Tänään vietetään jo viidettäkymmenettä kansainvälistä naistenpäivää, mutta naisten oikeuksien saralla globaalisti yhä tehtävää. Kehitys ei etene suoraviivaisesti kohti parempaa. Joskus tulevaisuus totta tosiaan näkyy taustapeilistä.
Yhä useammin naisten oikeuksien ajaminen tarkoittaa yhä perustavammanlaatuisten ihmisoikeuksien puolustamista. Näin varsinkin globaalisti, mutta tietyiltä osin myös Pohjoismaissa.
Yksi absoluuttisimpana pidettyjä ihmisoikeuksia, vapaus orjuudesta ja kidutuksesta, ei sekään aina toteudu edes Suomessa. Jopa täällä syntyneitä tyttöjä lähetetään lapsi- ja pakkoavioliittoihin ulkomaille käytännössä orjan asemaan – vailla oikeuksia, vailla mahdollisuutta omaisuuteen, monenlaiselle väkivallalle alttiiksi.
Joskus tulevaisuus totta tosiaan näkyy taustapeilistä.
Suomessakin on lukuisia naisia, erityisesti vähemmistöihin kuuluvia mutta myös ”kantasuomalaisia”, jotka elävät vankeina parisuhteissaan. Heidän liikkumisestaan, pukeutumisestaan, sosiaalisista suhteistaan, rahankäytöstään, opiskelustaan ja työnteostaan määrää joku muu.
Yhteiset lapset estävät sen, että nainen voisi yksinkertaisesti kadota kaltoinkohtelevalta kumppanilta. Suomessa on sitäpaitsi vain yksi salaisessa osoitteessa oleva turvakoti. Pahimmillaan tällainen tilanne päättyy joko naisen, lapsen tai molempien murhaan.
Kaikki sukupuolittunut väkivalta ei ole kunniaväkivaltaa, mutta kunniaväkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Jok’ikisen kerran, kun kirjoitan tästä aiheesta, kohtaan paheksuntaa sekä naisten oikeuksien vastustajilta että niiltä, ketkä naisten oikeuksia väittävät puolustavansa. Itse kestän sen kyllä – ammatinvalintakysymys – mutta kunniaväkivaltaa itse kokeneiden naisten ulostuloillaan ottamat riskit ovat mieliharmia vakavampia. Heitä ei saa ohittaa.
Hoiva on toinen keskeinen kysymys tasa-arvon saralla, tarkemmin sanottuna sen aliarvostaminen. Naisten on ajateltu, oletettu ja edellytetty hoivaavan (kaikkia muitakin kuin omia lapsiaan) luonnostaan ja huvikseen, joten mitäpä sellaisesta maksamaan. Tämä ajatus näkyy yhä naisvaltaisten alojen matalina palkkoina sekä työolosuhteina, jotka laahaavat usein valovuosia perässä monia miehisempiä aloja.
Tekijöitä löytyy kunnes ei enää löydy, ja silloin rooli lankeaa matalamman elintason maista tuleville naisille. Harva hoitajatuonnin puolestapuhuja uhraa ajatustakaan sille, miten käy näiden naisten henkilökohtaisten hoivasuhteiden ja -vastuiden. Kautta historian ovat köyhemmät naiset joutuneet uhraamaan perheonnensa pitääkseen huolta rikkaampien lapsista ja vanhuksista.
En usko kaiken hoivan millintarkkaan kahtiajakamiseen.
Huomattava osa myös varhaiskasvatuksesta on varsinkin pienempien lasten kohdalla vielä käytännön hoivaa ja osin siksi alipalkattua. Se ylimielisyys, jolla yhteiskunta suhtautuu varhaiskasvatuksen ammattilaisten ammattitaitoon ja näkemyksiin, on pöyristyttävää ja tulee kostautumaan meille kaikille. Lapsen ensimmäisinä vuosina rakennetaan pohja koko loppuelämälle. Se on vihoviimeinen asia, mistä tulevaisuuteensa yhä uskovan yhteiskunnan kannattaa säästää.
Painotettakoon, että toisin kuin ehkä useimmat pohjoismaiset feministit, en usko kaiken hoivan millintarkkaan kahtiajakamiseen sukupuolten välillä. Vaikka itse olenkin enemmän ”uraäiti” kuin ”kotiäiti”, en usko siihen, että naisten ankarampi keskittyminen palkkatyöhön ratkaisee tasa-arvo-ongelmat.
Sen sijaan peräänkuulutan sitä, että arvostaisimme yhteiskuntana myös kotona tuotettua hoivaa, sillä arvokasta se todella on. Kodin piirissä tehtävän hoivatyön – johon kuuluu myös omaishoiva – valitsevaa ei tulisi rankaista taloudellisesti, kuten tällä hetkellä on asian laita. Palkita siitä kuuluisi, ja kunnolla.
Kolmas iso kysymys on koko olemassaolollemme aivan keskeinen. Se koskee raskautta, synnyttämistä ja jälkihoivaa. Ne eivät tietenkään koske kaikkia naisia eikä niiden tarvitsekaan, mutta kiistatta ne ovat kuitenkin naiserityisiä asioita.
Suomessa meillä on syytä olla ylpeitä matalasta äiti- ja lapsikuolleisuudesta, mitä raskauteen ja synnyttämiseen tulee. Tämä ylpeyden aihe on viime vuosina kuitenkin pyritty romuttamaan perusteellisesti. Ei ihme, että äitien luottamus sairaaloihin on rapissut. Vika ei ole niinkään sairaaloissa kuin niiden resursseissa.
Samaan aikaan on suhtauduttu nyrpeästi niihin ääniin, jotka ovat vaatineet, että olisi syytä arvostaa myös synnyttäjän ruumista, kokemusta ja autonomiaa. Niiden naisten, jotka ovat perustellusti huolissaan kehonsa muutoksista ja toimintakyvystä raskauden ja synnytyksen jälkeen, kyvykkyys äitinä on asetettu kyseenalaiseksi.
Ikään kuin naisen elämä loppuisi synnytykseen, ja ikään kuin mahdollisimman suuri kärsimys tekisi hyvän vanhemman. Ei varmasti tee. Sen sijaan se voi tehdä äidin suhteesta vauvaan vaikeamman kuin sen tarvitsisi olla.
Mikä ikinä synnyttäjän valinta onkaan, se on väärä, jos se on oma.
Suunniteltuja sektioita pilkataan ”mukavuussektioiksi” (sepä vasta kauheaa, jos kokemus olisi mukava!) ja kotisynnytyksestä haaveilevat leimataan järjestään vastuuttomiksi sen sijaan, että muualla kuin sairaalassa synnyttämisestä tehtäisiin mahdollisimman turvallista. Mikä ikinä synnyttäjän valinta onkaan, se on väärä, jos se on oma. Ammattilaisten asenteet tuntuvat onneksi muuttuvan nopeammin kuin muun yhteiskunnan.
Moni synnyttänyt kokee niin ikään, että yhteiskunnan ylitsevuotava kiinnostus hänen ruumiinsa hyvinvointia kohtaan loppuu siihen hetkeen, kun vauva on ulkona. Tämä varsin laajasti jaettu kokemus kuvastaa välineellistävää suhtautumista naiskehoon ylipäänsä. Näin ei pitäisi olla. Jos naisen kokemus ei kiinnosta, luulisi edes syntyvyyden laskun kiinnostavan.
Tässä ajassa voimaan pohjautuva politiikka on jyräämässä sääntöperusteista maailmajärjestystä. Ilmeiseksi on käynyt, että tämä tarkoittaa myös sivistyksellisten saavutusten ja koko tuntemamme käyttäytymiskoodiston alasajoa, aivan toisenlaista kunniakoodistoa. Naisten oikeuksille se tarkoittaa takapakkia.
Trumpin ja Taten kaltaiset ihmiset eivät näe mitään kunniatonta naisten huonossa kohtelussa ja Putin käy sotaa paitsi Ukrainaa, myös naisia vastaan. Heille naisten huono kohtelu on päinvastoin ylpeilyn aihe – aivan kuten on kaikenlainen öykkäröinti, moukkamaisuus ja muukin hengen heikkous.
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys”, kuten Minna Canth sanoi. Toimii toisinkin päin.
uutiskirje 