Lapsena Irene Zidan asui kirjoilla vuoratussa kodissa ja kirjoitti tarinoita.
– Ajattelin jo hämmentävän nuorena, että haluan kirjoittaa työkseni ja haluan kirjoittaa kirjan, toimittaja-kirjailija sanoo.
Nyt kirja on kirjoitettu. Esikoisteos on nimeltään Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024) ja sijoittuu suomalais-palestiinalaisuuteen, joka on Zidanin omakin tausta.
Ennen kirjaa Zidan kuitenkin kirjoitti vuosia ihan muunlaisia tekstejä: ulkomaanjuttuja Helsingin Sanomiin ja Ylelle.
– Journalistisen tekstin ja ja uutisten rinnalla tuntui vaikealta kirjoittaa fiktiota, joten lopetin pöytälaatikkoon kirjoittamisen 15 vuodeksi, hän kertoo.
Zidan siirtyi vajaat viisi vuotta sitten Suojelupoliisin viestintäasiantuntijaksi.
– Silloin vapautui tilaa vapaammalle ilmaisumuodolle. Minulla oli myös ikävä kirjoittamista, kun päivätyö ei enää vaatinut sitä yhtä paljon kuin toimittajana.
Nuorena toimittajaksi
Zidan päätyi harvinaisen nuorena toimittajaksi. Hän halusi nimenomaan ulkomaantoimittajaksi.
– Se oli iso haave, hän sanoo nyt.
Zidan pääsi 20-vuotiaana sittemmin jo lopetettuun Sanomien toimittajakouluun, kiersi Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien eri toimituksissa ja pääsi toteuttamaan unelmaansa ulkomaantoimittajana. Hän oli Hesarissa ulkomaantoimittajana, kunnes päätyi Ylelle, jossa työskenteli muun muassa kirjeenvaihtajana Lähi-idässä ja palasi taas Hesariin. Siinä kaikessa kului yli kymmenen vuotta.
”Ruoka on asia, josta koen voivani puhtaasti olla vain iloinen ilman ahdistusta.”
Zidan on kirjoittanut paljon Lähi-idän asioita. Hän opiskeli yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja sen rinnalla Lähi-idän tutkimusta. Arabian kieltä hän opiskeli Jordaniassa ja Libanonissa. Hänen palestiinalainen isänsä ei ollut sitä hänelle ja hänen sisarilleen kotona puhunut.
– Niinpä minulle alkoi luontevasti tulla työtehtäviä, jotka liittyivät Lähi-itään.
Alun perin kimmoke perehtyä alueeseen johtui hänen taustastaan.
– Lähi-idän kulttuurit olivat vieraita, koska olen syntynyt ja kasvanut Suomessa.
Sitten tuli arabikevät ja muuta kiehtovaa.
– Minun tärkeimmät vuoteni ja kokemukseni journalistina osuivat arabikevääseen. Olin paljon Syyrian rajaseuduilla, haastattelin ihmisiä Tunisiassa.
Nyt Lähi-idän tilanne ei ole samanlainen kuin toiveikkaan ja riemukkaan arabikevään aikana. Siinä ei ole mitään kiehtovaa. On sota.
– Vaikka silloinkin oli selvää, että asiat eivät muutu helposti, demokratia kehittyy hitaasti ja vaatii pitkän pohjatyön, on musertavaa nähdä, kuinka aaltoliike heittää nyt rajusti taaksepäin. Soisin sinne paljon parempaa.
Palestiinan tilanne järkyttää Zidania päivittäin.
– Kun seurasin tapahtumia työni vuoksi ja olin paikan päällä tapahtumien keskipisteessä, esimerkiksi edellisessä Gazan sodassa, ammatillinen rooli antoi eräänlaisen suojan.
– Nyt olen avuttomampi, kun ei ole roolia, jonka kautta peilata tilannetta. Pintaan nousee enemmän tunteita.
Zidanin isänpuoleinen suku asuu Palestiinan Länsirannalla.
– Gazassa tilanne kauheudessaan on omaa luokkaansa. Mutta elämä on entistä vaikeampaa myös Länsirannalla muun muassa Israelin siirtokuntien aiheuttaman lisääntyneen väkivallan vuoksi. Lisäksi talous on pysähdyksissä.
Lapsen silmin
Zidan kirjoitti kirjaansa aamuöisin. Hän heräsi kirjoittamaan muutamaksi tunniksi ennen kuin lapset heräsivät
– Se oli intensiivinen vuoden pituinen prosessi. Aineistoa oli kertynyt pitkään opintojeni ja toimittajan työn kautta.
– Halusin kuvata sodan ylisukupolvisia vaikutuksia, sitä, miten sota vaikuttaa mielenterveyteen ja perheeseen. Sitä, miten sota näkyy isässä ja miten se heijastuu isän ja lasten suhteeseen.
Oman sävynsä kirjoittamiseen toi uusi sota, runsas vuosi sitten alkanut Gazan sota.
– Se toi kirjoittamiseen erityistä painetta sen suhteen, että onnistunko kuvaamaan sotaa.
Vaikka teos kertoo suomalais-palestiinalaisesta toimittajasta, se ei ole Zidanin tarina.
– Enhän esimerkiksi ole ollut tämän sodan aikana uutisoimassa sodasta lainkaan. Kirja on siltä osin kuvitelmaa siitä, millaista se olisi voinut olla.
Miehitys näkyy pysähtyneisyytenä ja vaikkapa siinä, miten nuoret voivat suunnitella tulevaisuuttaan.
Kirja katsoo isää lapsen silmin.
– Minulle oli tärkeää kuvata, miltä lapsesta tuntuu seurata, kun vanhempi on aina vähän ulkopuolinen yhteiskunnassa. Ja miten se vaikuttaa lapseen. Suomessa kasvanut lapsi itse osaa lukea kulttuurin nyansseja, mutta seuraa vierestä, kuinka vanhempi joutuu luovimaan yhteiskunnassa, joka osoittaa hänelle jatkuvasti toiseutta.
Kirjassa on kohtaus, jossa opettaja tarjoaa kotikielen opetusta täysin suomenkieliselle lapselle. Se liittyy oletukseen ulkomaalaisuudesta.
– Sellainen on ärsyttävää, vaikka oletus ei olisi pahantahtoinen, koska se toistuu ja toistuu. Se toistaa joka kerta viestin, että sinun näköisesi ihminen ei kuulu tähän yhteiskuntaan.
Zidanilla on ruskeat silmät ja tummat hiukset, muttei hän näytä erityisen ulkomaalaiselta.
– Viimeksi eilen suomalainen ihminen puhui minulle kaupassa englantia, hän naurahtaa.
Hän ei kuitenkaan purkanut turhaumiaan kirjaan.
– On ihanaa, että saa kuvitella kirjoittamalla, mutta on aina myös vaikea kokonaan poistaa omaa kokemusmaailmaansa kirjoittamastaan täysin, hän pohtii.
– Vahvimmin se ehkä tuntui kirjoittaessani meneillään olevasta sodasta. Siitä oli niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia.
Mitä tuntemuksia?
– Vihaa, turhautumista, surua, koko skaala. Mutta toivon, että kirja ei kuitenkaan ole täysin toivoton.
Hän puhuu paljon empatiasta.
– Se on yksi keskeinen asia. En ole seurannut vain Palestiinan ja Israelin sotaa, vaan olen uutisoinut monesta muustakin sodasta. Olen nähnyt, että ihmisen kokemat kamalat asiat voivat viedä häneltä kyvyn empatiaan ja kyvyn asettua toisen asemaan. Kun empatia katoaa, vastapuoli muuttuu epäinhimilliseksi ja kauheat asiat mahdollistuvat.
Miehitys näkyy kaikessa
Zidanin kirja kuvaa myös arkea Palestiinassa. Entistä arkea. Päähenkilö matkustaa sinne sukulaisiin teini-ikäisenä.
– Pyrin tuomaan esiin sitä, mikä ei välity uutisista. Haluan kuvata perheyhteisöä ja rikasta kulttuuria, mutta toisaalta myös sitä, miten miehitys on vuosia vaikuttanut ihmisten arkeen. Sitä on vaikea tuoda esiin toimittajan työssä.
Miehitys näkyy kaikessa.
– Se näkyy pysähtyneisyytenä ja vaikkapa siinä, miten nuoret voivat suunnitella tulevaisuuttaan ja millaisia mahdollisuuksia heillä on. Miehitys tukahduttaa.
Se näkyy vaikkapa rajanylityksissä. Palestiina on pinta-alaltaan kaksi kolmasosaa Uudestamaasta, ja se on jaettu monimutkaisiin kafkalaisiin vyöhykkeisiin, joiden kunkin asukkailla on erilaisia oikeuksia ja mahdollisuuksia.
– On vaikea kuvata niitä käytäntöjä kenellekään, joka ei ole matkustellut siellä, Zidan sanoo.
– Palestiinalaiset eivät pysty matkustamaan Gazan ja Länsirannan välillä. Gazaan on ylipäätään vaikea mennä, jos ei ole työroolia. Toisaalta Israelissa on palestiinalainen vähemmistö, jolla on Israelin kansalaisuus. He pystyvät matkustamaan Länsirannalle, mutta Länsirannan palestiinalaiset eivät pysty matkustamaan Israeliin, elleivät saa työlupaa. Itä-Jerusalemin palestiinalaisilla on vielä oma statuksensa.
Zidan on voimaton ja turhautunut Gazan tapahtumien vuoksi . Hänen mielestään koko kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut Lähi-idän tilanteen suhteen.
– On käsittämätöntä, että modernina aikana on olemassa täysin ihmisten synnyttämä kriisi.
Voimattomaksi tekee se, että asiat menevät yhä huonompaan suuntaan.
– Jotta alue olisi turvallinen ja hyvä paikka kaikille, ainoa mahdollisuus on rauhansopimus. Mutta sen edellytykset ovat käyneet heikommiksi vuosi vuodelta. Gaza on tuhottu lähes kokonaan. Pohjois-Gazassa ihmiset nääntyvät nälkään.
Silti elämä jatkuu.
– Olen nähnyt sota-alueilla, että tahdonvoima on uskomaton, kun ihmiset yrittävät selvitä ja suojella jälkikasvuaan käsittämättömissä olosuhteissa.
Ikävä paistettuja tomaatteja
Zidan kirjoittaa kirjassaan paljon ruuasta ja ruuanlaitosta.
– Usein palestiinalaisuus määritellään konfliktin ja kaiken kamalan koetun kautta. Mutta ruoka on asia, josta koen voivani puhtaasti olla vain iloinen ilman ahdistusta, hän sanoo.
– Palestiinassa on rikas, ihana ruokakulttuuri.
Hänellä ei ole palestiinalaista lempiruokaa.
– Minulla on se onni, että isäni ja hänen puolisonsa tarjoilevat palestiinalaista ruokaa. Pidän kaikesta. Viininlehtikääryleet, falafelit. Esimerkiksi yksinkertaiset aamupalalle paistetut tomaatit maistuvat ihan erilaisilta kuin tomaatit koskaan Suomessa. Olen yrittänyt imitoida niitä, mutta täällä ei vain pysty tekemään samanlaisia.
Palestiinalaisessa kylässä ruuanlaitto on iso prosessi.
– Naiset saattavat aloittaa ruuanlaiton yhdessä aamusta ja vaihtaa juorut ja kuulumiset samalla, Zidan sanoo.
Koen Palestiinassa itseni tietyllä tavalla ulkomaalaiseksi.
Hän kuvaa myös palestiinalaista perhekäsitystä, ja painottaa, että kirjassa se esiintyy kyläyhteisössä.
– Kaupungissa elämä on erilaista.
– Palestiinassa perhe ehkä Suomeen verrattuna mielletään laajemmin. Siellä saattaa asua monta sukupolvea yhdessä. Taloon saatetaan rakentaa uusi kerros, kun lapset perheellistyvät. Yhteys eri sukupolvien välillä voi olla tiivis.
Tärkeintä Länsirannalla ovat juuri läheiset ihmiset.
– Siellä on huumorintajuisia, hauskoja ja lämpimiä ihmisiä. Kaipaan heitä.
Zidan ei ole päässyt käymään sukulaistensa luona kuuteen vuoteen. Ensin tuli pandemia, sitten sota. Niiden aikana hänelle on syntynyt perhe.
Sota tuhoaa kulttuuria
Tapaamme palestiinalais-tanskalaisen käsitetaiteilijan Larissa Sansourin näyttelyssä Amos Rex -museossa Helsingissä. Näyttely on nähtävillä maaliskuun alkuun asti.
Palestiinassa taidetta ja kulttuuria on yhä vähemmän, mutta sitä on silti jäljellä. On roolipelaamista, kirjailijoita ja kuvataiteilijoita.
– Se on rikas, vanha kulttuuri, mutta sota kohdistuu myös kulttuuriin. Gazassa on tuhottu järjestelmällisesti kouluja ja jopa historiallisia kohteita, Zidan sanoo.
Hän löytää nopeasti Sansourin näyttelystä yhdistelmän modernia ajattelutapaa ja historiallista symboliikkaa.
– Näyttelyssä näkyy pelko siitä, että se on katoamassa, mitä on jäljellä palestiinalaisuudesta, hän analysoi.
– Palestiinalaiset ovat hyvin ahtaalla. Siellä elintila käy ihan fyysisesti pienemmäksi ja maiden menettäminen on läsnä. Gazassahan taistellaan olemassaolosta.
Näyttely saa Zidanin pohtimaan myös sitä, häviääkö palestiinalaisuus ihmisistä diasporassa eli kotimaan ulkopuolelle hajaantumisessa.
– Onhan väkisinkin niin, että mitä pidempään on pois, sitä kauemmas irtautuu paikallisesta todellisuudesta.
Sitä, kuinka palestiinalainen itse on, Zidan ei osaa määritellä.
– Koska olen syntynyt ja kasvanut Suomessa, identifioidun vahvasti suomalaiseksi. Koko oma todellisuuteni on rakentunut täällä, hän sanoo.
– Silti palestiinalaisuus on ehdottomasti osa minua. Mutta kun en osaa kieltä kunnolla enkä ole kasvanut Palestiinassa, koen siellä erilaisuutta. Koen siellä itseni tietyllä tavalla ulkomaalaiseksi.
Hän muistuttaa siitä, että diasporakokemus,on olennainen osa palestiinalaisuutta.
– Sieltä on jouduttu lähtemään monen vuosikymmenen ajan.
uutiskirje 
