Metsäpolitiikasta puuttuu kunnianhimoa – voimme sekä suojella vanhat metsät että saada puun tuottamaan paremmin

Viime aikojen metsäuutiset ovat olleet huolestuttavia. Puuta hakataan enemmän kuin hiilitaseen kannalta olisi kestävää. Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuoreimpien tietojen mukaan metsät ovat jo muuttuneet hiilinielusta päästölähteeksi. Jo tämä yksin olisi valtava ongelma, mutta muitakin on.

Toistaiseksi tuntemattomasta syystä metsien kasvu on hidastunut. Hallitus on jarruttamassa vanhojen luonnonvaraisten metsien suojelua. Viime vuonna ympäristöjärjestöt raportoivat ikimetsien hakkuista muun muassa Sallassa ja Inarissa. Raakkujoki-tapaus osoitti, ettei valvontakaan pelaa niin kuin pitäisi.

Metsiin kohdistuu isoja ja osin ristiriitaisia odotuksia. Viime vuosiin asti ne olivat Suomen suurin hiilinielu – ja hakkaamaton metsä on yhä. Metsät ylläpitävät elintärkeitä ekosysteemipalveluita ja niiden kulttuuri- ja virkistysarvo on huomattava. Samaan aikaan puupolttoaineet ovat merkittävin yksittäinen energianlähde, ja koko maan viennistäkin metsäteollisuuden tuotteet kattavat yhä noin kuudenneksen.

Keskustelu metsistä on käynyt jälleen kuumana ja herättänyt kysymään, kenen metsien käytöstä pitäisi lopulta päättää ja miten eri eturistiriidat sovitetaan yhteen.

Suomen metsistä noin 30 prosenttia omistaa valtio, yli 60 prosenttia omistavat yksityiset. Metsäkeskuksen mukaan vähintään kaksi hehtaaria metsää omistavia on 430 000. Heistä 210 000 omistaa metsätalousmaata yli 20 hehtaaria. Yksityisomistusten mediaani on noin kymmenen hehtaaria. Vain yksi yksityishenkilö omistaa yli kymmenen tuhatta hehtaaria.

Kysyimme viideltä metsäluontoa, -taloutta ja -politiikkaa eri näkökulmasta tutkivalta asiantuntijalta, miten metsiä voitaisiin käyttää kestävästi ja kenen siitä tulisi päättää.

Kestävyysmurroksen pullonkaula

Suomen ympäristökeskuksen (Syke) Yhteiskunnan muutos -yksikön johtaja ja ympäristöpolitiikan dosentti Riikka Paloniemi näkee vanhojen metsien suojelun eräänlaisena pullonkaulana: jos sitä ei saada tehtyä, on vaikea saada hyväksyntää muillekaan kestävyyttä edistäville toimille.

Hän sanoo, että kunnianhimoisemmista ilmasto- ja ympäristötavoitteista esimerkiksi hiilineutraalius on metsäiselle Suomelle täysin mahdollinen, mutta jostain on aloitettava.

– On lähdettävä siitä, mikä on mahdollista missäkin vaiheessa. Vanhoista metsistä olisi tehokasta aloittaa.

”Suomen hiilitase ei kaadu tai ratkea kesämökin saunoihin.”

Niitä on kaikista Suomen metsistä vain viisi prosenttia, mutta jo pieni suojelupinta-ala tuottaisi isot monimuotoisuushyödyt, Paloniemi perustelee.

Euroopan unioni (EU) on asettanut tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä sen maa- ja meripinta-alasta on suojeltava kolmasosa ja kymmenen prosenttia kaikesta pinta-alasta on oltava tiukan suojelun piirissä.

Myös riippumaton Luontopaneeli on ehdottanut, että Suomen metsistä suojeltaisiin joka maakunnassa kymmenen prosenttia. Tähän sisältyisivät kaikki vanhat metsät.

Suomessa vallitsee yhteisymmärrys siitä, että ainakin osa luonnontilaisista vanhoista metsistä on suojeltava, mutta kaikesta muusta onkin sitten väännetty kättä.

Metsä ei erotu puilta

Luonnonsuojelujärjestöt ovat arvostelleet hallitusta siitä, että sen kriteerit suojeltavalle metsälle ovat liian tiukat ja johtaisivat luultavasti siihen, että vanhaa metsää hakattaisiin aiempaa enemmän.

– Lausunnot, joita kriteereihin tuli, olivat aika väkeviä ja kritiikki samansuuntaista, Paloniemi sanoo.

Hän toteaa määritelmän olevan poliittisesti vaikea. Hallituksen esittämät kriteerit eivät käytännössä lisää suojelupinta-alaa.

– Vanhojen metsien joukossa on arvokkaita kohteita, jotka eivät täytä kaikkein tiukimpia kriteereitä. Jos niitä ei suojella vanhoina metsinä, on mietittävä, millä instrumentilla ne suojellaan. Sääntely on kuitenkin kokonaisuus, jossa eri keinot täydentävät toisiaan.

Nykyinen metsälaki suojelee vain erityisen arvokkaita ja pienialaisia ympäristöjä. Myös luonnonsuojelulailla suojellaan uhanalaisia lajeja – eikä valvonnan puutteessa aina niitäkään, kuten raakkujoki-tapaus osoitti.

– Metsäluonnon suojelussa näkyy tarkkarajaisuuden ajatus. Suojellaan esimerkiksi puron varsia ja maisemasta erottuvia kohtia. Mutta ei metsä erotu, kun sehän on kokonaisuus.

Vanhojen metsien määrittely onkin Paloniemen mukaan yksi akuuteimmista asioista tämän hetken metsäpolitiikassa.

Myös Syken erityisasiantuntija Riku Lumiaron mukaan juuri nyt tärkeintä olisi kaikkien olemassaolevien vanhojen metsien suojelu.

– Uhanalaisista metsälajeista 35 prosenttia on juuri vanhojen metsien lajeja. Metsistämme varsinaisia lehtoja on enää prosentti, mutta uhanalaisista metsälajeista 45 prosenttia elää lehdoissa. Nämä avainelinympäristöt pitäisi rauhoittaa ja niitä pitäisi ennallistaa.

Lumiaron mukaan tällä hetkellä on erityisen tärkeää myös, että yritykset pohtivat toimintaansa. Suojeluakin tarvitaan, mutta myös ekologisella kompensaatiolla ja ennallistamisella on merkitystä.

– Lähtökohtahan ei voi olla se, että ihmistoiminta loppuu kokonaan. Mutta jos tällaiset toimet leviäisivät, sillä olisi valtava vaikutus.

Eniten suojelualueita on Pohjois-Suomessa, sillä siellä on eniten valtion metsää ja kansallispuistoja. Suojelluista alueista jopa neljä viidesosaa sijaitsee valtion mailla. Pohjois-Suomen metsistä noin viidesosa on suojeltu. Etelä-Suomen yksityisomistusvaltaisista metsistä on suojeltu vain kuusi prosenttia.

Suojelusta voi nyt maksaa

Riikka Paloniemen mukaan muita metsäpolitiikassa ajankohtaisia asioita ovat ennallistamisasetus sekä luonto- ja ilmastotavoitteiden yhdistäminen. Lisäksi metsäpuolelta tulisi poistaa ainakin luonnolle haitalliset tuet.

Metsätuissa on yhä myös ympäristölle haitallisia suoria tukia – kuten uusien metsäteiden rakentamisen tuki – samaan aikaan, kun luontokatoa ja muita ympäristöhaittoja ei veroteta lainkaan.

Paloniemi nostaa esiin myös vesistöistä huolehtimisen, sillä metsätalous vaikuttaa vahvasti vesistöjen laatuun humuksen kulkeutuessa vesistöihin ja tummentaessa niitä. Uudisojituksesta tulisi luopua, mihin taas on mahdollista puuttua ennallistamisasetuksessa.

– On kiinnostavaa seurata, miten luonnonarvojen markkina muodostuu, mistä maksetaan ja kenelle. Suhtautumista luontoarvoihin ja niiden ostamiseen muutti paljon se, kun kompensaatio tuli luonnonsuojelulaissa mahdolliseksi, Paloniemi jatkaa.

Jos ja kun metsällä on muutakin arvoa kuin olla raaka-aineena, on metsänomistajan saatava rahaa muustakin kuin hakkuusta.

– Olennaista olisi saada aikaan kannustusvaikutus. Jo pelkkä kiertoaikojen pidentäminen, eli hakataanko metsä kerran 60 vai 80 vuodessa, auttaisi kokonaisuutta hiilen ja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta.

Pienpoltto on pieni siivu

Suomen metsistä menee Luken mukaan noin 60 prosenttia. Osa siitä on hakkuutähteitä ja teollisuuden sivuvirtoja, mutta myös kuitu- ja tukkipuuta poltetaan. Puun poltto korvaa fossiilisten polttoaineiden käyttöä sekä aiemmin Venäjältä tuotua puuta.

Yhä myös yksityistalouksia lämmitetään puulla. Puun pienpoltto on tavannut olla tunteita herättävä aihe: nytkö ei voi sytyttää kesämökin saunanpesää ja miten huoltovarmuuden käy, jos kaikki tulisijat on purettu kiellettyinä. Riikka Paloniemi tunnistaa asetelman, mutta haluaisi siihen suhteellisuudentajua.

– Tunne sanoo, että parasta elämässä on mökin saunan lämmittäminen. Mutta ei tässä puhuta kesämökin saunasta. Suomen hiilitase ei kaadu tai ratkea kesämökin saunoihin. Nämä ovat kaksi eri skaalaa.

”Omistajilla on halua toimia kestävästi, mutta järjestelmä jarruttaa.”

Pienpoltto ei ole kovin suuri siivu, mutta herättää paljon tunteita. Paloniemi sanoo, että tunteetkin pitäisi huomioida keskustelussa – ja sitten vielä se suurempi kuva. Saa välittää sekä saunasta että planeetasta.

– Sitten on vielä yhteiskunnallinen päätös, millaista metsien käyttöä halutaan ja mitä se tarkoittaa yhteiskunnan resilienssin kannalta. Sen hahmottamiseen ehkä numerot ja elinkaarianalyysit tuovat ryhtiä. Tutkittu tieto voi auttaa.

– Tämä on vähän samantyyppinen kysymys kuin se, saako avokadoja syödä, vaikka ne kuluttavat paljon vettä. Olennaista on kokonaisuus, hän jatkaa.

Suomi kuluttaa koko ajan enemmän energiaa, josta noin neljännes tulee puusta. Paloniemi huomauttaa, että eri tavoitteiden yhteensovittamista helpottaisi, jos energiankulutusta kohtuullistettaisiin.

– Ottaisin keskusteluun, että miten paljon meidän on saatava energiaa ja miten se jakautuu vaikka globaalisti. Rajallisella planeetalla, jolla on rajalliset resurssit, tarpeen ei sovi rajattomasti kasvaa. Mutta se on vaikea järjestelmällemme, jossa kasvun logiikka on niin voimakas.

Ympäristö laskettava hintoihin

Käytännössä kaikki politiikka perustuu yhä talouskasvun ajatukselle. Miten tästä on mitenkään mahdollista siirtyä siivosti kasvunjälkeiseen yhteiskuntaan – mitä maailman johtavat ilmastotutkijat pitävät välttämättömänä?

– En tiedä tähän viisasten kiveä, mutta on jossain määrin myös laskennallista, miten markkinalle tuleva arvo muodostuu, mitä kaikkea siinä on mukana ja mitä ei. Onko ympäristöön kohdistuvat haitat huomioitu hinnassa. Jos olisivat, hinnat nousisivat ja tässä logiikassa arvo kasvaisi.

Paloniemen mukaan kestävyysmurroksessa olennaista on mennä perustarpeisiin: varmistaa hyvinvointia ja vähentää ylimääräistä turhaa kulutusta.

– Kulutusyhteiskunta nitisee liitoksissaan, ja kasvun rajoista on puhuttu Rooman klubeista alkaen.

”Nykyinen talousmalli otetaan luonnontieteellisenä asiana.”

Hän toteaa, että jos suojelun pullonkaula ovat vanhat metsät, luonnon arvon mittaaminen ja huomioiminen on sitä taloudessa.

– Yhteismitallisuus auttaa myös sitä, että tietoa saadaan koko kauppaketjuun. Puhutaan luontokädenjäljestä. Luontovaikutusten mittarikehitystyö kehittyy tällä hetkellä todella paljon.

Paloniemen mukaan metsäsektorille on jo alettu luomaan hiilimarkkinaa ja luonnonarvokauppaa.

– Se voi tarkoittaa esimerkiksi, ettei puuta kaadeta enää niin paljon niin suurilta aloilta, vaan siirrytään jatkuvapeitteiseen kasvatukseen.

Kestävyysraportointi on Paloniemen mukaan jo muuttanut toimintakulttuuria selvästi, eikä viherpesukaan enää mene niin helposti läpi.

Arvot eivät näy käytännössä

Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun lehtori Marileena Mäkelä suhtautuu raportoinnin vaikutuksiin skeptisemmin. Hän on väitellyt suomalaisen metsäteollisuuden ympäristöraportoinnista.

– Luontoa korostetaan viestinnässä arvona, mutta toiminnassa se ei näy. Viimeistään 1980-luvulta lähtien on tiedetty, että lajien uhanalaistuminen Suomessa johtuu valtaosin metsätaloudesta, eikä tämä asia ole mennyt parempaan suuntaan tässä noin 40 vuodessa. Metsiä hakataan liikaa ja liian nuorina, hän sanoo.

Monella muulla alalla kipuillaan parhaillaan vastuullisuusraportoinnin kanssa, mutta metsäteollisuudessa sitä on tehty jo ennen kestävyysraportointidirektiiviäkin (CSRD), joka on juuri tullut voimaan. Mäkelän mukaan vastuullisuusraporttien ja todellisuuden välinen kuilu on kuitenkin olemassa – ja näkyy joskus raporteissakin.

– Metsäfirmat ovat hyviä raportoijia, ne osaavat sen. Kyllähän siellä raportoidaan niistä onnistumisista. Stora Enso on ollut poikkeus, he ovat raportoineet myös poikkeamatilanteista ympäristöasioissa. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten raportoivat nyt tästä raakkukkeissistä.

Metsälaissa ei säädellä hakkuita luontoarvojen kannalta juuri mitenkään. Suomalaisen metsäteollisuuden vastuullisuus on pitkälti sertifikaattien varassa.

– Ja nehän ovat vapaaehtoisia. Ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkäsen puolelta raakkukeissin jälkeen isoin ulostulo oli, että koottiin johtajat yhteen ja päätettiin vapaaehtoisesti sitoutua laajempaan suojavyöhykkeeseen. Mutta mielestäni se ei ole se, mitä tehdään, kun on rikottu lakia.

Juurisyy on liika kulutus

Mäkelän mukaansa jalostusasteella on kokonaisuuden kannalta suuri merkitys.

– En aja metsäteollisuuden lopettamista eikä sellainen olisi realististakaan. Sillä on todella iso merkitys taloudelle ja ihmisten luontosuhteelle. Mutta puuta pitäisi arvostaa ja siitä saada lisäarvoa enemmän. Kun saataisiin isompi tuotto, tarvitsisi hakata vähemmän.

Mäkelä arvelee, että Suomessa tehdään sellua ja kartonkia pitkälti tottumuksesta.

– Tuotetaan bulkkia, kun sitä on halpaa ja helppoa tehdä, infra on valmiina. Mutta oikeasti, jos me olemme näin fiksua insinöörikansaa, onko vessapaperin tekeminen todella paras osaamisemme? Sellu on tietysti helppo lypsylehmä, ja se osaaminen on varmasti hiottu huippuunsa, mutta selluakin voisi jalostaa kohti korkeamman lisäarvon tuotteita.

Mäkelä huomauttaa, että Suomi olikin huippu printtipaperilaatujen tuottamisessa vuosituhannen taitteessa.

– Mutta tuliko se niin yllätyksenä, että kysyntä hiipuu?

Parempi arvonlisä ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Mäkelä peräänkuuluttaa systeemistä muutosta.

– Ei ole enää mitään vapaaehtoisia, varsinkaan pieniä, helppoja ja kivoja juttuja, mitä voidaan tehdä. Yleisellä tasolla juurisyy on, että tuotetaan ja kulutetaan liikaa.

Mäkelän mukaan vastuullisuustutkijoiden piirissä puhutaan paljon degrowth-, kohtuu- sekä kiertotaloudesta, jota tutkivassa hankkeessa hän on itsekin parhaillaan mukana.

– Kiertotaloushan on paljon muutakin kuin että kierrätetään. Pelkällä kierrätyksellä ei ratkaista mitään. Mutta jotenkin tämä nykyinen talousmalli otetaan luonnontieteellisenä asiana, että se on fakta ja vakio, vaikka se on ihmisten tekemä ja ihmisten muutettavissa oleva järjestelmä.

Hän arvelee, että enemmän kuin ymmärryksen puutteesta kyse on valtapelistä.

– Nykymalli on niin hyvä malli tietyille toimijoille, että totta kai ne pitävät siitä kiinni kynsin ja hampain, etteivät valta ja tulevaisuuden tulot pienenisi.

Itä-Suomessa metsäteollisuus on merkittävä työllistäjä.

Mäkelä huomauttaa, että tämä on lyhytnäköistä myös taloudellisesti.

– Vaikka me ajateltiin, että ilmastonmuutoksessa Suomi olisi voittaja, kun metsät kasvaisivat nopeammin, niin nyt jo nähdään, että kasvu on pikemminkin hidastunut.

Tilanne on vaikea. Toisessa vaakakupissa on kaiken mullistava ilmastonmuutos, toisessa omistamisen pyhyys.

– Nythän päätapa saada tuloja metsäomaisuudesta on hakata ja myydä sitä. Meillä on Metso-ohjelma suojeluun ja Helmi-ohjelma ennallistamiseen. Niitä pitäisi kehittää, että olisi oikeasti mahdollista saada rahaa suojelusta ja ennallistamisesta.

Mäkelän mukaan metsänomistajilla on halua toimia kestävällä tavalla, mutta järjestelmä jarruttaa.

”Tuhannen taalan kysymys”

– Historiallisesti ja edelleen tukijärjestelmä tukee puuntuotantoa. Sitä, että teollisuudella olisi vakaa ja riittävä raaka-aineen saanti. Viime vuosina kestävyysnäkökulmatkin ovat saaneet jonkinlaista painoarvoa. Esimerkiksi suometsien osalta uusi Metka-ohjelma, ettei kunnostusojitusta tueta, on selkeä parannus. Se pitäisi tehdä vielä luvanvaraiseksi, sanoo Luken metsäekonomisti Aino Assmuth.

Taloustieteilijän näkökulmasta puuntuotannon tapaisen markkinahyödykkeen tukeminen esimerkiksi taimikon ja nuoren metsän hoidon tukien muodossa on periaatteellinen ongelma.

– Veronmaksajien rahoja kannattaisi suunnata mieluummin sellaisten hyötyjen tukemiseen, joita markkinat eivät tuota tarpeeksi, kuten luontoarvoihin ja hiilensidontaan.

Assmuth sanoo näkevänsä periaatteellisena kysymyksenä, että kestävyyssiirtymä on tehtävä myös metsäsektorilla. Se on kuitenkin tehtävä reilusti sekä metsänomistajien että metsäteollisuudesta elantonsa saavien kannalta. Esimerkiksi Itä-Suomessa metsäteollisuus on merkittävä työllistäjä.

– Pitäisi välttää sellaisia äkkinäisiä politiikkamuutoksia, jotka ajaisivat pitkäikäisiä investointeja tehneitä ihmisiä hankalaan tilanteeseen. Siksi tarvitaan suuntaviivoja, että mikä on se polku, johon alan toimijoiden pitäisi osata varautua. Se olisi myös metsäteollisuuden etu.

Assmuth sanoo, että päästökauppajärjestelmä toimii teollisuuden ja energiantuotannon päästöjen hillitsemisessä. Metsäsektorilla vastaavan toteuttaminen on huomattavasti vaikeampaa, koska hiilivirrat eivät ole teollisuuslaitosten tavoin pistemäisiä.

– Metsien hiilensidonnan hinnoittelu edellyttäisi merkittäviä panostuksia mittaamiseen, mallintamiseen, neuvontaan ja valvontaan.

Perinteisesti alalla on maksettu tehdyistä toimista tai tulonmenetyksistä kustannuskorvauksia. Ympäristötaloustieteessä on jo vuosikymmeniä tuotu esiin myös tulosperusteisia kannustimia.

– Eli että maksettaisiin luonto- tai ilmastotuloksesta ja omistaja saisi itse valita keinonsa, mikä voi parantaa kustannustehokkuutta. Ajatuksen tasollahan tämä kuulostaa todella hyvältä, mutta haasteena on tuloksen mittaaminen ja valvonta, käytännössä tarvitaan usein myös vaikutusten mallintamista.

Lisäksi olisi päätettävä, mitataanko vaikutuksia vain ilmastopäästöihin vai myös monimuotoisuuteen ja vaikkapa vesistöihin.

– Varmaankin yksi syy, miksi ministeriö näkee turvalliseksi jatkaa tukijärjestelmän osalta tutulla linjalla, on, että Suomessa tiedetään, miten hoitaa metsää niin, että se tuottaa hyvin puuta. On tuhannen taalan kysymys, miten ohjauskeinoja pitäisi uudistaa, että saataisiin ympäristöasiat merkittävästi paremmalle tolalle. Siinä joudutaan pohtimaan myös, miten tämä suhteutuu omaisuudensuojaan.

Taakka pitäisi jakaa reilusti

Assmuth toteaa, että monissa muissakin asioissa riittävän vahva yleinen intressi riittää siihen, että omaisuudensuojaa voidaan jossain määrin rajoittaa.

– Jotenkin pitäisi saada taakkaa jaettua reilusti myös metsänomistajien kesken, sillä eiväthän metsien piirteet jakaannu tasaisesti yli Suomen. Tämä pitäisi ottaa huomioon, ettei yksittäisen metsänomistajan kannettavaksi jää kohtuuttomasti kustannuksia.

Assmuth toivoo lisää rahoitusta Metso-ohjelman kaltaisille ohjauskeinoille, joissa valtio korvaa tulonmenetyksen osittain metsänomistajalle, jos tämä esimerkiksi jättää tietyn alueen käsittelemättä.

– Jos metsiä koskevaa ympäristöpolitiikkaa halutaan edistää omaisuudensuojaa kunnioittaen, valtion täytyy varautua käyttämään tähän rahaa. Toisaalta sama koskee myös metsäteollisuutta. Kaikkien sektoreiden on varauduttava kantamaan vastuuta luontokadon torjumisesta, ilmastonmuutoksesta ja vesistöjen tilasta.

Assmuth ehdottaa, että suurempien luontoarvojen kohteista myös maksettaisiin suurempaa suojelukorvausta.

– Näin saataisiin kustannusvaikuttavuutta. Tämä voisi olla mahdollista nyt, kun EU:n valtiotukisääntelyyn on tullut muutoksia. Nyt ympäristöhyödyistä voidaan maksaa, ennen voitiin vain korvata kuluja. Tämä rajoitti ministeriöiden toimintaa.

Ikävä kyllä taikasauvaa ei kuitenkaan ole, Assmuth sanoo.

– Tehokkaat ja helposti valvottavat ohjauskeinot ovat usein kalliita veronmaksajille. Jos haetaan kustannustehokkuutta tulosperusteisuuden kautta, tulee varautua mittaroinnin haasteisiin. Jos halutaan helppo toimeenpano, vaikutukset voivat olla vähän sinne päin.

Hän aloittaisi siitä yksinkertaisimmasta – valtion omista metsistä, joita Metsähallitus hallinnoi.

– Ei tarvitsisi edes miettiä ohjauskeinoja, kun voitaisiin vain päättää tietyt linjaukset esimerkiksi suojelun tai pienvesistöjen osalta. Mutta toki se maksaisi taas valtiolle, kun Metsähallitus tulouttaisi vähemmän. Mutta jos nämä asiat otetaan tosissaan, on joka tapauksessa varauduttava siihen, että jonkin verran se maksaa.

Assmuth sanoo uskovansa, että on myös metsäteollisuuden etu, että metsäluonnon monimuotoisuutta turvataan kyllin kunnianhimoisesti. Valvonnan haasteet koskevat sitä paitsi myös nykyistä sertifiointimallia.

– Ei se niinkään voi olla, että julkinen valta vain pesee kätensä, että kun meillä on nämä sertit.

Vaarallinen vastakkainasettelu

Mikä on Riikka Paloniemen mielestä tämän hetken suurin haaste kestävyyssiirtymän etenemiselle?

– Politiikan johdonmukaisuus ja koherenssi on tässä yhteydessä todella kiinnostavaa. Samaan aikaan halutaan hoitaa vesistöasioita, monimuotoisuustavoitteita, on luonnonsuojelupuolta ja metsätalouden ohjauskeinoja, niin miten varmistetaan se, ettei toinen syö toisen hyötyjä? Tätä pitäisi arvioida alueellisella, kansallisella ja Euroopan tasolla.

Paloniemen mukaan toimia on kohdennettava maantieteellisesti tarkemmin. Siinä avuksi tulevat erilaiset optimointityökalut.

– Niiden avulla voi nähdä parhaat luontokohteet tai miten suojelualueiden kannattaa muodostaa mielekäs verkosto, että lajit pystyvät siirtymään. Kaikista metsistä ei ikinä tule suojelukohteita, ja kaikkia metsiä taas ei kannata käyttää tiiviimpään metsätalouteen.

Paloniemi jatkaa, että myös toteutuksen on oltava linjakasta ja tavoitteellista.

– Luontoarvoiltaan heikommille paikoille kannattaa tietenkin laittaa intensiivisempää toimintaa, ja sen oikein kohdentuminen on varmistettava. Entä miten varmistetaan, että taloudellinen haitta ja hyöty jakautuvat oikeudenmukaisesti, kun omistus kohdistuu eri puolilla maata eri maanomistajille, firmoille, kunnille ja seurakunnille?

”On tosi tärkeää olla vahvistamatta tällaisia kahtiajakoja.”

Julkinen metsäkeskustelu vaikuttaa usein hyvin polarisoituneelta. Jotakuinkin niin, että maakunnissa halutaan piittaamattomuuttaan hakata kaikki ja kaupunkilaiset eivät vieraantuneisuuttaan antaisi hakata mitään.

– On tosi tärkeää olla vahvistamatta tällaisia kahtiajakoja. Se on vaarallista, mutta se ei myöskään ole totta. Kummastakaan ei ole kyse, ja siksi yhdessä suunnittelu voisi auttaa. Erilaisia ihmisiä on kaikkialla.

Paloniemi toteaa, että kysymys on myös siitä, mihin kukin on kasvanut – tai metsäalalla kouluttautunut.

– Kestävyysmuutos on iso mullistus. On varmistettava, että ihmiset pysyvät mukana ja löytävät paikkoja tehdä uudenlaista hyvää. On vältettävä epäluottamuksen ja hajaannuksen yhteiskuntaa.

Paloniemi huomauttaa, että siksihän yksityismetsissäkin on olemassa arvokkaita luontokohteita, että ne on joku säästänyt.

– Eivät ne siellä vahingossa ole. Ihmiset ovat tunnistaneet ja pitäneet niitä arvokkaita ja jättäneet vuosisatojenkin ajan hakkuiden ulkopuolelle. Tämän työn arvo on tärkeää tuoda näkyväksi ja se, että sitä on tehty paljon ja tehdään yhä.

Ei vielä kirvestä kaivoon

Paloniemi katsoo, että kestävyyssiirtymään ollaan jo matkalla. Vuoropuhelua ja yhteisiä tavoitteita alan toimijoiden kesken on, muun muassa kansallinen metsäohjelma vuoteen 2035 saakka sekä maa- ja metsätalousministeriön asettama riippumaton metsäbiotalouden tiedepaneeli, jossa hän on itsekin mukana.

Metsänomistajat – joita Paloniemi tutki väitöskirjassaan – ovat kiinnostuneita luontoarvoista, poliitikot kannattavat suojelua ainakin puheissaan, ja teollisuuden uteliaisuuskin on herännyt, kun on löydetty yhteinen talouden kieli.

– On katsottava isompaa ja kokonaisvaltaisempaa kestävyyttä, kauppaketjuja, sertifikaatteja, investointeja uusiin toimintamalleihin, muiden ekosysteemipalveluiden kuin sellun tunnistamista – ja kun nämä kaikki huomioidaan, lopulta kokonaisuus alkaa hoitaa myös luonnon monimuotoisuutta.

Paloniemi sanoo uskovansa, että uusia ideoita ja toimintatapoja löytyy ja saadaan käyttöön.

– Mutta se vie vähän aikaa, ja siinä on huomioitava myös oikeudenmukaisuus ja se, millaista koulutusta ja osaamista siirtymässä tarvitaan.

Esimerkiksi jalostusasteen nostaminen tarkoittaa, että läpi tuotantoketjun on investoitava uusiin rakenteisiin. Tulevaisuudessa metsästä voitaisiin jalostaa esimerkiksi lääkkeitä.

– Se vaatii uutta osaamista, infraa ja toimijoita.

Keskeistä on, ettei metsiä nähtäisi vain sellun raaka-aineena, Paloniemi sanoo, eikä aina raaka-aineena ollenkaan. Metsät tuottavat, säätelevät ja ylläpitävät myös ekosysteemipalveluita, tuottavat kulttuurista lisäarvoa ja sitovat hiiltä.

– Sillä, etteivät vesistöt tulvi, on aito hinta, joka realisoituu markkinoilla vakuusarvona. Eli aletaanko ymmärtää vaikka soiden merkitys tulvasääntelyssä.

Mutta onko tämä relevanttia teollisuudelle, onko siellä aitoa valmiutta kestävyyssiirtymään?

– Olen kuullut todella paljon kiinnostusta. Kyllähän kaikki oikeasti haluavat tehdä hyvää. Se, että osataan tehdä, vaatii rohkeutta, johtajuutta ja innovaatioiden jalkauttamista. Näen raakkujoki-tapauksen kaltaiset särkymät mahdollisuuksina, joissa keskitytään yhdessä tärkeisiin asioihin.

Keinoja on, jos käytetään

Metsät ovat yhä monessakin mielessä Suomen suurimpia rikkauksia. Kaikki haluavat metsiltä jotain: tuloa, turvaa, toivoa, terveyttä, tuotteita, lämpöä ja lomaa arjesta. Onneksi kaikki tavoitteet eivät ole toisilleen vastakkaisia vaan myös päällekkäisiä. Ne eivät myöskään sulje toisiaan pois: on täysin mahdollista sekä suojella kaikki vanhat metsät että saada puu tuottamaan paremmin.

Keinojakin tavoitteisiin pääsemiseksi on: voidaan säätää tiukempia lakeja, maksaa omistajille korvauksia suojelusta, hakata vähemmän ja kohdistetummin, lisätä valvontaa, nostaa jalostusastetta ja saada näin enemmän arvonlisää. Sitten niistä pitäisi päästä enää sopimukseen.

Tätä printtilehdessä 11/2024 ilmestynyttä juttua on päivitetty hiilinielujen osalta 16.1. vastaamaan Luken tuoreimpia tietoja.