Eleetön, tyylikäs, hillitty. Luonnehdinnat sopivat Kari Häkämiehen vakoilusarjan kolmanteen osaan Pietarin verikoirat siinä kuin kahteen edelliseenkin. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja kirjoitti niitä ennen kymmenkunta perinteistä dekkaria, jotka toimivat hyvin, mutta eivät juuri erotu massasta. Politiikkaan kietoutuvat tiedustelumaailmaan sijoittuvat ajankohtaisjännärit ovat enemmän hänen leipälajiaan. Tai eiväthän Henrik Hamilo -teokset kovin jännittäviä ole. Tiedustelu sijoittuu varjomaailmaan, jossa keskustellaan, ei ammuskella.
“Linnan hämähäkki” Henrik Hamilo palaa Pietarin verikoirien alussa virkaansa eduskunnan perustuslakivaliokunnan valiokuntasihteeriksi. Viime kesään sijoittuvassa teoksessa demarit joutuvat oppositioon ja Hamilon päivät suositun pääministerin valtiosihteerinä ovat ohi. Pian hän saa kutsun ryhtyä suojelupoliisin uudeksi päälliköksi.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ehti mukaan sarjan ensimmäiseen osaan Linnan hämähäkki, joka ilmestyi toissa kesänä. Nyt myös Nato-Suomen horjuttaminen on Venäjän kohteena.
Presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana sanoa, että “jotain ilkeyttä”, sieltä, siis Venäjältä, saattaa olla tulossa. Häkämies kuului 1990-luvulla eduskunnassa Niinistön ystäväpiiriin. Hän on ehkä ottanut tehtäväkseen pohtia, mitä se ilkeys voisi käytännössä tarkoittaa.
Pietarin verikoirilla eli FSB-upseereilla Viktor Valujevilla ja Sergei Makarovilla on suomalaisen yhteiskunnan huipulla kiristettävissä oleva myyrä, jota voi tässä tapauksessa hyödyntää. Operaatio käynnistyy, kunhan ensin yksi venäläinen toisinajattelija on ammuttu ja pudotettu parvekkeelta Tukholmassa.
Henrik Hamilo tuntuu kolmannessa osassa vierailijalta nimikkosarjassaan. Aktiivisempi rooli on hänen naisystävällään, Ilta-Sanomien Venäjään erikoistuneella toimittaja Lotta Simulalla. Hän todistaa murhaa Tukholmassa ja matkaa pian Pietariin tapaamaan mahdollista arvokasta kontaktia. Eletään siis viime kesää, jolloin Pietariin pääsi bussilla.
Samassa bussissa matkustaa Venäjän äänitorvena Suomessa toimiva Martin Kosygin, jonka esikuvaa ei ole kovin vaikea arvata. Yksi taso Häkämiehen kirjoja lukiessa ovatkin henkilöt, joilla on vastine todellisuudessa.
Valujevin ja Makarovin operaatio Suomessa tuntuisi tehokkaammalta, jos FSB-upseerit eivät olisi viinaan menevinä niin karikatyyrimäisiä. Uskottavuutta sillä kyllä on. Suomen ja Neuvostoliiton / Venäjän monikymmenvuotinen erityissuhde synnytti niin paljon riippuvuuksia, että Putinin pussiin pelaavat eivät tee sitä välttämättä aatteesta, vaan kiristyksestä tai puhtaasti rahasta.
Operaatio heikentäisi onnistuessaan Suomen uskottavuutta Natossa, mutta tavalliset kansalaiset tuskin huomaisivat mitään. Tässä suhteessa todellisuus vesilaitoksiin kohdistuneina murtoyrityksineen tuntuu kylläkin jättävän Häkämiehen skenaarion varjoonsa.
Pietarin verikoirilla Häkämiehen vakoilusarja jatkuu tasaisen varmana. Ehkä liiankin tasaisen. Maammelaulun hengessä siinä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Klassisten vakoiluromaanien vaikutus näkyy, agenttitoiminta ei ole tavoitteenakaan, eikä siitä ole kysymys. Räväkkä Lotta Simula toki tasapainottaa Henrik Hamilon harmaata virkamiesmäisyyttä, mutta jotain uutta seuraavaan osaan jo kaivattaisiin.
Kari Häkämies: Pietarin verikoirat. 329 sivua, CrimeTime.
uutiskirje 
