Suomalainen metsäkeskustelu on usein raivokasta, joskus suorastaan alhaista, enimmäkseen vain puuduttavaa – ja joskus rakentavaakin.
Erimielisyys ei ole vaarallista eikä siitä pidä pyrkiä eroon. Se, mistä pitää, on avoin tiedevastaisuus.
Intressiristiriitoja ei voi ratkoa niin, että parhaaseen tutkimustietoon pohjaavat tosiasiat ohitetaan mutuilulla, adhominemeilla ja salaliittoteorioilla aina, kun ne eivät varauksetta tue omaa maailmankuvaa ja omia etuja.
Usein taustalla on puutteellinen käsitys siitä, miten tieteellinen tieto muodostuu ja mitä vaaditaan tieteellisen konsensuksen syntymiseen. Harva asia on niin hyvin tutkittu ja todistettu kuin ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Suomalainen tutkimus luontokadosta ja esimerkiksi soista on niin ikään maailmanluokkaa.
Mille perustaa metsäfaktat, ellei luonnontieteelliselle tutkimukselle? Totuudenjälkeisessä ajassa totta on kuitenkin se, mikä on itselle hyödyksi, ja oman edun puolustamisessa ovat kaikki keinot sallittuja.
Samojen epäargumenttien kierrättäminen on osa poliittista strategiaa, hämärtämis- ja väsytystaktiikka. Asiat eivät kuitenkaan muutu todeksi niitä hokemalla. Eturyhmien paikoin aggressiivinen ja tarkoitushakuinen vääristely tuottaa melkoista ”lorea”.
Tyypillisiä väärinkäsityksiä ja hämmentämisen tapoja, jotka toistuvat keskusteluissa:
1. Sekoitetaan nielut ja varastot. Koska nuori talousmetsä kasvaa nopeasti ja sitoo hiiltä (nielu), väitetään olevan ilmastoystävällisintä, että vanhat metsät kaadetaan. Jätetään huomiotta metsän – Suomessa erityisesti metsämaan – jo sitoma hiili (varasto). Avohakattu alue pysyy hiilenlähteenä 10–20 vuotta, maan hiilivarasto palautuu vasta noin 40–70 vuodessa. Sen sijaan yli satavuotiaskin metsä toimii Ilmatieteen laitoksen ja Luken mittausten mukaan useimmiten nieluna.
2. Ei nähdä metsää puunrungoilta. Annetaan ymmärtää metsään sitoutuneen hiilen olevan ensisijaisesti puiden rungoissa, vaikka pohjoisessa metsäekosysteemissä valtaosa hiilestä on maaperässä ja erityisesti turpeessa. Jätetään huomiotta ojitusten ja avohakkuiden vaikutukset maaperään eli se, miten pitkään ja paljon niissä vapautuu hiiltä, ei vain kertaluontoisesti.
3. Ei ymmärretä ekosysteemejä. Taloudellisessa mielessä lahoava tai pystyyn kuivuva puu on (lyhyellä aikavälillä) haaskausta, mutta ekologisessa mielessä monen uhanalaisen lajin paratiisi ja geenipankki. Suuri osa metsälajeista on riippuvaisia lahosta. Luonnossa diversiteetti on resilienssiä ja ilman sitä koko ekosysteemin elinvoima ja vastustuskyky heikkenevät. Ilman lahopuuta köyhtyy myös maaperä, jonka sieniä ja bakteereita ilman ei lopulta kasva talousmetsäkään – eikä hyvinkään kasvavan talousmetsän monimuotoisuus yksin riitä turvaamaan elämää ylläpitäviä luonnonjärjestelmiä.
4. Pannaan kaikki toivo puurakentamiseen. Korkeamman jalostusarvon puutuotteilla ja puurakentamisella on osansa kokonaisuudessa, mutta jos kaikki maailman betoni ja muovi yritettäisiin korvata puulla, siihen eivät koko planeetan metsät riittäisi, materiaalin rajoitteista puhumattakaan. Suurin osa Suomessa kaadettavasta puusta päätyy yhä kertakäyttötuotteisiin ja energiaksi. Argumenttia voi verrata sellaiseen huoleen perinnebiotooppien kohtalosta, joka herää vain, kun tehoeläinteollisuutta kritisoidaan.
5. Ennallistaminen sekoitetaan museointiin. Esitetään luonnonsuojelu ja ennallistaminen luonnon museointina. Kumpikaan ei kuitenkaan pysäytä aikaa tai käännä kelloa taaksepäin, vaan tukee luonnon omia prosesseja, joita ei mikään ihmistekoinen voi korvata. Ilman elinvoimaista luontoa ei ole mitään elävää.
Ja niin edelleen.
Lähihistoriasta tiedetään, että epävarmuuden ajat ruokkivat usein epädemokraattisia ja tiedevastaisia voimia.
Elämme aikaa, jossa vahva kaupungistuminen yhdistyy hyvinvointivaltion rakenteiden purkamiseen ja perinteisen teollisuuden työpaikkojen katoamiseen. Pelko voi osaltaan selittää keskustelun raivokkuutta, mutta ei välttämättä hakkuiden. Yksityisen metsänomistajan näkökulmasta taloudellinen pakko tai edes optimointi ei ole ainoa eikä välttämättä edes suurin syy liikahakkuisiin.
Kuten usein, todellisuus ei ole niin mustavalkoinen kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. Esimerkiksi Luken Suomalainen metsänomistaja 2020 -raportin mukaan kaupunkilaismetsänomistajat käyttävät metsiä maalaismetsänomistajia intensiivisemmin, joskin he myös suojelevat metsää useammin. Maalla asuvat taas harjoittavat enemmän niin sanottua hiljaista suojelua.
Molempia ohjaavat metsänhoidon normit, jotka luotiin teollisuuden tarpeisiin.
uutiskirje 
