Suomessa on kymmeniä tuhansia kunniaväkivaltaa kokeneita tyttöjä ja naisia. Muutamat kunniaväkivaltaa kokeneet tai sitä todistaneet naiset ovat vuodesta toiseen puhuneet aiheesta ja vaatineet, että heitä kuunnellaan, heidät otetaan tosissaan ja heidän oikeuksiaan puolustetaan.
Yksi heistä on irakilaistaustainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Sara Al Husaini. Hän syntyi pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa, mutta muutti Suomeen jo vauvana ja kasvoi Suomessa. Se ei estänyt häntä joutumasta pakkoavioliittoon Irakiin.
Al Husaini onnistui pakenemaan ja kirjoitti kokemuksistaan omakohtaisen romaanin Huono tyttö (Like 2023).
Tilastokeskuksen mukaan alle 35-vuotiaista suomalaisista kunniaväkivaltaa on kokenut itse neljä prosenttia, ja yhtä moni on todistanut perheenjäseneensä kohdistuvaa kunniaväkivaltaa. Määrä on kaksinkertainen verrattuna 16–74-vuotiaiden keskiarvoon.
– Puhutaan kymmenistä tuhansista ihmisistä. Siinä mielessä ei voida puhua mistään marginaaliongelmasta, sanoo Natalie Gerbert, Monika-Naisten kriisikeskuksen johtaja, joka on työskennellyt vuosikymmeniä kunniaväkivaltaa kokeneiden naisten ja lasten parissa.
Paljon on myös sellaista kunniaväkivaltaa, joka ei koskaan tule ilmi. Aina ihmiset eivät itse edes tunnista kohtaavansa kunniaväkivaltaa.
– Asiakastyössämmekin näkyy, että avun piiriin hakeutuvat naiset eivät löydä sanoja asioille, mitä he ovat kokeneet.
Pakotettuja itsemurhia
Kunniaväkivaltaa on esiintynyt halki historian, hyvin monenlaisissa yhteisöissä ympäri maailmaa. Se liittyy ajatukseen, että koko perheen ja suvun kunnia on kiinni tyttöjen ja naisten siveelliseksi ja sopivaksi katsotusta käytöksestä. Siinä epäonnistumisesta rangaistaan. Kontrolli ulottuu elämän kaikille alueille: pukeutumiseen, ystäviin, harrastuksiin, työssäkäyntiin, liikkumiseen ja niin edelleen. Nuoria tai kumppaneita myös seurataan ja paikannetaan digitaalisesti.
– Uutisiin nousseet väkivaltatapaukset, kuten murhat ja pakkoavioliitot, ovat vain jäävuoren huippu. On paljon hienovaraisempaa kunniaan liittyvää väkivaltaa, mitä ei nähdä. Yhteisössä sille saatetaan keksiä tekosyitä tai jopa kannustaa siihen. Väittää, että se on vain uhrin hyvinvoinnista välittämistä. Voidaan säädellä esimerkiksi pukeutumista tai sitä, kenen kanssa saa kulkea ja milloin täytyy olla kotona, millaisissa tilaisuuksissa saa olla, saako hakea ja millaista työtä, Al Husaini luettelee.
– Normit ja säännöt eivät ole kiveen hakattuja, niissä on eroja. Niitä ei välttämättä tarvitse käytännössä edes rikkoa. Rittää, että luullaan, että olet tehnyt jotain. Tai epäillään, että mahdollisesti voisit tehdä jotain. Tyypillisesti kunniaan liittyvä väkivalta on jatkuvaa kontrollia, rajoittamista, psyykkistä väkivaltaa, fyysistä väkivaltaa, taloudellista väkivaltaa ja eristämistä, Gerbert kertoo.
”On helppo ajatella, että tämä on joku sekopää.”
– Pahimmassa tapauksessa se johtaa kuolemaan, jolloin puhutaan kunniamurhasta. Yksi muoto, mikä on jäänyt vielä vähemmälle huomiolle, on itsemurhaan pakottaminen, hän jatkaa.
– Jossain vaiheessa julkisuuteen nousivat sellainen ilmiö kuin ”parveketytöt” Ruotsissa, näitä oli paljonkin. Että ikkunoita pesseet nuoret tytöt olivat muka tippuneet parvekkeelta. Uhri voidaan myös pakottaa ottamaan lääkkeitä tai jättää niitä vihjailevasti esille.
Julkisuutta sai syksyllä iranilaisen nuoren opiskelijan tapaus, jossa hän riisuutui protestiksi. Siviiliasuiset viranomaiset pidättivät naisen eikä hänestä ole sen koommin kuultu.
– Puoliso oli ollut huolissaan vain siitä, miten kuvien levittäminen vaikuttaa sukuun ja perheeseen, Gerbert sanoo.
– Törmäsin myös joihinkin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kannattaviin tahoihin, jotka jakoivat Iranin hallituksen propagandaa, että nainen on menettänyt järkensä, miksi te levitätte tällaisen mielenterveysongelmaisen juttuja. Samalla tavalla länsimaissakin leimattiin ennen nainen, joka ei käyttäytynyt odotetulla tavalla. Ei sillä, ettäkö mielenterveysongelmissa olisi mitään vikaa. Kun sinua kontrolloidaan pienestä pitäen ja groomataan siveyssääntöjen mukaan, niin voi ollakin omanlaisiaan haasteita mielenterveyden kanssa. Mutta niitä käytetään aseena, että tähän henkilöön tai hänen protestiinsa ei ole luottamista. Tämä on ongelma, Al Husaini toteaa.
Avun hakeminen on riski
– Usein apua haetaan vasta, kun koetaan, ettei ole mitään muuta mahdollisuutta. Silloinkaan avunhakijaa ei usein uskota ja vakavuutta ei ymmärretä, Al Husaini sanoo.
Avunhakijoita voidaan palveluiden piirissä pitää esimerkiksi psykoottisina, esimerkiksi luulla, että vaino on vain kuviteltua.
– Tai oikeuttaa sitä kulttuurilla, että tämä nyt vain kuuluu heidän toimintatapoihinsa, Gerbert jatkaa.
Hän huomauttaa, että avunhakija ei välttämättä olekaan tasapainoisimmillaan.
– Väkivalta traumatisoi ja vaikuttaa psyykkiseen terveyteen. Apua hakeva nainen, joka on kokenut pitkään väkivaltaa, ei välttämättä ole kovin johdonmukainen. Tällaisessa tilanteessa on helpompaa uskoa vastapuolta, joka voi esiintyä hyvinkin johdonmukaisesti ja rauhallisesti. Tämä menee läpi erityisesti, jos nainen ei puhu suomea ja mies on joko kansalainen tai pitkään Suomessa asunut. Hän voi kertoa naapureiden hälyttämille poliiseille, että nainen on vain hermostunut – tällaista kuulee paljon. On helpompaa kommunikoida rauhallisen, hyvää suomea puhuvan ihmisen kanssa, kuin kuunnella itkevää, hermostunutta ja epätoivoista ihmistä. On helppo ajatella, että tämä on joku sekopää.
”Monet tuntuvat välttelevän koko keskustelua.”
Otsikoihin päätyvissä traagisimmissa tapauksissa apua on useimmiten jo haettu viranomaisilta – tuloksetta.
– Avun hakeminen ja rikosilmoituksen tekeminen on aivan valtava riski. Lähestymiskielto tai rikosilmoitus eivät suojele ketään. Nainen, joka uskaltaa tehdä jotain ja puolustaa itseään, kohtaa valtavaa painetta ja uhkailua. Riski, jonka hän ottaa, nousee moninkertaiseksi. Nainen jää aika usein yksin. Poliisi ei pysty suojelemaan – sanovat, että me tullaan sitten, kun jotain on jo tapahtunut. Monika-Naisten ylläpitämää turvakotia lukuun ottamatta kaikkien turvakotienkin osoitteet ovat julkisia.
Jos uhrilla on lapsia, on lasten isällä aina oikeus tietää, missä nämä ovat.
– Eivätkä viranomaiset aina tiedä tai osaa neuvoa, että nainen voi esimerkiksi vaihtaa nimeä tai henkilötunnusta.
”Meitä ei haluta kuunnella”
Kirjansa lisäksi Al Husaini on nostanut kunniaväkivaltaan liittyviä tapauksia esiin myös sosiaalisessa mediassa. Miten suomalainen yhteiskunta on hänen mielestään kyennyt käsittelemään aihepiiriä?
– Nostan Ihmisoikeusliitolle ja Monika-Naisille, jotka ovat hyvin vankasti ja vahvasti ajaneet myös vähemmistönaisten oikeuksia. Olen siitä tosi kiitollinen. Mutta koen, että laajemmin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskentällä ei ehkä ymmärretä koko asiaa. Kunniaväkivaltaa verrataan usein muuhun sukupuolittuneeseen väkivaltaan ja vähätellään yhteisön osuutta. Meitä ei haluta kuunnella, Al Husaini sanoo.
– Paljon mietitään sitä, miten tietyt tahot hyväksikäyttävät näitä tapauksia leimatakseen kaikki vähemmistöt ja maahanmuuttajat. Olen samaa mieltä siitä, että se on ongelma. Sen ei pitäisi kuitenkaan pysäyttää meitä puhumasta ongelmista.
Al Husaini sanoo, että aiheesta puhuvia, vähemmistöön kuuluvia naisia syyllistetään.
– Meitä vastuutetaan rasismista, että jos puhut niin lisäät rasismia ja perussuomalaisetkin saavat tietää. Mikä on tosi ylimielinen näkökulma. Siis että ajatellaan, etteivät perussuomalaiset olisi nähneet tai kohdanneet kunniaväkivallan uhreja, tekijöitä ja tapahtumia muutenkin.
Al Husaini kokee, että aiheesta puhuvat naiset tahdotaan hiljentää.
– Että aihetta voitaisiin käsitellä jotenkin kliinisesti, jossain muualla, kaukana feministisestä keskustelusta ja meistä.
Hän pitää vaiennusyrityksiä myös rasistisina.
– Olen sanonut tämän monesti ja sanon uudelleen, että jos me olemme osa Suomea ja suomalaisia, jos te näette ja pidätte meitä yhtä suomalaisina kuin itse olette, tulee kohtaamistamme epäkohdista väistämättä osa myös suomalaista tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskeskustelua.
Keskustelu vallattava takaisin
Miten aiheesta tulisi sitten puhua ilman, että siitä tulee pelkkä rasistien keppihevonen?
– Täytyy viedä keskustelu pois niiltä, ketkä yrittävät omia sen. Jos järjestöjä ei oteta lukuun – nehän puhuvat tästä aktiivisesti eikä sitä huomioida – monet tuntuvat välttelevän koko keskustelua. Ongelma myös kuvitellaan marginaaliseksi, mitä se ei todellakaan ole. Eikä se tule katoamaan yhteiskunnasta niin, että esitetään, ettei sitä ole. Tai sillä, että pelätään, mitä joku toinen saattaa tehdä tai olla tekemättä.
Al Husaini toteaa, että ”kukaan ei puhu” -mantraa käytetään myös tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavia tahoja vastaan.
– Paljon kuulee esimerkiksi, että feministit eivät puhu tästä. Puhumme, mutta tavalla, joka ei yleistä tai ole rasistinen, vaan edistää ihmisoikeuksia.
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta on Al Husainin mukaan edistettävä johdonmukaisesti myös vähemmistöyhteisöjen sisällä.
– Eikä niin, että koska näytät erilaiselta, en uskalla puhua tästä, koska en halua loukata tunteitasi. Ei tähän pidä lähteä tunnementaliteetilla, vaan ihmisoikeudet ensin -mentaliteetilla. Pitää viedä rohkeammin keskustelu pois rasisteilta. Voidaan viestiä selkeämmin, että emme halua yleistää – että kaikki eivät tietenkään tee näin, mutta osa tekee ja se on epäkohta. Ja viestiä suoraan kokijoille, että jos kohtaat tällaista, niin näin haet apua.
Kunniaväkivalta on osa sukupuolittunutta väkivaltaa, mutta sitä tulisi Al Husainin ja Gerbertin mukaan käsitellä myös omana ilmiönään. Ei ole totta, että väkivalta olisi yhtä suuri uhka kaikille naisille.
– Vähemmistöön kuuluvat naiset kokevat 2–4 kertaa enemmän väkivaltaa kuin kantaväestöön kuuluvat. Se on jatkumo kaikelle naiseen kohdistuvalle väkivallalle, ja vahvasti sidoksissa naisen epätasa-arvoiseen asemaan ja vähempiarvoisuuteen. Pelkästään sukupuolittunutta väkivaltaa ei lähipiiri hyväksy ainakaan avoimesti. Mutta hyvin yhteisöllisessä pienessä kulttuurissa menettää kasvonsa ja miehekkyytensä, jos ei tee mitään. Nähdään, että miehellä on vastuu siitä, että perheen maine säilyy, Gerbert sanoo.
”Tämä näkyy ilmiönä suomalaisissa kouluissa.”
– Vähemmistöön kuuluvat naiset kohtaavat väkivaltaa muita enemmän. Lisäksi kunniaväkivallassa on merkkejä, joita ei välttämättä ole muussa sukupuolittuneessa väkivallassa, kuten yhteisön mukanaolo ja väkivaltaan yllyttäminen. Tekijätkin ovat tavallaan groomattuja ajattelemaan, että heidän täytyy ylläpitää sisartensa tai vaimojensa kunniaa, Al Husaini sanoo.
Kunniaväkivalta on usein myös ylirajaista.
– Yhteisön jäsenet voivat osallistua siihen myös kauempaa. Nykyään somessa kyttäykseen voidaan osallistua hyvin laajamittaisesti.
Naiset, joita tasa-arvo ei koske
Laajennetaan ja vesitetään eikä ymmärretä miten suuri riski avun piiriin hakeutuvilla naisilla.
Al Husaini sanoo kohdanneensa sellaistakin, että myös ihmiset aivan eri taustoista päätyvät valvomaan vähemmistöihin kuuluvia naisia.
– Muslimitaustaiselle naiselle, joka ei pukeudu täysin islamin säännösten mukaan, saattavat ei-muslimitaustaiset ihmiset kommentoida, että vaikka olen ateisti tai vaikka olen kristitty, niin minäkin tiedän, että tämä on islamin mukaan ”haram”. Ihmiset eri taustoista ja uskonnoista yhdessä häpäisevät näitä naisia. Moni kokee, että hänellä on oikeus huomauttaa. Se on hyvin törkeää.
– Jos mietitään, miten helposti naisten ulkonäköä kommentoidaan ylipäänsä riippumatta kulttuurisesta ryhmästä, olit sitten vaikka poliitikko, se nivoutuu tähän kokonaisuuteen. Yhteisössä, jossa normit ovat vielä tiukemmat, moni kokee, että on oikeus näyttää naiselle tämän paikka, Gerbert jatkaa.
Al Husaini sanoo, että Hansa-sillalla syksyllä kohahduttanut kyltti sai osakseen myös vähättelyä ja puolustelua.
– Että tämähän koskee vain yhteisön jäseniä, ei kaikkia. Tai että väärä käännös, väärä tulkinta, väärä se ja tuo… On ongelma, että ollaan hanakoita osoittamaan valkoisten heteromiesten väärää käytöstä, mutta vähemmistömiesten kaunistellaan ja vähätellään. On myös vähemmistöön kuuluvia aktivisteja, jotka nostavat esiin valtaväestön harjoittamaa rasismia, syrjintää ja sortoa, mutta ovat täysin hiljaa oman yhteisönsä harjoittamasta syrjinnästä ja väkivallasta. Miksi? Tämän pitäisi olla red flag, että miksi vaikenet tästä, eikö tämä ole myös ihmisoikeus.
Kouluista kadonneet tytöt
Gerbert kertoo, että nuorimmat kunniaväkivaltaa kokeneet, joihin hän on törmännyt, ovat olleet 12-vuotiaita. Suomestakin lähetetään lapsia esimerkiksi pakkoavioliittoihin ulkomaille. Koulu onkin yksi niistä paikoista, joiden kautta kunniaväkivaltaan voisi puuttua.
– Tarvitaan ehdottomasti enemmän turvallisia aikuisia kouluihin. Tiedetään, että moni koulukin kärsii resurssien puutteesta, ei ole psykologeja tai osaamista.
Sinänsä Gerbertin mukaan ei ole väliä, onko asialla kuraattori vai psykologi, kunhan tällä olisi osaamista aiheesta ja ymmärrystä sen dynamiikasta.
– Että ensimmäiseksi ei tehdä lastensuojeluilmoitusta, mennä käymään tai soiteta vanhemmille. On huomioitava lapsen turvallisuus. Epäonnistuneet interventiot pahentavat tilannetta ja nuori joutuu kokemaan vielä pahempaa väkivaltaa tai pahimmassa tapauksessa pois maasta, ennen kuin lastensuojelu tulee käymään. Lasten huolet ja pelot tulee ottaa vakavasti huomioon ja huolehtia heidän turvallisuudestaan. Ei niin päin, että ensin kuullaan vanhempien näkökulma asiaan.
”Toivon, että vähättely lopetetaan.”
Al Husaini huomauttaa, että aina, kun puututaan, otetaan myös riski, että menetetään lapsen luottamus.
Suomalaisista kouluista katoaa tyttöjä etenkin kesälomien aikana. Osa heistä joutuu pakkoavioliittoon ulkomaille. Nuori Gerbertin kohtaama avioon pakotettu lapsi oli 12-vuotias.
– Meidätkin vietiin Irakiin kesällä. Kyllä tämä näkyy ihan ilmiönä suomalaisissa kouluissa. Toivon, että vähättely lopetetaan ja otetaan tosissaan ja lähdetään etsimään ratkaisuja tosissaan. Mitä kauemmas asian käsittelyä pusketaan, sitä enemmän tilaa annetaan sille, että useammat nuoret ja myös perheenyhdistämisten kautta tulevat naiset kärsivät, Al Husaini sanoo.
Gerbert haluaa nostaa esiin myös sen, ettei vanhempien sosioekonominen asema suojaa tyttöjä.
– Ajatellaan, ettei lääkärinä tai opettajana toimiva vanhempi voi syyllistyä kunniaväkivaltaan, mutta sitä on kaikissa yhteiskuntaluokissa. Koulutus ei ole mikään este eikä tae. Onhan eduskunnassakin väkivaltarikoksista tuomittuja ihmisiä, hän sanoo.
Gerbertin mukaan kunniaväkivaltaa ei myöskään käsitellä kunnolla kasvatuksen, koulutuksen sekä sosiaali- ja terveydenalan ammattilaisten koulutuksissa.
– Se ei kuulu peruspakettiin, vaan sitä käsitellään korkeintaan vapaavalintaisella muutaman opintopisteen kurssilla. Kentällä on ammattilaisia, jotka eivät osaa ottaa puheeksi eivätkä tunnista väkivaltaa ylipäänsä. On tutkittu, että terveyspalveluissa uhreista tunnistetaan alle prosentti. Siis kaikista ihmisistä – montako kunniaväkivaltaan liittyvistä tapauksista?
Gerbert sanoo, etteivät tekniset lakimuutokset muuta paljoakaan, koska lainsäädäntö Suomessa ei ole tältä osin varsinaisesti huono. Sitä ei vain osata soveltaa.
Al Husainin mukaan ammattilaisia tulisi kouluttaa kunniaväkivallasta yhtä perusteellisesti kuin rasismistakin.
– Kunniaväkivallan vastaiseen työhön pitäisi myös kohdentaa resursseja eikä leikata niitä, kuten nyt on tehty.
Tehokkaat keinot kiven alla
Suomalainen yhteiskunta vaikuttaa voimattomalta ongelman edessä. Onko muualla löydetty ja toimivaksi todettu keinoja, joita meillä ei vielä ole käytössä?
– Tehokkaita keinoja ei ehkä ole keksitty. Yhteisön sisällä tehtävä työ ja asenteiden muutos on tärkeää, kuten myös tietoisuus omista oikeuksista, Gerbert sanoo.
Joissain Euroopan maissa väkivallan käyttäjiä velvoitetaan osallistumaan ohjelmiin, joiden tarkoituksena on vähentää väkivaltaista käyttäytymistä. Tutkimuksista tiedetään, että sitoutuminen tällaisiin ohjelmiin ilman velvoittavuutta on heikkoa. Istanbulin sopimuksen toteutumista valvovan, riippumattoman asiantuntijaryhmä GREVIOn uusissa suosituksissaon kuitenkin esitelty joitain keinoja.
– Maakohtaisissa suosituksissa on aika hyvin nostettu esiin se, minkä me käytännön väkivaltatyötä tekevät jo tiedämme. Eli että lähestymiskieltoja määrätään aika vähän ja toisekseen niiden valvominen on pitkälti uhrin itsensä vastuulla. Lähestymiskieltoja rikotaan kymmeniä kertoja, uhri elää jatkuvassa valmiustilassa. Se vaatii aika vahvaa persoonaa, joka ei hermostu eikä pelkää, vaan viileästi rekisteröi kaikki rikkomukset.
Lähestymiskieltojen valvontaa ei Gerbertin mukaan tulisi jättää uhreille. Niitä on myös liian helppo kiertää – voi vaikka pyytää veljeä seuraamaan ex-vaimoa.
– Toinen ehdotus on, että avioeroissa, jotka liittyvät kunniaväkivaltaan, väkivallan tekijän oikeutta tavata lastaan ja saada tästä tietoja rajoitetaan. Uhria voidaan odottaa päiväkodin aidan takana tai urkkia tästä tietoja lapsen kautta. Myös lasten tapaamisten yhteydessä väkivalta voi eskaloitua, tämä on aika tyypillistä. GRIVIO suositteli poikkeuksetta tästä luopumista, sen ei pitäisi olla mahdollista.
”Meillä voi aika pitkälti tehdä mitä vain.”
Gerbert myöntää, että yhtälö on vaikea.
– Toisessa vaakakupissa on uhrin oikeusturva, minkä nähdäkseni pitäisi olla ehdoton. Toisessa tekijän oikeusturva, joka on nyt paljon vahvempi kuin uhrin. Tekijän oikeudet menevät aina uhrin oikeuksien edelle. Meillä voi aika pitkälti tehdä mitä vain ilman rangaistusta. Häiritä jatkuvasti, lähetellä viestejä somessa ja pelotella… Tämän estäminen vaatisi resursseja, joita ei ole. Aika hampaatonta puuttuminen on.
Gerbertin mukaan kunniaan liittyvä väkivalta on yhteisöllistä väkivaltaa. Ilmiö on tuttu myös niin sanotusti kantasuomalaisissa suljetuissa yhteisössä, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä – ja jengirikollisuuden. Viime aikoina otsikoissa ovat olleet romaninaisten raa’at murhat.
Yksi merkki on se, miten yhteisön jättäviin suhtaudutaan. Gerbert huomauttaa, etteivät niin sanotusti edistysmielisetkään liikkeet ja yhteisöt ole kunniaväkivallalta suojassa.
– Sitä voi olla missä tahansa suljetussa yhteisössä, jossa on vahvat sisäiset normit.
Sara Al Husaini – mitä toivot ihan tavalliselta suomalaiselta ihmiseltä, joka ei ole itse välittömässä vaarassa kokea kunniaväkivaltaa? Miten he voivat auttaa?
– Älkää vähätelkö. Ei meille, jotka olemme sitä kokeneet, tarvitse kertoa, että ”suomalaisetkin miehet”. Siinä sanotaan ensinnäkin, etteivät nämä toiset ole suomalaisia, että se siitä yhdenvertaisuudesta. Myös kuvitellaan tehtävän hyvää, kun sanotaan, että ”hei meilläkin”, mutta käytännössä vaihdetaan aihetta. Me otamme suuren riskin, kun puhumme näistä. Älkää lähtekö vähättelemään, laajentamaan aihetta ja vesittämään epäkohtia, vaan antakaa tilaa ja tukekaa. Älkää antako minkään olla esteenä sille, että puhunko vai en puhu. Minä puhun.
Kommentti: Kunniaväkivallasta ei saa enää vaieta
uutiskirje 
