Italian entinen pääministeri Mario Draghi julkaisi syksyllä jykevän raportin, jonka viesti oli ytimekäs. Ilman isoja investointeja Euroopan unioni jää taloudessa entistä enemmän Kiinan ja Yhdysvaltain jalkoihin.
Draghista voi olla henkilönä monta mieltä, mutta tämän aiheen Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja tuntee hyvin. Sinänsä raportin pääviesti ei ollut vallankumouksellinen – EU:n kelkasta putoaminen on ollut jo tiedossa.
Raportin vastaanotto oli lopulta odotettu ja jokseenkin surullinen. Ensimmäiseksi Suomesta ja monesta muusta maasta kuului iso ei. Pääministeri Petteri Orpo sanoi, että Draghin ehdottamat rahoitustavat eivät Suomelle käy. Draghi esitti yhdeksi rahoitustavaksi esimerkiksi yhteisvelan, mutta sille Suomi ja moni muu pohjoisen Euroopan jäsenmaa ei lämpene.
Ongelma on se, että Orpo ja kumppanit eivät osaa sanoa oikein mitään vaihtoehtoa. He osaavat ainoastaan sanoa ei. Roolit ovatkin vaihtuneet – vasemmisto on nykyään Eurooppaa myönteisemmin ja monipuolisemmin tarkasteleva liike kuin keskustaoikeisto.
On hyvä todeta, että yhteisvelka ei ole millään lailla ongelmaton. Koronakriisin aikana luotu elvytyspaketti ei ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.
Yhdysvallat ja Kiinat ovat jo painamassa teollisuuspolitiikkaa täydellä höyryllä. Samaan aikaan EU pyörii vielä keskustelussa, mitä tässä nyt pitäisi tehdä.
Euroopassa ollaan yhdessä asiassa todella hyviä. Täällä osataan tutkia, mitä ongelmia maanosalla on.
Saksassa maan autoteollisuus on ajautumassa ongelmiin, koska sen kyky valmistaa sähköautoja on heikko. Kiina on nousemassa sähköautoissa hyvin vahvaan asemaan. Ja jos Saksan autoteollisuus sortuu, ovat Saksan nykyiset ongelmat erittäin pieniä siihen verrattuna.
EU-maat pyrkivät nyt toimimaan yksin. Potkupyörällä on vain vaikea pärjätä vähän isommille peleille.
Euroopassa ollaan yhdessä asiassa todella hyviä. Täällä osataan tutkia, mitä ongelmia maanosalla on.
Ongelmien korjaamisessa ollaankin sitten todella huonoja. Kärjistetään. Kerta toisensa jälkeen raportteja ja tutkimuksia julkaistaan fanfaarien kera. Sitten niihin lyödään leimoja, arkistoidaan ja sen jälkeen ongelman ajatellaan olevan ratkaistu.
Draghille ongelma on tuttu. EKP:n johtajana hän teki kaikkensa 2010-luvun alkupuolella mahdollistaakseen euromaille investoinnit. Oikeistopoliitikoille se ei maistunut, ennemmin tarjottiin talouskuria. Kuulostaako tutulta?
Näin ongelmat eivät ole kadonneet, vaan ne ovat syventyneet. Mitä vaikeammaksi ongelmat ovat käyneet, sitä voimakkaammiksi niistä voimaa kaivavat populistivoimat ovat nousseet.
Nyt äärioikeiston pelossa eurooppalaiset poliitikot eivät uskalla toimia. Kunnianhimoisiksi kutsutuista ilmastotoimista ollaan perääntymässä, vaikka toimet eivät ole kunnianhimoista nähneetkään. Ne olisivat minimivaatimuksia.
Mitään yhteistä EU:n teollisuuspolitiikkaa ei tulla näkemään, jos poliittiset voimasuhteet eivät muutu. Orpo ja hengenheimolaisensa ovat sammuttamassa valot Euroopalta.
He toimivat samoin kuin vanhassa neuvostovitsissä Leonid Brežnev, joka kehotti bussissa istuvia neuvostojohtajia vetämään verhot ikkunoiden eteen ja leikkimään, että rikkoutunut bussi liikkuu.