KU: Israelin ja Hamas-järjestön välinen tulitauko astui voimaan 19. tammikuuta. Suomen Lähi-idän instituutin säätiön tutkija Antti Tarvainen, mikä on tämänhetkinen arviosi tulitauon kestävyydestä?
Antti Tarvainen: Tulitauko saadaan todennäköisesti pidettyä voimassa ainakin ensimmäiset kuusi viikkoa. Kairoon on perustettu tarkkailuhuone, jossa kaikki osapuolet ovat läsnä, ja jossa seurataan päivittäin tulitauon pysyvyyttä.
Ensimmäisen vaiheen jälkeen tulitauko muuttuu entistä hauraammaksi. On monta syytä siihen, miksi tulitauko voisi epäonnistua. Kaikilla osapuolilla on historiaa tulitaukosopimusten rikkomisesta. Israel esimerkiksi on iskenyt Libanoniin lukuisia kertoja viimeisimmän tulitaukosopimuksen jälkeen.
Israelin sisälläkin on monta voimaa, joiden vuoksi tulitauko on todella hauras. Maan pääministeri Benjamin Netanjahu yrittää nyt jotenkin pitää hallitustaan kasassa. Lisäksi hän pitää kiinni siitä, että vähintäänkin tulitaukosopimuksen jälkeen Israelilla on oikeus jatkaa sotimista.
Vaikka tulitaukosopimus siis pysyisi pystyssä, se ei missään nimessä tarkoita sitä, että sota olisi ohi. On tärkeää muistaa myös, että sota ei alkanut 7. lokakuuta 2023, vaikka se silloin tulikin median kautta länsimaissa tietoisuuteen. Palestiinalaisten näkökulmasta 7. lokakuuta ei ollut alku, vaan he ovat olleet jo vuosikymmeniä eristettyinä vankilassaan.
Ylipäätänsä rauhan ja sodan välinen binääri ei päde Palestiinassa ollenkaan. Siellä on käynnissä jatkuva sota palestiinalaisia vastaan. Tässä sodassa on välillä intensiivisempiä ja joskus rauhallisempia vaiheita. 7. lokakuuta alkoi vain yksi luku siinä tarinassa, se kaikkein karmein luku. Jopa karmeampi kuin vuoden 1948 Nakba¹.
KU: Aktiivisin tulitus on silti loppunut. Onko mitään syytä optimismiin?
AT: Optimistista on se, että humanitääristä apua pääse nyt perille ja palestiinalaisten ei pidä pelätä koko ajan taivaalta tippuvia pommeja.
Pidemmällä aikavälillä en ole optimistinen. Merkittävimmät ulkopuoliset vallat Israel–Palestiina-kysymyksessä – eli ennen kaikkea USA, tietyt arabimaat kuten Saudi-Arabia ja Egypti sekä Euroopan unioni jakavat intressin vakauttaa tilanne Gazassa. Valitettavasti tämä tarkoittaa väkivallan monopolin siirtämistä puhtaasti Israelin käsiin. Tällöin pintatasolla voi näyttää rauhalliselta, mutta väkivallan juurisyyt eivät poistu.
Mikäli kansainvälinen yhteisö ei tarjoa palestiinalaisille väkivallattomia teitä vapauteen, jäljelle jää väkivalta. Länsimaiden toiminta sodan aikana ei anna syitä optimismille, että tähän tulisi muutos. Gazan valtavaa jälleenrakennusurakkaa ja sen vaatimia investointeja tullaan epäilemättä käyttämään sellaisten riippuvuussuhteiden luomiseen, joiden tavoitteena on hillitä ja taltuttaa palestiinalaisia. Se on selvästi tämänhetkinen strategia.
”Rauhan ja sodan välinen binääri ei päde Palestiinassa ollenkaan.”
KU: Miltä näyttää Palestiinan ja palestiinalaisten tulevaisuus?
AT: Länsimaat ja Saudi-Arabia pyrkivät mitä ilmeisimmin siihen, että palestiinalaishallinnon eli PA:n valtaa saataisiin levitettyä Länsirannalta Gazan kaistalle. Tämä on yksi tulevaisuudenkuva.
PA on toiminut eräänlaisessa harmonisessa yhteistyössä Israelin ja länsimaiden kanssa, koska ne hallitsevat hallinnon rahoitusvipua. Käytännössä he maksavat siis PA:n palkat. Tämä on ollut tilanne 1990-luvulta Oslon rauhansopimuksesta lähtien. Silloin luotiin palestiinalaisille näennäinen hallinto, mutta samalla sille luotiin vahvat riippuvuussuhteet Israeliin ja länsimaisiin rahoittajiin. Hallinnon ensisijainen tehtävä on hillitä palestiinalaisten vastarintaa.
Johtuen tästä rakenteesta monet palestiinalaiset eivät luonnollisesti arvosta PA:ta hirveän korkealle. Silloin hallinnolla ei ole uskottavuutta.
Israel vastustaa henkeen ja vereen PA:n toimivallan levittämistä Gazaan. Se on kuitenkin heidän näkökulmastaan älytöntä, mutta se johtuu Israelin hallituksen äärioikeistolaisista elementeistä, jotka haluaisivat mieluummin pitää Gazan epävakaana alueena, jonne voidaan tulevaisuudessa mahdollisesti perustaa taas siirtokuntia.
Toinen tulevaisuus palestiinalaisille voisi olla jonkinlainen jatkuva kaaostila. Valtatyhjiötä yritetään täyttää toistuvilla valtakamppailuilla Gazassa. Nyt ei näytä siltä, että Hamasia saataisiin mitenkään poistettua Gazasta, vaan pikemminkin päinvastoin: sodan alkamisen jälkeen Hamasiin on liittynyt noin 15 000 uutta taistelijaa.
On ymmärrettävä, että Hamas on osa palestiinalaista yhteiskuntaa huolimatta siitä, pidämmekö me Hamasista vai ei. Meillä on hyviä ja painavia syitä olla pitämättä Hamasista. He ovat kuitenkin käyttäneet vallitsevaa tilannetta taitavasti hyväkseen ja päässeet käyttämään poliittista valtaa Gazassa.
He ovat siellä. Heidän kanssaan on pakko toimia. Meillä on myös hyviä ja painavia syitä olla pitämättä Israelin hallituksesta. Heidänkin kanssaan on silti pakko toimia.
Historiasta voi pyrkiä oppimaan sen, mitä terrorismia käyttävät liikkeet ovat ja sen, että ne voivat myös muuttua. Myös Israelin perustamista edelsivät sionistiset järjestöt, jotka käyttivät terroria aseena. Terrorismia käyttävät liikkeet voivat kuitenkin muuttua, jos niille asetetaan oikeat reunaehdot. Se tarkoittaa keppiä ja porkkanaa. Palestiinalaiset ovat kyllä saaneet keppiä, mutta se porkkana on ollut vääränlainen. Israel taas on saanut pelkkää porkkanaa, mutta keppiä ei ole ollut tarjolla. Suurin väkivallan ongelma alueella ei ole palestiinalaisten, vaan Israelin valtion harjoittama terrori.
Yksi rauhanrakennuksen suuri virhe alusta saakka on ollut Hamasin automaattinen sivuuttaminen. Kuten sanoin, on hyviä syitä olla pitämättä Hamasista ja pitkällä aikavälillä toivon, että palestiinalainen yhteiskunta on vapaa autoritäärisistä ja konservatiivisista liikkeistä.
Fiksu prosessi lähtisi kuitenkin siitä, että tuotaisiin kaikki saman pöydän ääreen ja rakennetaan uutta. Ei ole mitään takeita sen onnistumisesta, mutta se on kestävämpi ajatus.
KU: Suuri kysymys on se, kuka Gazaa hallitsee. Israel ei halua sitä, mutta se ei halua myöskään antaa sitä palestiinalaisten hallittavaksi. Mikä on näkemyksesi asiasta?
AT: Selkeästi Israel haluaa nyt jonkinlaisen pysyvän mekanismin Gazan kontrolloimiseksi. He haluavat suoran yhteyden Gazan valtaapitäviin, samalla tavalla kuin heillä on Länsirantaa hallitsevaan PA:han. On kuitenkin vaikea sanoa, kenet Israel kelpuuttaa hallitsemaan Gazaa.
Mediassa Gazaa ei pidä käsitellä humanitaarisena ongelmana, vaan poliittisena ongelmana. Humanitaarinen ongelma on seuraus poliittisesta katastrofista. Se ratkaistaan menemällä juurisyihin.
Olosuhteet kuitenkin määrittävät sen, miten Gazan ja koko Palestiinan kysymys ratkaistaan. Ongelmana on ollut se, että meillä ei ole ollut hanoja, joita laittaa kiinni Israelin suhteen. Israel on rikkonut kansainvälistä lakia toistuvasti etnisellä puhdistuksilla, laittomalla miehityksellä, apartheid-järjestelmällä ja nyt kansanmurhalla ilman seurauksia.
Meillä ei ole käytössä sellaisia politiikkainstrumentteja, jotka voisivat kannustaa Israelia rauhaan. Ulkopuolisten toimijoiden on luotava rakenne, joka toisi osapuolet neuvottelupöytään. En sano, että se olisi helppoa. Päinvastoin, se olisi tosi kivulias ja epämiellyttävä prosessi, koska kaikki haluavat ihan eri asioita.
Mitään malleja ei kuitenkaan saa sulkea etukäteen pois. Prosessin on oltava avoin. Tämä on ollut vaikeaa tähänastisissa rauhanprosesseissa, sillä USA on tuonut pöytään vain sellaisia malleja, jotka Israel on jo etukäteen hyväksynyt. Silloin on todella vaikeaa luoda oikeudenmukaista rauhaa.
En myöskään näe kansainvälisessä järjestelmässä sellaisia paineita, jotka tuottaisivat järkevän ja tasapainoisen prosessin.
KU: Olet tutkinut Israelin valtion ja teknologiayhtiöiden suhdetta ja niiden roolia Israelin sotateollisessa kompleksissa. Miten teknologiayhtiöt vaikuttavat siihen, miten Israelin valtio toimii?
AT: Hyvä kysymys. Sitä voi purkaa monesta suunnasta.
Ensinnäkin Israelissa tapahtui 1990-luvun alussa eräänlainen oikeistoliberaali käänne. Valtaan nousseet oikeistolaiset ymmärsivät sen, että Israelin sisäpoliittinen toimintavapaus voi kasvaa, jos maasta rakennetaan globaalin verkottuneen talouden keskipiste. Tämä tehtiin vapauttamalla taloutta ja finanssimarkkinoita.
Ajatus kuului niin, että jos talous ja vaihtotase ovat kunnossa ja riittävän monesta suunnasta tulee investointeja, on Israelilla enemmän tilaa ja enemmän valtaa. Israelin muuttuminen globaalin talouden keskipisteeksi menee täysin toiseen suuntaan kuin mitä ajateltiin 20 vuotta sitten. Silloin luultiin globalisaation tuovan rauhaa, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja positiivista yhteistyötä.
Israelissa kytkettiin teknologiatalous osaksi puolustusteollisuuden investointeja. Lisäämällä asevoimien rahoitusta rahoitettiin samalla siis myös teknologiateollisuuden kehitystä. Uudet teknologiat syntyivät valtioiden investointien kautta. Tässä Israel näki kaksi valttikorttia: teknologiasektorin kehittyminen parantaa paitsi Israelin kilpailukykyä myös Israelin mahdollisuutta hallita palestiinalaisia.
Armeijan yksiköistä tuli teknologiayksiköitä, joissa kehitettiin uutta teknologiaa palestiinalaisten valvomiseen. Tietysti myös perinteisempää sotilasteknologiaa, jota sitten myytiin globaaleille markkinoille, lisäten Israelin kilpailukykyä.
Annan esimerkin. Jos menee Länsirannalla tarkastuspisteen läpi, on siellä erilaisia kasvojentunnistuslaitteita, sormenjälki- ja silmäskannereita. Piilaakson firmoja on mukana testaamassa Länsirannalla uusinta teknologiaansa, ja palestiinalaiset pakotetaan datan lähteiksi ja koekaniineiksi.
Seuraavan kerran samaa teknologiaa kohdataankin lentokentällä, rock-konsertissa tai missä vaan ”viattomammassa” ympäristössä. Kehitys on kuitenkin rakennettu niin, että se ylläpitää palestiinalaisten sortoa ja parantaa yritysten vientimahdollisuuksia.
Nyt globaalissa ja autoritaaristuvassa kapitalismissa valtiot haluavat koko ajan enemmän turvallisuusteknologiaa. On siis koko ajan enemmän kysyntää Israelin kehittämälle teknologialle, mikä toimii geopoliittisena valttikorttina Israelille.
Israel luo uusia suhteita sellaisiin valtioihin, jotka ennen olivat Palestiinaa tukevia. Esimerkiksi Saudi-Arabia tai Arabiemiraatit tai vaikkapa Intia. Erityisesti Intiassa pääministeri Narendra Modilla on ollut jo pitkä bromanssi Netanjahun kanssa juuri teknologiatalouden takia.
KU: Millainen rooli teknologiayhtiöillä on Israelin itseymmärrykselle?
AT: Merkitys on valtava. Tämä on sellainen näkökulma, joka kiinnostaa itseäni todella paljon.
Kyse ei ole vain siitä, että Israel olisi riippuvainen viennistä ja teknologiasektoristaan. Tärkeitä ovat myös startupit, jotka eivät edes pyri kasvamaan suuryrityksiksi. Tavoitteena on kasvattaa yritystä ja sitten myydä se jollekin Piilaakson jättiyhtiölle, kuten Googlelle tai Metalle.
Tämä ruokkii Israelin käsitystä itsestään ja maan kolonialistista tarustoa: he ovat aina pioneereja, uudisraivaajia, jotka ”saavat aavikon kukkimaan” ja tekevät tyhjästä taikaa. Tämä ruokkii ajatusta siitä, että Israelin menestys ei perustuisikaan palestiinalaisten riistolle ja heidän maansa varastamiselle, vaan rohkealle cowboy-tyyppiselle asenteelle.
Näin kolonialismi häivytetään pois israelilaisesta kansallisesta kertomuksesta. Tämä muistuttaa yhdysvaltalaisten käsitystä itsestään, mutta Israelissa tämä ajattelu on erityisen makaaberia.
KU: Millaisia mahdollisia tulevaisuuksia näet Israelille?
AT: Israel on istutettu syvälle lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen taloudellista strategiaa ja USA:n asevoimien infrastruktuuria. Euroopan unioni on tässä enemmän tai vähemmän perävaunun asemassa: EU:lla ei ole mitään koherenttia Lähi-idän strategiaa.
Liittolaisuus Israelin kanssa on niin syvälle menevä osa länsimaiden itseymmärrystä, etten tiedä, onko enää olemassa mitään ”punaista linjaa”, jonka ylittämällä Israel menettäisi länsimaiden tuen.
Todennäköisin tulevaisuus on se, että Israel pysyy lännen liittolaisena. Pettymys Israelin toimiin länsimaissa kuitenkin lisää painetta. Samalla globaali etelä kääntyy paitsi Israelia, myös länsimaita vastaan. Vastakkainasettelut ja jännitteet kasvavat voimakkaasti tulevaisuudessa, ja Israel-Palestiina -jännite on vain yksi niistä.
”Israelin rauhanliike on todella marginaalinen tekijä.”
Israelissa ei tällä hetkellä ole mitään merkittävää rauhanliikettä, joka muodostaisi minkäänlaisen poliittisen voiman. Israelin rauhanliike on todella marginaalinen tekijä.
Näen, että Palestiina-kysymyksen ratkaisemattomuuden ja kansainvälisten instituutioiden kyvyttömyyden kautta kaikenlaiset vastakkainasettelut tulevat kasvamaan niin Israelin valtion sisällä kuin kansainvälisesti. Se tulee johtamaan kasvavaan islamofobiaan ja antisemitismiin. Kurjalta näyttää.
Jotkut tutkijat, kuten historioitsija Ilan Pappé, ovat myös sanoneet, että käynnissä on eräänlainen sionismin joutsenlaulu. Toisaalta sionismi rodullisen ylivallan ideologiana on myös keksinyt itsensä uudelleen historiansa aikana monta kertaa, etten olisi kovinkaan toiveikas.
KU: Antti Tarvainen, kiitos haastattelusta. Vielä yksi kysymys ennen kuin lopetamme: Mitä sinulta ei kysytä haastatteluissa, vaikka pitäisi?
AT: Minulta ei kysytä kolonialismista. Tavallaan ymmärrän sen, miksi ei. Koko sana on täysin politisoitunut ja se on otettu osaksi identiteettipoliittista kamppailua. Sille annetaan moraalinen arvo: jos joku on kolonialistista, se on yhtä kuin paha.
Kolonialismi on kuitenkin myös olemassaoleva historiallinen käsite. Se on totta. Se ei ole vain leima, vaan se on iso historiallinen selittäjä sille, mitä Palestiinassa tapahtuu. Asuttajakolonialismi on myös Israelin pääasiallinen ideologia.
Olemme vasta opetelleet käsittelemään Euroopan suhdetta holokaustiin. Emme kuitenkaan vieläkään osaa käsitellä länsimaiden kolonialismia. Se on tabu.
1: Nakba (suom. katastrofi); palestiinalaisten etninen puhdistus Ison-Britannian hallitsemasta Palestiinan mandaatista vuonna 1948.
uutiskirje 
