Tässä ajassa on kai luonnollista olla masentunut ja ahdistunut. Vaikka nykyhetkeä tavataan kuvata poikkeukselliseksi lähes jokaisena aikana, jo ekokriisi yksinään muuttaa elämää ja maailmaa niin vieraaksi, että se antaa syyn pitää tätä hetkeä erityisenä.
Myöskään yksilöt toisistaan eristävä uuden ajan kapitalismi ja riskiyhteiskunnaksikin kuvailtu maailma ei voi luvata mitään: jos tässä hetkessä kaikki onkin hyvin, se ei takaa mitään tulevaisuudesta.
Psykologinen lähestymistapa ihmiselämän kärsimykseen on suositumpi kuin koskaan. Se ei ole yllättävää, sillä ihminen tarvitsee tarinoita myös kärsimyksen kohtaamiseen ja hyväksymiseen.
Tarina ja todellisuus
Olen oman aikani lapsena käynyt kolmen vuoden psykoterapian ja ollut erilaisissa hoitosuhteissa yhteensä neljän vuoden ajan. Terapia kyllä auttoi, korjasi ehkä enemmän kuin osaan itsekään hahmottaa. Olin kiitollinen avusta ja hoidosta mitä sain, arvostin terapeuttiani.
Terapialle annettu kulttuurinen rooli ja usko sen kaikkivoipaisuuteen saattaa kuitenkin olla liikaa. Yhteiskunta ei välttämättä lunasta terapeuttista lupausta. Se kuuluu: jos vain jaksaa kärsivällisesti ahertaa omien ajatusten, tapojen ja maailmankuvan ympärillä, tulevaisuudessa kyllä häämöttää terve onni ja autuus.
Mikä on sopiva suhde hyväksyntää ja vastarintaa?
Myös minun terapiaani tunnuttiin sisäänkirjoitettavan jonkinlainen klassinen vaikeuksista voittoon -juoni. Ennen oli vaikeaa, mutta harmi on nyt reippaasti työstetty ja siitä voi olla ylpeä. Nykyhetki sekä tuleva on jotain helpompaa. Kaikki kyllä järjestyy, kunhan käytän terapiassa opittuja “mielen työkaluja”.
Mutta kaikki ei järjesty. Yhteiskunta ympärillä ei lunasta näitä lupauksia ja vähät välittää terapiahuoneen sisällä työstetystä. Mitä väliä sillä on, jos minä voin paremmin, jos ympärilläni olevat kanssaihmiset ja -elollinen voi yhtä huonosti kuin ennenkin?
Alistunutta hyväksyntää
Terapeuttisen työstämisen keskiössä ovat yksilön ajattelu ja käyttäytyminen. Lisäksi onnistunut terapeuttinen tarina sisältää myös ympäristön olosuhteiden hyväksymisen ainakin jollain tasolla.
Minulle opetettiin, etten ole vastuussa muista ihmisistä, heidän tunteistaan ja etten voi muuttaa ympäröivääni. Voin vain hioa karkeita kulmiani ja kyynistä elämänasennettani sileämmäksi. Muuttaa suhtautumistani maailmaan, sen ongelmiin ja oman tarinani haasteisiin.
Astun ulos vastaanotolta ja muut olennot ympärilläni jatkavat jokainen omalla tavallaan siitä, mihin minä epäkohdat jätin jollekin toiselle joksikin, johon kompastua, jonka liejuun kaatua.
Mikä on sopiva suhde hyväksyntää ja vastarintaa? Milloin sinnikäs pyristely ja yritys katsoa asioita toiveikkaasta näkökulmasta on vain julman optimismin aikaansaamaa valheellista uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen?
Suojeleeko yksilöyteen käärivä paha olo eriarvoisuudesta hyötyviä vallanpitäjiä vastarinnalta?
Avun lisäksi terapia myös hajotti.
Talousjärjestelmä ei erityisemmin hyödy passiivisen masentuneesta yksilöstä, mutta ahdistuneesta kyllä, väittää eteläkorealais-saksalainen filosofi Byung-Chul Han. Tulevaisuudestaan epävarmana ahdistunut yksilö haluaa varmistaa oman paikkansa jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.
Samaan aikaan kun uskontojen merkitys on vähentynyt eikä kärsimyksellä tai toivolla ole enää yhtä toimivaa, merkityksellistä (uskonnollista) tarinaa, ihmisen mahdollisuus lievittää kärsimystä symboliikan ja tarinoiden kautta on kärsinyt.
Lohtua, logiikkaa, ratkaisuja ja ainakin näennäistä varmuutta tuovat psykologiatieteet ja niiden valuminen myös ytimensä ulkopuoliseen kulttuuriin, eli terapeuttisen kulttuurin valtavirtaistuminen. Postmodernissa yhteiskunnassa psykologiatieteet ovat saavuttaneet jonkinlaisen erityisasiantuntijuuden statuksen.
Terapeuttista lähestymistapaa käytetään ongelmaan jos toiseenkin. Terapiakulttuurin ja kapitalismin liitossa yksilöstä tulee korjattava (ei koskaan valmis), itseään mittaava ja tarkkaileva tutkija-kuluttaja. Psykologiatieteen tiedosta ja terapiasta tulee houkutteleva tuote.
Avussa asuu valta
Avun lisäksi terapia myös hajotti. Sen lisäksi, että sain “tervettä haastamista ja reflektoinnin tönäisyjä”, jotkin kokemukseni ja tunteeni tulivat kyseenalaistetuksi koska ne eivät sopineet niihin tarinoihin ja tulkintoihin, jotka minusta oli terapiassa kirjoitettu.
Luottamukseni omiin tunteisiini, aistihavaintoihini ja muistoihini, sitä kautta koko olemassaolooni, vaurioitui.
Kysyttäessä ajatuksistani tai tunteistani ja haettaessa syitä terapiassa käsiteltyjen tapahtumien kululle, esitimme vuoroin yksittäisiä arvauksia, jotka tuntuivat vain sattumanvaraisesti selitysten katalogista valituilta. Näitä selityksiä ruokittiin sitten tarinoiksi ja yhdisteltiin muihin tarinoihini. Terapiassa minulle kirjoitetut tarinat vaikuttivat sattumanvaraisilta ja mielivaltaisilta.
Terapia ja psykologiatieteiden tarjoamat mielen tarkasteluvälineet voivat tarjota jotain, mitä yksilö ei ole ikinä kokenut muulta maailmalta saaneensa. Mutta juuri siinä piilee terapeuttinen valta. Auttava taho on luotettu pelastaja.
Terapeuttisen kulttuurin ylivallassa on riskinsä.
Yhteiskuntatieteellinen terapeuttisen kulttuurin tutkimus, erityisesti filosofi Michel Foucault’n ajattelusta lähtenyt perinne, suhtautuu terapeuttiseen kulttuuriin kriittisesti juuri potentiaalisen vallankäytön piilevyyden ja pehmeyden vuoksi.
Toinen syy kriittisyydelle on erilainen lähestymistapa sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Kun yhteiskuntatieteet tarkastelevat aiheita rakenteellisella ja kollektiivisella tasolla, psykologiatieteiden tarkastelutapa on individualistisempi.
En väitä, etteivätkö terapeuttiset käytännöt, terapia ja psykologiatieteet voisivat auttaa. Terapeuttinen hallinta voi aikaansaada myös jotain odottamatonta, kuten vastarintaa eriarvoistavia rakenteita kohtaan. Lopputulos riippuu lukuisista seikoista.
Oman minuuden vankila
Terapeuttisessa kulttuurissa yksilöiden kohtaama kärsimys saa diagnoosin ja sitä vastaavaa hoitoa. Eristäytyminen jokainen oman onnentavoittelunsa äärelle kuitenkin antaa omalle kärsimykselle luvan kasvattaa kantajansa ympärilleen seinät, joiden yli toisten kärsimystä ei nähdä ja tunnisteta samaksi. Tällainen individualistinen kärsimys saa meidät uskomaan oman kärsimyksemme olevan jotain uniikkia.
Kärsimys on myös helpompi palauttaa yksilön itseaiheuttamaksi. Sen sosiaalisia ja rakenteellisia juuria tunnisteta eikä hoideta. Hanin mukaan tämän yksityistämisen ja patologisoinnin myötä kärsimys epäpolitisoituu.
Oman kärsimyksen yhteisöllisen ulottuvuuden tunnistaminen voi vapauttaa oman itsensä ympärillä pyörimisen vankilasta. Väitän, että yhteisöllinen kärsimys on alku yhteiskunnalliselle vastarinnalle, poliittiselle toiminnalle ja aktivismille.
Jos esimerkiksi trauman käsitettä, ekokriisistä kumpuavaa ahdistusta ja masennusta sekä yleisesti pahaa oloa lähestyttäisiin yhteisöllisemmästä ja rakenteellisemmasta näkökulmasta, eivät myöskään ratkaisut ja vastaukset siihen olisi pelkästään yksilöllisiä.
Tunteet voivat olla signaali jostain tärkeästä.
Kun tutkittiin Utøyan terrori-iskun uhrien toipumista, tärkeäksi prosessissa todettiin yhteisöllinen ja poliittinen lähestymistapa traumaan. Uhrien omaiset ja selviytyneet koottiin yhteen monta kertaa, ja viranomaiset osallistuivat suruprosessiin.
Väkivalta kehystettiin terapiassa poliittiseksi. Sillä oli yhteiskunnallinen, ei yksilöllinen kohde. Traumatisoitumiseen kun vaikuttaa myös kokemus väkivallan henkilökohtaisuudesta tai selittämättömyydestä. Utøyassa ei ollut kyse siitä.
Utøyan kaltainen terrori-isku on toki selkeämmin rajattavissa olevaa kärsimystä verrattuna moniin muihin pahaa oloa tai mielenterveyden horjumiseen vaikuttaviin ilmiöihin. Kuitenkin tapauksen psykologinen käsitteleminen on yksi esimerkki vähemmän eristävästä lähestymistavasta mielen hyvinvointiin ja kärsimykseen.
Epäpoliittinen kärsimys
Terapeuttisen kulttuurin ylivallassa on riskinsä. Jos terapeuttiset tavat käsitteellistää elämää ovat ainoan hyvän ja toivotun elämän toteuttamisen vaihtoehto, voivat terapeuttisen kulttuurin ulkopuoliset käytänteet tulla patologisoiduksi, mikä luo uudenlaisia hierarkioita. Lisäksi, jos mielenterveyden diagnoosien läpi selitetään kaikkea yksilön toimintaa ja ajattelua, muistuttaa tämä jo syrjintää.
Hanin mukaan sen lisäksi, että kärsimys on epäpolitisoitu, se on myös vältelty asia. Passiiviselle kärsimykselle ei ole juuri tilaa kärsimystä välttelevässä yhteiskunnassa. Terapeuttisessa kulttuurissa kipua toki kohdataan terapiassa, mutta se nähdään pontimena itsensä kehittämiseen.
Kulttuurintutkija Sara Ahmedin mukaan terapeuttisessa kulttuurissa vallitsee tunteidenvälinen hierarkia. Merkitystä on tunteiden käyttöarvolla – sillä, voiko (ja osaako) yksilö reflektoida tunteitaan.
Tunteiden käsittely mahdollistaa myös yksilön kohtelemisen hallittavana ja analysoitavana objektina. Terapeuttisessa viitekehyksessä kipu merkitsee tukosta, joka pitää avata puhumalla. Tunnustuksella, jos käytetään Foucault’n käsitteistöä.
Ajattelen kuitenkin, että tunteet voivat olla signaali jostain tärkeästä. Tietynlainen rakkaus tuntuu voimakkaalta sen vuoksi, että sellaista ei ole aiemmin kohdannut. Häpeä viestii yhteisön käyttäytymisen sääntöjen rikkomisesta ja varoittaa hylätyksi tulemisen mahdollisuudesta. Suru muuttuvan luonnon edessä kielii luonnon tärkeydestä, viha epäreiluista työoloista epäreilusta talousjärjestelmästä.
Miten tunteiden ohjaamana on oikeus toimia?
Mitä pidempään asiaa pohdin, sitä enemmän tunteiden tunteminen ja käsittely toivomallaan tavalla vaikuttaa etuoikeudelta. Johdattaminen tiettyjen tunteiden pariin toisten tunteiden kustannuksella taas potentiaaliselta vallankäytöltä.
Mitä tunteita on oikeus tuntea ja miten tunteiden ohjaamana on oikeus toimia?
Aktivistien käyttämä kansalaistottelemattomuus, kuten liikenteen pysäyttäminen Helsingin keskustassa tai eduskuntatalon ja taiteen töhriminen tulevat terapeuttisessa yhteiskunnassa herkästi patologisoiduiksi ja paheksutuiksi tavoiksi käsitellä tunteita, kuten myös työstä kieltäytyminen.
Aktivismi ei ole pelkkää tunteiden käsittelyä, mutta ajattelen, että ihmisen toimintaa ajavat usein tunteet. Tässä tapauksessa esimerkiksi toivo, turhautuminen ja suru. Jos tunteet ovat signaali jostain tärkeästä, on aktivismi vähintäänkin signaali yhteisöstä, joka ei alistu lannistuneisuuteen.
Hanin mukaan kärsimys voi opettaa ja kuljettaa johonkin uuteen näkökulmaan. Ei voi nauraa kunnolla, jos ei ensin ole kaivautunut syvään inhimilliseen tuskaan. Kaikki onni sisältää kärsimyksen hetken, kipu ja kauneus kimaltelevat samassa kohtaa. Totuus ja elämä eivät ole itseään ilman tuskaa. Nähdäkseni Aino Vähäpesola onnistuu Suurenmoinen epävire -romaanissaan (Kosmos 2023) kuvaamaan jotain samaa:
”Se, että pelkäsi jotain, ei ollut kaukana siitä, että sama asia veti puoleensa. Katastrofeja tapahtui jatkuvasti, kuolemaa ja muuta, eivät ne olleet kovin harvinaista laatua, eikä ollut onnikaan. Mieli lokeroi maailman, mutta kaikki vuosi, valui ja sekoittui. Musiikki kantautui saasteiden tukkimassa ilmassa, ja jäätikkö suli huskyjen nilkoille. Sivustaseuraajassa kuolema ja tuho herättivät muutakin kuin pelkoa ja myötätuntoa. Se ei ehkä ollut pyhää, mutta se oli arkisen ulkopuolista.”
Tämä saattaa kuulostaa brutaalilta syvää kärsimystä kokevalle. Kärsimyksestä nauttiminen tuntuu varmaankin samanlaiselta etuoikeudelta kuin syysmyrskyn ihastelu kodin lämmöstä käsin.
Jotkin asiat elämässä ovat väistämättömiä: kuolema ja menneisyys. Ne on hyväksyttävä tavalla tai toisella. Kaikesta muusta onkin sitten neuvoteltava erikseen.
uutiskirje 
