamaan pysyvästi hänen mainettaan. Lao She rehabilitoitiin poliittisesti heti Kiinan uutiskauden alussa vuonna 1978, mikä mahdollisti esimerkiksi Teehuoneen alkuperäisen näyttämöllepanon paluun Pekingin kansan taideteatteriin seuraavana vuonna. Rakastetuksi klassikoksi nousseen näytelmän esittäminen pääosin tuttuna 50-lukulaisena versiona kertoo myös omalta osaltaan siitä, kuinka kanonisoituja kirjailijoita on Kiinassa yritetty lokeroida vakiintuneisiin ja nykyisten valtaapitävien kannalta turvallisiksi todettuihin tulkintoihin.
Eristetty, mutta yleismaailmallinen
Kansantasavallan raameja pidemmälle katsoessa Lao Shen ennenaikainen kuolema saa pohtimaan vaihtoehtohistoriallisia mahdollisuuksia: olisiko hän kenties jäänyt ulkomaille ja siten säästynyt vainolta, jos Iso-Britannia tai USA olisivat olleet kiinalaiselle kirjailijalle vieraanvaraisempia? Richard Jean So on jopa nostanut esiin skenaarion, jossa Lao Shestä olisikin tullut yksi toisen maailmansodan jälkeen muotoaan ottaneen aasialais-amerikkalaisen kirjallisuuden keskeisistä tekijöistä. Toisaalta spekulaatioissa on pakko ottaa huomioon myös kirjailijan rakkaus perhettään ja kotikaupunkiaan kohtaan, jotka olisivat hyvinkin voineet viedä hänet takaisin Pekingiin siinäkin tapauksessa, että häntä olisi muualla kohdeltu kunnioittavammin.
Laajempi kysymys onkin se, miksi maailmaa nähnyt ja englanninkielistä kirjallisuutta hyvin tuntenut kirjailija ei enää ”kansantasavallassa” eläessään voinut toimia siltana länteen. Kylmän sodan muurit ja maolaisuuden kiristyvä ote eristivät Lao Shen lopulta paitsi Pearl Buckin ja Lin Yutangin kaltaisista kommunismin vastustajiksi kääntyneistä ystävistään, myös kansainvälisesti suuntautuneesta demokraattisesta työväenliikkeestä, joka olisi voinut arvostaa hänen kolonialistisen ideologian kritiikkiään ja myötätuntoaan sorrettuja kohtaan. Esimerkiksi Suomessa Lao Shen tuotanto ei vaikuta saaneen kirjailijan elinaikana merkittävää huomiota edes Kiina sanoin ja kuvin -lehdessä, jolla oli tuolloin sekä keskeinen rooli kiinalaisen kirjallisuuden välittäjänä että vahvat siteet vasemmistolaisiin kulttuuripiireihin.
Vaikka sen enempää länsimaista kolonialismia kuin Maon ajan vainojakaan ei saa tekemättömiksi, niiden jälkiä voi ja pitää pyrkiä korjaamaan. Vielä 60 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen Lao Shen teokset tarjoavat oleellisia näkökulmia paitsi Kiinaan ja kiinalaisiin, myös näiden suhteeseen muuhun maailmaan sekä yleismaailmallisiin sorron ja ihmisarvon kysymyksiin. Rikšapojan ja Teehuoneen Peking tai Herra Man ja pojan Lontoo eivät ehkä enää ole sellaisinaan olemassa, mutta niissä lankeavat sateet ovat tuttuja kaikille, jotka tietävät, että maailma ei ole vielä oikeudenmukainen.
uutiskirje 
