KU: Yliopistotutkija, valtiotieteiden tohtori Noora Kotilainen, olet tutkinut sotilaallista valtaa ja suomalaista militarismia. Millaista on suomalainen militarismi?
Noora Kotilainen: Jokaisen maan militarismi on jollakin tavalla omaleimaista, mutta militarismi aaterakennelmana ja käytäntönä sinänsä on pohjimmiltaan pitkälti samanlaista, ilmeni se sitten Suomessa tai vaikkapa Venäjällä.
Militarismia voi lähestyä siten, että se on valtion ja kansainvälisen järjestelmän keskeinen ideologia, ajatus siitä, että valtiolla on monopoli aseelliseen voimankäyttöön, ja että voimakas valtio on sellainen, jolla on paljon sotilaallista voimaa, jota se voi käyttää muita vastaan. Militarismiin liittyy tämän lisäksi myös erilaisia sotilaallisuutta ja voimankäyttöä korostavia arvoja, asenteita, käytäntöjä ja myös puhetapoja.
Militarismi ei pysykään vain valtiokoneiston tai armeijan sisällä, vaan se vaikuttaa koko yhteiskunnassa. Tätä vaikutusta – militarisaatiota – ja sen saamaa luonnetta taas määrittävät yhteiskunnan rakenne, olosuhteet ja historia. Suomalainen militarismi siis saa sellaisia muotoja, mitä yhteiskuntamme sille antaa.
Omaleimaiseen militarismiimme vaikuttaa myös historian ja sen tulkintojen lisäksi maantieteellinen ja geopoliittinen asemamme. Olemme pieni rajavaltio, joka on joidenkin mielestä Venäjän puskurivyöhykkeellä. Usein olemme olleet myös Venäjän etupiirissä jollakin tasolla, ja se varmasti leimaa suomalaista militarismia hyvin vahvasti.
Militarismia sinänsä harvoin kyseenalaistetaan kansainvälisissä yhteyksissä. Meilläkin usein puhutaan kansainvälisestä politiikasta ja valtioiden välisistä suhteista hyvin vahvasti kyseenalaistamatta sitä, onko aivan oikein, normaalia tai millään tavalla aidosti rationaalista, että valtiot välillä sotivat toisiaan vastaan. Nyt puhutaan esimerkiksi siitä, miten Israelille oli ”järkevää” pommittaa syyrialaisia sotilaskohteita tai että Turkilla on ”ymmärrettäviä” intressejä Pohjois-Syyriassa. Yhtäältä kansainvälinen järjestelmä pyörii militarismin ympärillä, toisaalta kansainvälinen yhteisö ja yhteiset normit pyrkivät rajoittamaan sotaa.
KU: Miten militarismi ilmenee Suomessa julkisessa keskustelussa?
NK: On sanottava heti kärkeen, että Putinin aloittama sota Ukrainassa on se syy, mikä on aiheuttanut militarismin uuden aallon ja nousun tässä maassa. On osin täysin ymmärrettävää että sotaisa puhe nousee sotaisena aikana. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka nopeasti militaristinen puhe Suomessa eskaloitui.
Militaristiseen kieleen kuuluu tietynlaisia deterministisiä piirteitä. Tällä tarkoitan ajatusta siitä, että seuraava sota tulee varmasti, ja että varautumalla aseellisesti me väistämme sitä. Se ilmenee myös siinä, että käsitys ”turvallisuudesta” kaventuu pelkästään sotilaalliseksi, aseelliseksi turvallisuudeksi. Silloin muut turvallisuuden osa-alueet näyttäytyvät ”pehmeinä” tai toisarvoisina. Sitähän ne eivät suuressa mittakaavassa tosiaankaan ole, jos ajatellaan esimerkiksi ekologista tai yhteiskunnallista turvallisuutta. Militaristisen turvallisuuden pöhöttyminen tarkoittaa näiden muiden turvallisuuden alojen pienempää huomioita, arvoa ja osaa resursseista.
”On osin täysin ymmärrettävää että sotaisa puhe nousee sotaisena aikana.”
Militaristinen kieli näkyy myös usein isänmaallisuutta korostavana, mutta myös autoritaarisena, ulossulkevana ja vaihtoehdottomana puheena. Asiat esitetään usein ilman perusteluja, ehdottomina väittäminä. Sotilaallinen turvallisuus on rationaalista, kaikki muu on ideologista, naiivia, epärealistista tai haihattelevaa.
Vaihtoehdottomuus näkyy siinä, että erimielisten sanotaan olevan epäisänmaallisia tai ”pelaavan Putinin pussiin”. Silloin toisenlaisia näkökulmia esittäviä tai kiusallisia kysymyksiä esittävät ihmiset eivät olekaan vain erimielisiä, vaan suorastaan vaarallisia kansalliselle turvallisuudelle.
Sodasta puhutaan myös usein sotilaiden tai muiden turvallisuusekspertteinä esiintyvien suulla. Tällöin puhetta leimaa usein tietynlainen sotilaskielestä leimaava jargon, jota voi nimittää tekno-strategiseksi. Siinä keskitytään aseiden suorituskykyihin, teknisiin ominaisuuksiin, operaatioihin ja toimintaan strategian tasolla, ikään kuin neutraalisti. Tällöin sodan todellisuus ja sen verinen ja absurdi luonne jää näkymättömiin, sanitisoidun, teknisen ja ylätason puolen korostuessa.
Militarismi on myös hierarkkista, ylhäältä alaspäin sanelevaa ja käskyttävää. Se ei ole demokraattista eikä puntaroivaa. On yksi näkökulma, joka dominoi, ja muut näyttäytyvät heikkoina tai peräti naiiveina. Lisäksi päätöksenteko sotilaallisissa asioissa usein on ikään kuin ulkoistettu poliitikoilta sotilaille. Ajatellaan, että sotilaat tietävät kyllä parhaiten, miten hoitaa oman alansa asiat. Tämä ei päde mihinkään muuhun hallinnonalaan, esimerkiksi lääkäreihin tai opettajiin.
Yksi keskeinen elementti on salailu ja salaiseen tietoon perustuva päätöksenteko, joka on keskeistä sotilaallisille asioille. Esimerkiksi itärajan käännytyslakia säädettäessä poliitikot ja sotilaat sanoivat heillä olevan salaista tiedustelutietoa, jota koko kansalla ei kuulu olla. Sen pohjalta voitiin esittää päätelmiä ja toimenpiteitä.
Osittain tämä kaikki on hyvin ymmärrettävää. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on meillä ollut aina konsensushakuista, eikä siinä olla tehty irtiottoja. Salainen tieto on tietysti aina jollain sijalla varsinkin ulkopolitiikassa. Tiedon avoimuusperiaate ja salatun tiedon raja on kuitenkin veteen piirretty viiva, joka voi siirtyä. Mihin kaikkeen yhteiskunta saadaan suostumaan, kun vedotaan salaiseen tietoon?
KU: Miten suomalainen militarismi eroaa muista maista? Onko Suomi kansainvälisessä vertailussa muita maita militaristisempi?
NK: En ole koskaan väittänyt niin, että Suomi olisi välttämättä muita maita militaristisempi enkä usko näin olevan. Militarismi ilmenee eri maissa ja konteksteissa eri tavoin, ja sen määrää maittain on hankalaa vertailla.
Esimerkiksi USA on hyvin toisella tavalla militarisoitunut. Ranska taas on omalla tavallaan militaristinen: he ovat käyneet esimerkiksi siirtomaasotia, ja heidän on siksi vaikea glorifioida valloituksiaan. Saksa on eräänlainen poikkeus, ja siihen on historialliset syyt: natsimenneisyyden takia siellä ei voida muistella omaa sotahistoriaa samalla tavalla kuin Suomessa.
Tuskinpa mistään löytyy kuitenkaan kansaa, joka ajattelisi että ”meidän armeijamme on muuten aivan paska, ja muiden armeijat ovat hyviä”. Jokaisessa maassa pidetään yllä ajatusta itsestä soturikansana, ja ajatellaan että seuraava sota voitetaan, jos sellainen tulisi.
Vanhat sotahäviöt selitetään voitoiksi kaikkialla, ja meillä Suomessa esimerkiksi puhutaan ”torjuntavoitosta” jatkosodassa. Tottahan se on, että meitä ei miehitetty, mutta sodasta puhutaan meillä silti glorifioiden. Se ei kuitenkaan ole mikään suomalainen erityispiirre.
En siis pidä Suomea siis poikkeuksellisen militaristisena yhteiskuntana ylipäätään, mutta viimeisten vuosien aikana meillä keskustelutapa sodasta, sotimisesta ja sotilaista on muuttunut todella radikaalisti. Sen saamissa piirteissä voi nähdä historiallista jatkuvuutta. Militarismiin ja militaristiseen puheenparteen kuuluukin vahvasti tietynlainen menneisyyteen katsominen ja menneiden aikojen kunnian haikailu, ja menneen kunnian tähän päivään saakka jatkuva velvoitus: Kumpujen kätköistä, mullasta maan, isät katsovat poikiaan.
Tämä on asia, jonka suhteen meidän pitäisi olla valppaina ja miettiä, mihin tällaisella puheella pyritään. Menneisyyden käyttö on hirveän tehokas väline politiikan tekemiseen.
KU: Julkisessa keskustelussa paheksutaan ja kauhistellaan esimerkiksi Venäjän tai Pohjois-Korean militarismia ja sotaisuutta. Sen sijaan omiin asevoimiin luotetaan. Onko meillä Suomessa siis erillismilitarismia, joka olisi parempaa kuin muiden maiden?
NK: Varmasti kaikissa maissa ajatellaan niin, että oman maan militarismi on parempaa, oikeutettua, tuttua ja turvallista. Nyt esimerkiksi henkilömiinakeskustelussa puhutaan siitä, että Suomi on ”vastuullinen miinoittaja”. Tuskinpa missään sanotaan, että ”me ollaan kyllä todella vastuuttomia aseiden käyttäjiä”. Meillä puhutaan aseellisesta toiminnasta niin, että olemme siinä parempia ja eettisempiä kuin muut.
Suomessa on selkeästi vallalla ajatus siitä, että meidän militarismimme on pehmeämpää ja pörröisempää kuin muiden. Jos Venäjällä järjestetään kouluissa patrioottista ja sotilaallista koulutusta, se on ikävää militarismia. Meilläkin kuitenkin ovat poliitikot ehdottaneet maanpuolustusoppia kouluihin, ja lapsille on lapsille Talvisota-hiihtoja. Jos vastaavaa järjestettäisiin Venäjällä, me osaisimme kyllä tunnistaa sen militarismiksi, mutta meidän tekemänä se on vain isänmaallisuutta.
Näin se usein juuri menee: se minkä toisissa valtioissa tunnistamme militarismiksi, näyttäytyy meillä isänmaallisuutena – ja päin vastoin. Tämä liittyy militarismin luonteeseen, johon kytkeytyy vahvasti nationalistinen ajatus siitä, että meidän maamme on parempi kuin muut maat, ja että muiden maiden kansalaiset ovat meitä vähempiarvoisia, ja heitä saa jopa tappaa.
Silloin päästään eri kansojen ja eri ihmisryhmien laittamiseen paremmuusjärjestykseen. Tämä liittyy myös siihen, miten Suomessa puolustetaan ukrainalaisten oikeutta omaan valtioon ja itsepuolustukseen paljon innokkaammin kuin esimerkiksi palestiinalaisten.
KU: Tutkimusten mukaan suomalaiset luottavat yhteiskunnan instituutioista eniten juuri Puolustusvoimiin. 86 prosenttia suomalaisista tuntee hyvin tai melko suurta luottamusta Puolustusvoimiin.¹ Mitä tästä voi päätellä?
NK: Ainakin sen, että militaristinen puhe toimii. Militaristinen retoriikka vahvistaa sotilaallisen vallan asemaa ja uskoamme siihen, että järjestelmä toimii hyvin. Toki meillä on myös yleinen asevelvollisuus, jonka kautta todella monilla on kosketus Puolustusvoimiin instituutiona. Moni myös kokee olevansa osa maanpuolustusapparaattia, vaikka ei olisi itse suorittanut palvelusta.
Militarismin kannatteleva voima on se,että sotilaat ja asevoimat nauttivat poikkeuksellisen vahvaa arvostusta yhteiskunnassa. Siinä mielessä voidaankin ajatella, että militarismi on meillä aika vahvalla pohjalla. Meillähän puhutaan aivan julkisesti esimerkiksi siitä, kuinka meillä on maailman vahvin tykistö ja muuta vastaavaa, eikä tällaista puhetta juuri tarvitse perustella, se uskotaan. Jokaisessa maassa halutaan pitää yllä uskoa siihen, että omat asevoimat ovat vahvat ja vankat.
Puolustusorganisaatioiden aito kriittinen tarkastelu voisi kuitenkin auttaa niitä kehittymään tämän päivän haasteita paremmin vastaaviksi. Vallitsevassa ilmapiirissä keskustelu puolustusjärjestelmämme mahdollisista heikkouksista, näyttäytyy kuitenkin helposti kansallisen turvallisuuden vaarantamisena.
Heikkouksien tunnistaminen ja niistä keskusteleminen voi kuitenkin toimia organisaation vahvistajana. Voidaan helposti tuudittautua väärään turvallisuuden tunteeseen, jopa uhoon, jos jotain asiaa pidetään vahvempana kuin mitä se oikeasti on.
Nyt olemme toki Naton jäsenmaa, ja puolustusmäärärahoja ollaan korottamassa, eli tuskinpa Puolustusvoimien aseellinen suorituskyky on menossa heikompaan suuntaan. Voisihan siitä organisaatiosta kuitenkin kysyä, toimiiko se parhaalla mahdollisella tavalla ja vastaako se tulevaisuuden vaatimuksia.
Kaikkia julkisen vallan toimijoita pitää voida valvoa ja tarkastella kriittisesti. Puolustusvoimat onkin siitä kummallinen organisaatio, että sen valvontaa ja tarkastelua tekee hyvin pitkälti Puolustusvoimat itse.
”Kaikkia julkisen vallan toimijoita pitää voida valvoa ja tarkastella kriittisesti.”
KU: Yhä harvempi mies esimerkiksi suorittaa varusmiespalveluksen: vuonna 1989 syntyneistä miehistä 66 prosenttia suoritti varusmiespalveluksen, kun vielä vuonna 1979 syntyneistä sen teki 79 prosenttia. Voidaanko siis ajatella niinkin, että Suomi muuttuu koko ajan vähemmän militaristisemmaksi?
NK: En tiedä, voiko näitä suoraan verrata tai nähdä näissä korrelaatiota. Myös Puolustusvoimilla itsellään on nykyään valloilla ajatus siitä, että ihan kuka tahansa ei palvelukseen kelpaa. Varusmiehillä itsellään on oltava nykyään tiettyjä kykyjä ja aitoa halua olla palveluksessa.
Ajattelen, että tässä on tapahtunut kulttuurinen murros: mieheyttä ja kunnon kansalaisuutta ei enää mitata sillä, onko käynyt intin vai ei. Nykyään nelikymppisille miehille oli selkeästi isompi päätös mennä siviilipalvelukseen. Aiemmin oli myös vaikeampi saada vapautus palveluksesta. On myös muistettava, että nykyään myös naiset voivat suorittaa palveluksen.
Noin joka kymmenes varusmiespalveluksen aloittaneista keskeyttää palveluksen. Mielenterveyssyyt ovat lisääntyneet syynä palveluksen keskeyttämiselle. Voidaan kysyä, onko se merkki siitä, että tiettyjen ikäluokkien pahoinvointi ja syrjäytyminen on lisääntynyt.
Haluaisin kysyä, onko se maanpuolustuksellisesti järkevää toimintaa, että leikataan sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja muista yhteiskunnan palveluista. Jos tämä maa ei ole sellainen, että suuri osa nuorista kokee sen puolustamisen arvoiseksi, niin silloin ei tätä maata myöskään halua ehkä niin moni puolustaa.
Yhteiskunnan palveluista leikkaaminen on miinusmerkkistä toimintaa Suomen kokonaisturvallisuudelle ja myös sotilaalliselle maanpuolustukselle. Tämä kannattaisi pitää mielessä silloin, kun valtion rahoilla hankitaan aseita ja muusta leikataan. Jos tosissaan puhutaan kokonaisturvallisuudesta, niin silloin pitää myös puhua siitä, kokevatko nuoret elävänsä reilussa ja hyvässä yhteiskunnassa.
Tästä ei puhuta nyt ollenkaan, vaikka pitäisi: minkälainen yhteiskunnan pitäisi olla, jotta sen puolesta oltaisi valmiita elää ja kuolla ja kokea, että se on halumme korkehin?
Ylipäätänsä pitäisi keskustella paljon enemmän siitä, mitä turvallisuus on. Se ei ole vain valtiollista turvallisuutta. Ei Suomen viime sodissa taisteltu rintamalla Suomen valtion takia, vaan ihmiset puolustivat kotejaan ja sitä yhteiskuntaa, jonka he kokivat hyvänä.
KU: Vuoden 2024 lopulla Suomessa käynnistyi uudelleen keskustelu henkilömiinoista ja Ottawan sopimuksesta irtautumisesta. Mikä siinä keskustelussa oli sinusta mielenkiintoisinta?
NK: Miinat ovat puheenaihe, joka pompsahtaa julkiseen keskusteluun uudelleen ja uudelleen. Nato-jäsenyys oli ennen samanlainen. Aina kun tulee sopiva tilaisuus, tietyt tahot ryhtyvät inttämään, että miinat tarvitaan takaisin. Asiaan liittyy myös sisäpoliittista vääntöä.
Miinojen haikailuun liittyy vahvasti halun politiikka. Monesti aseisiin liittyy puhetapa, jossa perusteluksi riittää, että tietyt tahot niitä haluavat. En ole vielä saanut vakuuttavaa vastausta siihen, missä mitenkään todennäköisessä tilanteessa henkilömiinat oikeasti olisivat ehdottoman välttämättömiä Suomen suvereniteetin ja turvallisuuden takaamiseksi.
Kansanedustaja, kenraali evp. Jarmo Lindberg (kok) sanoi Ylen Uutispodcastissa, että Ukrainassa on ollut tilanteita, joissa Venäjä lähettää rintamalle jalkaväkeä ilman miinanraivausteknologiaa laajalla rintamalla. Tällaisissa tilanteissa henkilömiinat ovat tehokas ase. Se, että näin kävisi Suomen rajoilla, on kuitenkin äärimmäisen marginaalinen ja epätodennäköinen skenaario, enkä näe sitä kauhean hyvänä perusteluna.
”En ole koskaan sanonut, etteikö Suomella pitäisi olla Puolustusvoimia.”
KU: Yleinen vasta-argumentti militarismin kritiikkiin on, että ”jokaisessa maassa pitää olla armeija, joko oma tai vieras”. Miten vastaat tähän?
NK: Ensinnäkin joka maassa ei ole armeijaa. Islannissa ei ole, ja se on kuitenkin Pohjoismaa. Se on toki saari ja Nato-maa, mutta ei se mikään hirveän kaukainen vertailukohde meille ole.
En ole koskaan sanonut, etteikö Suomella pitäisi olla Puolustusvoimia. Olen sanonut, ettei sotilaallisen vallan pitäisi ylikorostua tai olla erityisessä asemassa suhteessa muuhun valtionhallintoon.
Mielestäni ei ole demokraattista eikä puolustettavissa, että meillä on valtiossa yksi hallinnonala, johon ei saisi kohdistaa kriittistä tarkastelua tai kyseenalaistamista. Puolustusvoimien lakkauttamisen sijaan olen puhunut siitä, että puolustus on meillä tabu, jonka haluaisin saada normaalin tarkastelun piiriin.
Militaristiseen valtaan kuitenkin kuuluu, että puolustushallinnon täytyy säilyä erityisessä asemassa. Muuten pelätään, että sen valta horjuu. Kuitenkin se, että jotain instituutiota tarkasteltaisiin eri näkökulmista ja kriittisestikin, ei tarkoita sitä, että kyseinen instituutio murenisi ja katoaisi. Päinvastoin, se voisi jopa uudistua ja tulla paremmin toimivaksi.
¹ Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) Arvo- ja asennetutkimus, marraskuu 2024
uutiskirje 
