Lähi-idän oikeuskamppailut ovat ihmiskunnan suuria kamppailuja. Lähi-itäläisten omistautuneiden kansanliikkeiden ja -nousujen sekä aktivistiverkojen pyrkimyksillä vapautua autoritaarisuudesta ja edistää demokratisoitumista, itsemääräämisoikeutta ja ihmisoikeuksia on kansallisissa poliittisissa kulttuureissa räikeän erilaiset profiilit. Havainto pätee myös Suomeen.
Tehdään aluksi katsaus Syyrian sodan esittämiseen muutamissa sotaan osallisissa ulkovalloissa, ja siirrytään sen jälkeen Lähi-idän oikeuskamppailuiden profiilieroihin Suomessa.
Kävin vuonna 2018 läpi Syyria-uutisoinnin kehystystä Syyrian sotaan osallisissa ulkovalloissa, mukaan lukien Venäjällä, Iranissa ja Syyrian sodan kannalta tärkeimmissä länsimaissa.
Kaikissa mainituissa valtioissa vaikutusvaltaisimpien tiedotusvälineiden uutisointi noudatti suurilta osin seuraavaa kaavaa: oman hallituksen Syyria-ulkopolitiikka esitettiin neutraalissa tai motiiveiltaan varovaisen myönteisessä valossa. Oman valtion vihollisten Syyria-politiikka esitettiin kielteisessä valossa.
Tarinan kulku
Tarina meni kutakuinkin näin: oma hallitus välittää syyrialaisista ja Syyrian tulevaisuudesta eikä ole vastuussa sodan jatkumisesta tai siitä, ettei sodan yksikään osapuoli edusta syyrialaisten enemmistön kantoja. Sen sijaan oman hallituksen vastustajat ovat kyynisiä eivätkä välitä Syyriasta – juuri vihollisvaltiot ajavat häikäilemättömästi omaa etuaan. Oman hallituksen viholliset ovat ensisijaisessa vastuussa sodan jatkumisesta ja Syyrian tuhoutumisesta.
Venäjän median Syyria-tulkinnat painottivat Syyrian suvereniteettia ja niin kutsuttua terrorisminvastaista sotaa, jonka nimissä Syyrian hallinnon harjoittama sorto esitettiin joko oikeutettuna tai välttämättömänä pahana. Vuonna 2011 käynnistettyyn kansannousuun osallistuneiden päättäväisyys tai kansannousun suurta suosiota nauttivat tavoitteet demokraattisesta valtiomuodosta eivät olleet salonkikelpoisia aiheita venäläisessä valtavirran uutisoinnissa. Sodan tragediasta olivat vastuussa Syyrian hallinnon viholliset tukijoineen.
Iranin Syyria-keskustelussa Bašar al-Assadin hallinnon puolustaminen ja Syyrian armeijan tekemien sotarikosten kieltäminen olivat vielä yleisempiä kuin Venäjällä, minkä lisäksi Syyrian kansannousun demokratiavaatimukset sivuutettiin täysin. Syyrian hallintoa vastustava poliittinen ja sotilaallinen toiminta leimattiin vastarinta-akselin – eli Iranin, Syyrian ja Hizbollahin – vihollisten juonitteluksi ja terrorismiksi. Iranin mediassa Syyrian sota oli näyttämö, jossa ylväs vastarinta-akseli kävi puolustussotaa imperialistista länttä ja sen sunni-islamistisia valtiollisia ja ei-valtiollisia liittolaisia vastaan.
Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska ylläpitivät paikoin myös itse lämpimiä välejä syyrialaisiin islamistikapinallisiin.”
Yhdysvaltalaiset, brittiläiset ja ranskalaiset tiedotusvälineet pitkälti omaksuivat hallitustensa linjan Assadin ja Islamilaisen valtion vastustamisessa. Mainittujen maiden media ei tyypillisesti tarttunut siihen, että Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan liittolaiset, kuten Turkki ja Saudi-Arabia, aseistivat ja rahoittivat miljardeilla euroilla teokratiamielisiä islamistisia aseellisia organisaatioita, jotka syrjäyttivät demokratiamieliset syyrialaiset ja kaappasivat Assadin hallinnon kaatamiseen tähtäävän vallankumouksellisen toiminnan itselleen.
Turkin ja Saudi-Arabian tukemien islamistikapinallisten poliittinen ohjelma perustui joko kansanvallan kokonaisvaltaiselle hylkäämiselle tai uskonnolle alisteiselle näennäisdemokratialle – eli poliittisoikeudellisille instituutioille, joita syyrialaiset vastustavat.
Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska ylläpitivät paikoin myös itse lämpimiä välejä syyrialaisiin islamistikapinallisiin, joilla oli aina Syyrian sodan alusta lähtien avoimesti julkilausuttuja teokraattisia ja täten demokratianvastaisia poliittisia tavoitteita. Lämpimiä välejä ja ajoittaista tukea syyrialaisille islamisteille perusteltiin sillä, että ne taistelivat Assadia ja Isis-järjestöä vastaan.
Eurooppalainen ja yhdysvaltalainen media olisi halutessaan voinut lisätä, että Syyrian kumoukselliset islamistiorganisaatiot taistelivat myös syyrialaisten enemmistön kantoja ja demokraattisen prosessin rakentamista vastaan. Tämän tuominen esiin ei kuitenkaan ollut läntisessä mediassa yleistä.
Median tarina
Tarkastelemissani yhteiskunnissa media loi tarinan Syyrian sodasta ja oman valtion suhteesta Syyrian sotaan, jossa oman valtion ulkopolitiikkaa käsiteltiin silkkihansikkain ja vihollisvaltioiden ulkopolitiikkaa moitittiin. Tarinat eivät olleet huonoja siksi, että ne olisivat olleet kaikilta osin totuudenvastaisia, vaan siksi, että niissä tarinoiden faktat valikoitiin tarkoitushakuisesti oman valtion ulkopolitiikkaa myötäillen.
Myötäily saa aikaan sen, että kansallisesti sovinnaista tarinaa vahvistavista seikoista tulee suosikkiseikkoja, joita kerrataan ja alleviivataan antaumuksella. Jatkuvan toistelemisen seurauksena suosikkiseikkojen rummuttaminen alkaa vakiinnuttaa muodikkaita puheenparsia. Samalla vakiintuu epätoivottujen seikkojen sivuuttaminen.
Ja näin muodostui kullekin yhteiskunnalle ominainen tulkinnallinen viitekehys Syyrian sodasta. Tarinat olivat keskenään täysin erilaisia, mutteivät kaoottisia. Niillä oli ratkaiseva yhteinen nimittäjä: päävastuu Syyrian humanitaarisesta ja poliittisesta katastrofista ja vakavimmista rikoksista sälytettiin oman valtion vihollisille.
Statuserot Suomessa
Miten poliittinen kulttuurimme mieltää oikeuskamppailut Iranissa, Syyriassa, Saudi-Arabiassa ja Israel-Palestiinassa?
Iranissa väärän huivinkäytön vuoksi pidätetyn Masha Jina Aminin kuolema käynnisti syyskuussa 2022 protesteja, jotka levisivät kaikkiin Iranin maakuntiin. Kansannousuksi muodostunut Iranin historian suurin väkivallattoman vastarinnan aalto jatkuu edelleen. Iranin islamistihallinto tukahduttaa demokratia-aktivismia raa’asti ja väkivaltaisesti kaikkialla Iranissa. Noin yhdeksän kymmenestä iranilaisesta vastustaa nykyhallintoa ja kannattaa demokraattista valtiomuotoa.
Syyriassa Bašar al-Assadin hallinto onnistui lyömään sekä demokratiaa tavoitelleen kansannousun että aseellisen sunni-islamistisen opposition. Syyrialaisten enemmistö haluaa demokraattista valtiomuotoa, mutta tavoitteen toteutuminen on kaukainen haave. Sota on aiheuttanut tuhoa, josta toipuminen kestää sukupolvia.
Saudi-Arabia vainoaa aggressiivisesti kruununprinssi Mohammed bin Salmanin johdolla demokratiaa kannattavia ja edistäviä kansalaisia. Saudi-Arabian tuomioistuimet langettavat pitkiä vankeustuomioita laimeata kritiikkiä esittävistä julkaisuista sosiaalisessa mediassa, eliminoivat ihmisoikeusjärjestöjä ja estävät itsenäisen kansalaisyhteiskunnan muodostumisen.
Väitöskirjatutkija Salma al-Shehabille langetettiin 27 vuoden vankeustuomio hänen twiitattuaan naisten oikeuksien puolesta. Toinen Saudi-Arabian kansalainen arvosteli valtiojohtoa Twitterissä, ja hänelle langettiin kuolemantuomio. Saudi-Arabiassa tuomioistuimet voivat langettaa rikosnimikkeistä noituus, uskosta luopuminen ja aviorikos kuolemantuomion, joka toteutetaan usein mestaamalla eli leikkaamalla tuomitun pää irti. Tapaukset eivät ole poikkeuksia vaan maan lainsäädännön toimeenpanoa.
Israel-Palestiinassa Israelin harjoittama alueellinen laajentuminen rajojensa ulkopuolelle, siirtokuntien rakentaminen ja joukkotuhonta sekä palestiinalaisten kansalaisaktivismi jatkuvat. Israel on pidättänyt Länsirannalla alle vuoden aikana yli 10 700 palestiinalaista. Israelin sotilasdiktatuuri on kriminalisoinut kaiken palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta edistävän kansalaisaktivismin, jota palestiinalaiset kiduttamisen ja henkensä uhalla tästä huolimatta harjoittavat.
Kaikkien neljän yhteiskunnan kohdalla voidaan kysyä: mitä poliittista suuntaa valtiosorron kohteena olevan väestön enemmistö kannattaa? Mikä on demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen aste? Murskaako valtiovalta demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistävää aktivismia ja jos murskaa niin miten? Missä määrin valtiosortoa harjoittavan hallinnon liittolaisten suoma tuki ja hyväksyntä mahdollistavat oikeusrikkomusten jatkumisen?
Kaikkiin mainittuihin kysymyksiin on esitettävissä päteviä vastauksia. Vaan mikä on mainittujen oikeuskamppailuiden status Suomessa?
Useita vastauksia
Iranin ja Syyrian kohdalla kysymykseen on helppo vastata. Vahvat ja rohkeat iranilaiset ja syyrialaiset uhmaavat valtion raakaa väkivaltakoneistoa, joka häikäilemättömästi liittolaistensa tukemana ja hyväksynnällä pidättää, kiduttaa ja tappaa väkivallattomaan, kansanvaltaa ajavaan kansalaisaktivismiin osallistuvia kansalaisia. Kansannousuun tai kansalaisaktivismiin osallistuvat ansaitsevat ihailumme, kiitoksemme ja tukemme. Autoritaarinen valtiovalta vuorostaan ansaitsee tulla tuomituksi, minkä lisäksi diplomaattisia painostuskeinoja ja talouspakotteita tulee harkita vakavasti.
Entä oikeuskamppailut Saudi-Arabiassa? Aihe ei ole suoranaisen epämuodikas, muttei myöskään seksikäs. On harvinaista, että tiedotusvälineiden uutis- ja kommenttisisällöissä asetutaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia ajavien saudiaktivistien puolelle samalla tavalla kuin iranilaisten tai syyrialaisten kansalaisaktivismin kohdalla.
Suomen ja EU:n myötäilypolitiikkaa suhteessa Saudi-Arabiaan ei aktiivisesti arvostella, eikä saudiaktivistien rohkea ja tärkeä ihmisoikeustyö ole juuri esillä julkisessa keskustelussamme.
Entä oikeuskamppailu Israel-Palestiinassa? Suomen poliittinen kulttuuri epäonnistuu jo siinä, ettei palestiinalaisten periksiantamatonta, vuosikymmeniä jatkunutta kansalaisaktivismia itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksiensa toteutumiseksi alun alkaen mielletä vahvaa tukea ansaitsevaksi oikeuskamppailuksi.
Jopa keskustelu siitä, onko Israelin harjoittaman politiikan arvosteleminen antisemitismiä, on Suomessa suositumpaa kuin keskustelu palestiinalaisten oikeuskamppailusta tai sen tukemisesta.
Israel-Palestiina-ymmärrystämme hallitsee uskomus, jonka mukaan Israel-Palestiina-konflikti on ällistyttävän mutkikas ja vaikeaselkoinen. Ja siis Suomihan tukee rauhanprosessia ja kahden valtion ratkaisua – näiden fraasien konkreettinen sisältö tosin jää mysteeriksi.
Mitä niin kutsutulla rauhanprosessilla tai sen tukemisella tarkoitetaankaan, ainakin Suomi käy Israelin kanssa asekauppaa sekä kauppaa Israelin siirtokuntien kanssa.
Esimerkkimaita on kosolti lisää. Samat havainnot pätevät Turkissa käytävien ihmisoikeuskamppailujen statukseen Suomessa.
Johtopäätösten aika
Analyysistä piirtyy seuraava johtopäätös: oikeuskamppailun näkyvyys ja status on alhainen, mikäli valtiosortoa harjoittaa Suomen liittolainen tai hallinto, johon Suomella on lämpimät diplomaattiset ja kauppasuhteet. Osaa kyseisistä oikeuskamppailuista ei välttämättä tunnusteta lainkaan oikeuskamppailuiksi. Tämä pätee Israel-Palestiinassa ja Turkissa käytäviin oikeuskamppailuihin.
Vuosikymmeniä jatkuneet oikeuskamppailut Saudi-Arabiassa sijoittuvat muodikkaan ja epämuodikkaan välimaastoon.
Kansalaisaktivismi ja sorto valtioissa, joihin Suomella on suotuisat kahdenväliset suhteet, muodostavat poliittisessa kulttuurissamme epämuodikkaan aiheen. Kyseisistä aiheista ei ole kiellettyä puhua, mutta nousujohteista uraa tavoittelevat toimittajat, virkahenkilöt ja tutkijat yleensä ymmärtävät puhua sovinnaisemmista epäkohdista.
Oikeuskamppailut valtioissa, joihin Suomella on jännitteiset tai vihamieliset kahdenväliset suhteet, ovat salonkikelpoisia ja muodikkaita kestosuosikkeja. Lähi-idässä Iran ja Syyria ovat selkeitä esimerkkejä, kuten tässä artikkelissa olen esittänyt.
Kunkin poliittisen kulttuurin, myös omamme, vinouttavien taipumusten tunnistaminen on välttämättömyys kansainvälisen politiikan ymmärtämisessä. Näin itse kukin pystyy halutessaan katsomaan omassa yhteiskunnassaan muodikkaita puheenparsia ja epäkohtia tuonnemmas.
Maailmanpolitiikka kehittyy suuntaan, jossa tarve oman poliittisen kulttuurimme sovinnaisuuksista irtautumiselle korostuu.
Kirjoittaja on vieraileva Fulbright-tutkija Harvardin yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella.