Työnohjaaja puhuu empaattisesti, kärsivällisesti, mutta myös jo vähän epätoivoisen kuuloisena Zoom-yhteyden yli minulle. Ryhmäsessiomme aiheena on psykologinen turvallisuus työpaikalla, mutta olen päättänyt ryhtyä hankalaksi. Yritän nostaa esiin työn järjestämiseen liittyviä ongelmia, esimerkiksi epäselvyyksiä vastuunjaossa ja uupumusta. Yritykseni on kuitenkin törmännyt seinään.
Sanani kuulostavat omiin korviini töksähtäviltä ja sävy liian vihaiselta. Koen, että vastakaikua ei tule: kaikki, mitä sanon, palautetaan siihen, miltä minusta tuntuu ja miltä muista tuntuu.
– Tuntuuko Veikka sinusta siltä, että et tule kuulluksi?
No vittu joo. Pyörimme suuressa tunne- ja tuntemusluupissa. Tuntuu mahdottomalta palauttaa keskustelu siihen, että työt pitäisi ehkä tehdä toisella tavalla.
Tämä työnohjauskokemus on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Kyse oli varmasti lähinnä siitä, että olisi kannattanut hankkia uusi työnohjaaja. Samalla koen, että kohtasin erään keskeisen työvoiman hallintatekniikan, jonka käyttö lienee yleistynyt pitkin 1900-lukua: terapeuttisella kielellä hallinnan. Tilanteessa yritin puhua yhteisistä työkäytännöistä, joiden muotoilussa työnantaja käyttää erityistä valtaa. Yritys ohitettiin siirtämällä huomio vallasta kokemukseen, työstä tunteeseen. Meidän pitäisi ennemmin ryhmänä ”parantua” kuin työntekijöinä saada asialliset työolot.
Olen suhtautunut koko aikuisikäni terapiaan ja tunteiden käsittelyyn melkein fanaattisella innostuksella. Olen halunnut pureutua omiin, ystävieni ja työtovereideni tunteisiin ja kokemuksiin tasolla, joka on varmasti ajoittain tuntunut muista rasittavalta. Samalla kyse on eräänlaisesta sukupolvitarinasta. Minä ja monet muut ikäiseni olemme olleet suorastaan ylpeitä siitä, että olemme oppineet puhumaan tunteistamme ja auttamaan toisia näillä taidoilla. Samalla, kuten aina sukupolvitarinoissa, oleellista on ollut eronteko edelliseen sukupolveen: vanhempamme eivät osanneet käsitellä tunteita, ja tästä on sitten tarinan mukaan aiheutunut meille kaikenlaista harmia. “Menisi terapiaan”, me huokailemme toisillemme, kun juttelemme vanhemmistamme, ja nyökyttelemme tietävästi perään.
Koska suhteeni tunnetaitoihin ja terapeuttisiin käytäntöihin on ollut niin valtavan syleilevän positiivinen, tuntuu erityisen hankalalta, kun ne käännetään itseäni vastaan. Yhteiskunnallisessa vallankäytössä tunnetaidoilla ja terapeuttisella kielellä onkin aivan omat erityiset käyttötavat. Ne ovat tapa kääntää huomio ulkoisesta sisäiseen, vallasta kokemukseen. Terapeuttisen kielen maailmassa huono työn järjestäminen muuttuu sisäiseksi vaikeudeksi kiinnittyä työyhteisöön. Se, mikä oli hetki sitten työntekijöille selvää työnantajan mielivaltaa, onkin nyt meidän kaikkien yhteinen emotionaaliseen vireeseen liittyvä haaste.
Tunteiden käsittelystä on tullut niin vallitseva vaatimus ja normi, että sitä ei oikeastaan enää kyseenalaisteta. Silloin, kun jokin tapa toimia ja ajatella muuttuu terveeksi järjeksi, joka näyttää luonnolliselta ja tuntuu siltä, kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, voidaan puhua hegemonisesta ilmiöstä. Tällä hetkellä elämme tunnetaitohegemoniassa. Tunnetaitoja opetetaan koulussa, niitä voidaan vaatia Tinder-profiilissa potentiaalisilta kumppaneilta, ja niiden puutteesta läksytetään vanhempia.
Terapeuttinen puhe valtaa alaa myös paikoissa, joissa ei odottaisi, kuten vankiloissa. Siinä missä vankien tuli aiemmin täyttää tietyt konkreettiset ruumiilliset edellytykset, ole tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, älä käytä väkivaltaa, älä salakuljeta päihteitä, nyt vaatimukset ulottuvat myös sieluun. Terapeuttisilla käytännöillä muovataan vankien sieluja uuteen uskoon myös Suomessa. Vangin tulee käsitellä tunteitaan ja kokemuksiaan ja haluta kehittyä ihmisenä kohti epämääräisenä kuvajaisena leijuvaa ideaalia.
Hegemonialla on tietysti myös omat haastajansa. Ajallemme tyypillisesti haastajat eivät tule vasemmalta, kuten ehkä toivoisimme, vaan konservatiivioikeistosta. Hegemoniaa ei myöskään pidä hallussaan vasemmisto vaan liberaali keskusta. Tunnetaitojen voittokulusta vastaa ylempi keskiluokka, joka opettaa niin lapsilleen kuin alaisilleen parempaa ja fiksumpaa tunteiden käsittelyä. Tunnetaidoista taas kieltäytyvät ennen kaikkea vihaiset miehet internetissä. He tekevät pilkkaa hauraista liberaaleista, jotka eivät enää kestä mitään ja haluavat vetistellä tunne- ja traumamaailmoissaan.
Nämä miehet internetissä eivät ole pelkkä pieni trollien joukko, vaan heillä on myös arkisen lihatodellisuuden vastineita: miehet yleensä. Sukupuolten välisistä arvostusten eroista on viime aikoina keskusteltu paljon. Vähemmän on keskusteltu tunteiden käsittelytaitoja koskevasta kuilusta sukupuolten välillä, ehkä koska asiaa on vaikeampi mitata ja todentaa.
Työelämä feminisoituu, ja keskeisimpiä muotoja tälle ilmiölle on juuri omien tunteiden käsittelyn ja muiden tunteiden hallinnoinnin tulo osaksi työn käytäntöjä. Tämä on uusi, nykyisessä tiimeiksi organisoidussa ja kommunikaatiota painottavassa työelämässä äärimmäisen keskeinen, vaatimus.
Vaatimus jakaa sukupuolia tyypillisellä tavalla. Äärimmilleen kärjistäen tytöiksi kasvaville on perinteisesti opetettu tiimityötä taaperosta saakka: yhdessä leikkimistä, kiltteyttä, toisen tarpeiden huomioimista. Vielä enemmän kärjistäen pojiksi kasvaville taas on opetettu hallittua aggressiivisuutta, kilpailuhenkisyyttä, suojelua ja johtamista. Sama jatkuu päiväkodissa, koulussa ja muissa kasvatusinstituutioissa Nämä kasvatustavat ovat liikkeessä, mutta muutos on hidasta.
Niinpä tiimeiksi organisoitu, kommunikaatiokeskeinen, elämysten tuottamiseen painottuva ja tunteita jatkuvasti pureskeleva nykytyöelämä on usein helpompi navigoida tytöksi kasvatetulle ihmiselle, jolle nämä käytännöt ovat tuttuja jo ennestään.
Teoreetikko Eva Illouzin mukaan tunnetaitojen tulo työelämään on tapahtunut 1800-luvun lopulta alkaen. Työn organisoiminen hierarkkisiin yritysrakenteisiin vaati uusia johtamisen käytäntöjä, ja terapeuttinen lähestymistapa helpotti ihmisten hallinnoimista perinteisen käskemisen ja kurittamisen sijaan. Illouzin mukaan terapeuttinen lähestymistapa otti vähitellen haltuunsa koko yhteiskunnan luku- ja kirjoitustaidon tavoin: aiemmin jäsentymättömät ja mykät tunteet alettiin nyt jakaa analyyttisesti manipuloitaviksi ja kategorisoiduiksi yksiköiksi. Niistä tuli samalla kaiken kokemuksen perusyksikkö.
Yksi merkittävä osoitus tunnetaitojen kaiken läpäisevyydestä on kesän 2024 hittielokuva Inside Out 2. Disney Pixarin animaatioelokuvassa seikkailevat animaatiohahmoiksi muutetut ihmisen tunteet, kuten viha, ilo, suru ja ahdistus. Elokuvaa käyvät katsomassa lapset yhdessä vanhempiensa kanssa. Näin kaikki oppivat viihtymisen ohessa paremmin erottelemaan erilaisia tunteita toisistaan ja ymmärtämään niiden roolin ihmisen hyvinvoinnin kokonaisuudessa.
Eva Illouzin mukaan terapeuttisen kulttuurin oleellinen piirre on eräänlainen toisto, luuppi. Kun opimme, että sisällämme on tunteita, joita meidän on opittava tunnistamaan, säätelemään ja vapauttamaan, emme opi vain ratkaisua vaan myös ongelman. Elämässään aiemmin ihan mukavasti pärjäillyt ihminen saattaa vasta työpaikalla oppia, että hänellä itse asiassa on emotionaalisia ”ongelmia”, joiden ratkaisu edellyttää terapeuttisen kielen hallitsemista. Illouzin mukaan terapeuttinen kulttuuri ei sisällä selkeää “valmiin” tai “parannetun” ihmisen kategoriaa vaan jättää oven aina auki itsen kehittämiselle. Näin ollen ongelma ei koskaan ratkea.
”Tunnetaitojen voittokulusta vastaa ylempi keskiluokka, joka opettaa niin lapsilleen kuin alaisilleen parempaa ja fiksumpaa tunteiden käsittelyä.”
Inhorealistisesti ajateltuna, kun lapsi näkee Inside Out 2 -elokuvan vanhempansa kanssa, hän saa ikään kuin ensi-initiaation nykytyöelämään. Ovi avataan itsen kehittämiselle, eikä se tule sulkeutumaan enää koskaan. Lapsi saa kosketuksen tunteiden erottamiseen toisistaan (eri hahmot) ja niiden rooliin ihmisen kokonaishyvinvoinnissa. Tällaisilla taidoilla hänellä on paremmat mahdollisuudet pärjätä asiantuntijatyössä esimerkiksi tiiminvetäjänä. (Elokuva on myös niin puiseva, että vanhempien pakottava innokkuus auttaa lapsiaan eteenpäin työelämässä tuntuu luontevimmalta syyltä sen valtavalle suosiolle.)
Illouzin mukaan tunnekompetenssista on tullut niin keskeinen työelämä- ja sosiaalinen taito, että ihmiset kilpailevat paremmuudesta siinä. Tunnetaidot määrittävät yhteiskunnan kerrostumista eli luokkarakennetta siinä missä koulutus tai peritty vauraus. Kun tunteiden hallitseminen määrittelee pääsyä työmarkkinoille, yksilöt pyrkivät parantamaan kompetenssiaan ohittaakseen toiset.
Näin ollen ylemmän keskiluokan vanhemmilla on myös täysin rationaalinen syy viedä lapsensa elokuviin: se on ensimmäinen askel lapsen reitillä samaan luokka-asemaan, jossa vanhemmat ovat.
Kaikki tämä masentava tietoisuus tunnetaitojen ja terapeuttisten käytäntöjen muuttumisesta vaatimukseksi ei ole kuitenkaan saanut minua hylkäämään niitä. Syy on yksinkertainen, ja Illouzkin sen tunnustaa: tunnetaidot ja terapeuttiset käytännöt eivät ole pelkästään tapa järjestää hierarkkisia työmarkkinoita tai kyynisesti hyväksikäyttää omia alaisia, vaan tunnetaidot voivat aidosti tehdä omasta elämästä parempaa.
Tunteiden käsittelyyn ja terapeuttiseen itseymmärrykseen liittyy sama kaksinaisuus kuin moniin muihinkin taitoihin: ne ovat samanaikaisesti työelämävaatimus, mutta ne voivat myös rikastuttaa ihmisen elämää. Omista ihmissuhteista voi tulla helpompia, voi olla vähemmän ahdistunut olo, tai voi auttaa omia ystäviä. Tunnetaidot voi siis irrottaa pääoman arvonlisäyksestä, ja jäljelle jää jotakin potentiaalisesti arvokasta.
Illouz kylläkin huomauttaa, että tunteiden abstrahointi ja analyyttinen tarkastelu ei tuo meitä lähemmäs mitään syvää ”totuutta” itsestämme. Toisenlaisetkin tavat jäsentää ihmiselämää toimivat ja ovat historiallisesti toimineet. Hän näkee tunnetaidot enemmän tässä ja nyt, nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, keskiluokalle toimivana tapana jäsentää omaa elämänkulkuaan. Se toimii ja sillä hyvä.
Tunnetaitojen ongelma ei siis piile niissä itsessään, vaan ongelma piilee hierarkkisissa työmarkkinoissa, joilla tunnetaidot toimivat resurssina. On loputtomia tapoja, joilla luokkajärjestystä uusinnetaan ja ylempi keskiluokka pitää asemansa, olivat ne sitten koulutusta, verkostoja tai nykyään myös tunnetaitoja. Näistä taidoista kieltäytyminen ei yleensä ole kovin mielekästä yksilötasolla, sillä sen lisäksi, että sulkee itseltään mahdollisuudet työelämässä, saattaa rajoittaa myös arkensa mahdollisuuksia. Ratkaisu piilee ennemmin itse työn järjestämiseen puuttumisessa.
Kun työnohjaaja käänsi vaatimukseni terapeuttiselle kielelle ja samalla mitätöi ne, aloin ensi töikseni harkita irtisanoutumista. Tämä olisi kuitenkin yksilöllinen ratkaisu kollektiiviseen ongelmaan, ja tavallaan ei ratkaisu ollenkaan. Useimmiten irtisanoutuminen ei ole realistinen mahdollisuus työntekijöille, jotka kärsivät hierarkkisesta työelämästä. Sen sijaan alistamiseen työssä voi etsiä kollektiivisia ratkaisuja, järjestäytymistä yhdessä ja suoria vaatimuksia, jotka ohittavat terapeuttisella kielellä hallitsemisen.
Näen Illouzia mukaillen tunnetaidoilla ja yleisellä terapeuttisella kulttuurilla siis kaksinaisen roolin työelämässä ja kapitalismissa. Toisaalta terapeuttinen valta on tapa kääntää erilaiset valtasuhteet ja hierarkiat ihmisten henkilökohtaisiksi, sisäisiksi ja usein epämääräisiksi kehitystavoitteiksi ja ongelmiksi. Näin työntekijöiden hallinta helpottuu. Toisaalta tunnetaidot ovat myös resurssi, jolla vahvistetaan ja ylläpidetään luokkahierarkioita, kun erityisesti ylempi keskiluokka välittää tietyissä työelämäpositioissa vaadittuja tunnetaitoja eteenpäin jälkikasvulleen.
Vasemmistolainen koulutuspolitiikka on viime vuosina keskittynyt paljolti työntekijöiden taitoihin ja valmiuksiin esimerkiksi laajentamalla oppivelvollisuutta ja vaatimalla taloudellisia panostuksia koulutukseen. Tunnetaitojen opettaminen kaikille yhä tasa-arvoisemmin ja eri sukupuolet huomioiden olisi tällainen lähestymistapa nykyiseen tunnetaitojen hegemoniaan. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan haasta työnantajia vaan ennemmin vastaa heidän tarpeisiinsa. Opettamalla kulloisetkin valmiudet työntekijöille emme koskaan saa kunnolla purettua työmarkkinoiden luokkajärjestystä ja hierarkioita. Uusi hierarkia pystytetään aina sinne, mistä edellinen on purettu.
Tunnetaitojen opettaminen pojille voi olla järkevää muista syistä, esimerkiksi sukupuolten välisten kuilujen tasaamiseksi tai yleisen feministisen projektin nimissä. Tällöin tavoitteena pitäisi olla nimenomaan jonkinlainen emansipaatio, ei niinkään työelämän parantaminen. Tapa haastaa valtaa ei koskaan ole jakaa kulloinkin arvossa pidettyjä työelämätaitoja tasaisesti kaikille työläisille. Tehtävänä on ja on aina ollut purkaa käskysuhteet ja hierarkiat ihmisten väliltä työelämässä.
Parhaimmillaan tällöin tunnetaidot voidaan vapauttaa hierarkisoivasta voimasta joksikin rakentavaksi, joka toimii ihmisten välillä silloin, kun he sitä itse haluavat.