Suomi puhuu jälleen veroista! ”Jälleen pettymys – ketä Suomessa pitäisi äänestää, jotta veroja ei nostettaisi?”. Tällä otsikolla julkaisi Kauppalehti huhtikuun puolivälissä toimittaja Antti Lehmusvirran kolumnin sen jälkeen, kun hallitus oli päättänyt kevään kehysriihessä nostaa lähinnä arvonlisäveroa ja tehdä lisää leikkauksia.
Verotuksen tasosta riiteleminen kuuluu elimellisesti politiikkaan. On aivan oikeutettua vaatia verotuksen keventämistä, kunhan kertoo myös, mitä ei halua julkisen sektorin tekevän, mutta Lehmusvirran kolumni ja yleinen kehysriihen jälkeinen verohälinä osoittivat jälleen kerran, miten luokatonta tuo keskustelu on. Syy löytyy kolumnista: ”Palkinto siitä, että menettää jopa yli puolet ansaitsemistaan tuloista yhteiseen kassaan, on kiittämätön vinkuminen.”
Kun tulot ovat yli 225 000 euroa vuodessa, työtulojen veroprosentti todella on yli 50. Kysymys: mitä sitten, sillä eikö myös ylimääräisen euron marginaalinen hyöty ole jatkuvasti pienentynyt? Suurempi ongelma julkiselle keskustelulle on, että keskustelua veroista ylläpidetään verbillä ”menettää” ja toisaalta puhutaan ”ansaituista tuloista” ennen veroja.
”Ansaitut tulot” kuulostavat siltä, että markkinoiden eri ihmisille tuottamat korvaukset olisivat myös moraalisesti ansaittuja. ”Menettää” puolestaan kuulostaa siltä, että jossain maailmassa olisi mahdollista pitää kaikki tulot ennen veroja. Kumpikin näkökanta on väärin, jälkimmäinen jopa loogisesti väärin, filosofit Liam Murphy ja Thomas Nagel (ehkä kuuluisin elossa oleva filosofi) muistuttivat vuonna 2002 kirjallaan The Myth of Ownership: Taxes and Justice.
”Markkinoita ei ole ilman valtiota, ja valtiota ei ole ilman veroja – ja se, millainen markkina on, riippuu valtion tekemistä laeista ja päätöksistä. Ilman verojen tukemaa oikeusjärjestelmää ei olisi olemassa rahaa, pankkeja, yrityksiä, pörssejä, patentteja tai modernia markkinataloutta – ei mitään niistä instituutioista, jotka tekevät lähes kaikki nykyaikaiset tulot ja varallisuuden ylipäätään mahdollisiksi.”
Murphyn ja Nagelin kirja on oikeastaan 200 sivun mittaiseksi kasvatettu argumentti sen puolesta, ettei verotusta koskaan ajateltaisi yksinään vaan aina osana yhteiskuntaa ja sitä, mitä haluamme yhdessä ylipäätään tehdä. Mahdollisuuksien tasa-arvo? Köyhyyden poistaminen? Kaikista huolen pitäminen? Velvollisuus- vai seurausetiikka? Heidän mielestään verokeskustelussa on aina kysymys oikeudenmukaisuudesta, ja tekisi julkiselle keskustelulle hyvää, jos keskustelu pyörisi enemmän erilaisten oikeudenmukaisuuskäsitysten ympärillä. Siis siinä, että politiikka on aina kompromisseja noiden käsitysten välillä.
Kuinka moni todellisuudessa uskoo siihen, että valtion tehtäväksi riittää markkinoiden toiminnan turvaaminen? Erittäin harva. Ja vaikka uskoisi, kiistaa tulee tästäkin, koska eikö markkinoiden tehokas toiminta vaadi esimerkiksi kaikkien siihen osallistuvien lukutaitoa? Eikö markkinoiden tehokas toiminta ja omaisuudensuoja vaadi taattua minimaalista elintasoa, jotta myös rikkaat voivat elää rauhassa? Murphy ja Nagel osoittavat, että vaikka ei edes puhuttaisi oikeudenmukaisuudesta, valtiolle voi silti kasaantua yllättävän paljon erilaisia tehtäviä, joiden tarpeellisuudesta lähes kaikki ovat samaa mieltä, ja nuo tehtävät rahoitetaan veroilla.
Epäsuora ideologinen tavoite
Sorsa-säätiön toiminnanjohtaja Lauri Finér on seurannut Suomen verokeskustelua tiiviisti noin kymmenen vuotta. Hän ei ole nähnyt veroihin liittyvässä argumentaatiossa suuria muutoksia, vaikka koko yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut raastavammaksi sosiaalisen median myötä.
– Minulle veropopulismi näyttäytyy sitä kautta, että se on varakkaiden eturyhmien tapa edistää omaa etuaan. Mukana on myös ideologinen näkökulma, jossa halutaan pienentää demokraattisesti hallitun julkisen sektorin roolia yhteiskunnassa.
Finérin mielestä tuota ideologista tavoitetta on kuitenkin vaikea edistää kertomalla siitä suoraan, koska niin laajat ihmisjoukot näkevät jatkuvasti myös korkean verotuksen edut hyvinvointivaltion palveluissa ja sosiaaliturvassa.
– Verotusta on helpompi arvostella kuin verojen käyttötarkoitusta. Sen takia argumentit usein toistavat vuosikymmeniä vanhaa sapluunaa eli ei voida verottaa, koska taloudellinen toiminta sakkaa tai rikkaat karkaavat ulkomaille.
”Verotusta on helpompi arvostella kuin verojen käyttötarkoitusta.”
Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana taloustiede on muuttunut entistä empiirisemmäksi, ja uudempi tutkimus on Finérin mukaan osoittanut, että verotuksen vaikutukset taloudelliseen toimintaan eivät ole lähellekään niin suuria kuin 1970- ja 1980-lukujen ”palikkatalousteoria” oletti. Ei ole yhtä oikeaa vastausta siihen, missä määrin korkea verotus haittaa taloudellista toimeliaisuutta, vaan kysymys on kokonaisuudesta. Lisäksi rikkaiden verovälttely voidaan estää, jos niin halutaan.
– Sääntelyyn on tarkoituksella luotu mahdollisuus, että rikkaat voivat välttää veroja. Tätä ollaan nyt kansainvälisellä tasolla kumoamassa. Rikkaita on nyt helpompi verottaa kuin 10–15 vuotta sitten, Finér sanoo.
Ajattelua lyhyellä tähtäimellä
Nykyhallituksen vero- ja leikkaustoimissa Finér näkee varsin vähän kovaa ideologiaa. Veronkorotukset painottuvat enemmän pienituloisiin, ja pääomien verotuksiin ei kosketa, vaikka niitä verotetaan jo valmiiksi kevyemmin kuin mediaanipalkkatuloja.
– Näen siinä enemmän edunvalvonnan kuin minkään ideologian. Elinkeinoelämän etujärjestöillä on paljon valtaa oikeistopuolueisiin, ja ne hyötyvät, kun suuryritysten ja varakkaiden henkilöiden verot ovat matalat.
Edunvalvontaan myös sopii yksinkertainen retoriikka, ja järjestöjen on vaikea toimia, mikäli verotusta lähdettäisiin miettimään nyansoidusti ja pitkän aikavälin vaikutuksilla, joiden syy–seuraussuhteet ovat kaukana selvistä, Finér sanoo.
– Jos maksetaan palkkaa siitä, että ajat jonkin tahon etua, sitä on yksinkertaisempi ajaa miettimällä vain, mitä jää lyhyellä tähtäimellä viivan alle.
Siksi verokeskustelu useimmiten typistyy siihen, että hei katsokaa, alensimme veroja, hyvä me.
Suomessa keskustelu ei someöyhöttäjiä lukuun ottamatta ole koskaan ollut yhtä typerää kuin Yhdysvalloissa, jossa on yleistä väittää verotusta varkaudeksi. Murphy ja Nagel osoittavat vastaansanomattomasti, että on yksinkertaisesti järjetöntä väittää näin, koska ilman veroja ei olisi olemassa omistusoikeuksia eikä ketään, joka niitä valvoisi. Varkauttakaan ei siis olisi olemassa siinä mielessä kuin sen yleensä ymmärrämme. Toisin sanoen palkkakuitissa lukeva bruttotulo ei ole kuin kirjanpitoväline. Sitä ei todellisuudessa ole olemassa.
Arkipäivän libertarismi jakaa kärsimykset
Julkista keskustelua Suomessa vaivaa silti sama ongelma kuin lähes kaikkien muidenkin kehittyneiden maiden julkista keskustelua: arkipäivän libertarismi, joka olettaa, että markkinoiden tuottamat korvaukset eri ihmisille ovat enemmän tai vähemmän oikein, myös moraalisessa mielessä. Murphy ja Nagel puuttuivat asiaan tiukasti vuonna 2002: vaikka lähes kukaan ei todella usko vulgaariin libertarismiin, verotuksessa meille näyttää kelpaavan ajatus, että tarkoituksena on löytää oikeudenmukainen ”kärsimysten” kompromissi verrattuna markkinoiden tuottamaan alkutilanteeseen.
Murphyn ja Nagelin mielestä jopa monet ihmiset, jotka kannattavat hyvinkin voimakasta tulonjakoa, uskovat silti, että kyse on jollain tapaa ”kärsimyksen” jakamisesta suhteessa markkinoiden alkutilanteeseen. Arkipäivän libertarismi jyllää, ja se vaikuttaa merkittävästi siihen, millaista politiikkaa on järkevää edes yrittää tehdä.
On kuitenkin ilmiselvää, että markkinat tuottavat myös täysin ansiottomia tuloja ja varallisuuksia, esimerkiksi parempien geenien tai yksinkertaisesti hyvän tuurin eli esimerkiksi rikkaalta suvulta saadun perinnön avulla. Koska markkinat pitävät sisällään tuloja, jotka eivät oikeastaan kenenkään mielestä ole moraalisesti ansaittuja, eivät markkinat kokonaisuutenakaan voi tuottaa moraalisesti ansaittuja tuloksia. Yksinkertainen ajatus ansioihin perustuvasta libertarismista voidaan hylätä välittömästi menemättä edes erikseen kysymyksiin esimerkiksi liiallisista tuloeroista, Murphy ja Nagel sanovat.
Markkinat eivät ole täydellisen vapaat
On vielä toinen, jopa tärkeämpi tapa, jonka takia markkinat eivät mitenkään voi tuottaa moraalisesti merkittävää lähtötilannetta, johon verotusta pitäisi verrata. Markkinat kun eivät koskaan ole puhtaat vaan aina jo valmiiksi valtion, sääntelyn ja erilaisten poliittisten intressien kompromissi. Jokin yritys on saanut valtion tukia, toinen toimii alennetussa arvolisäverokannassa, kaikki ovat saaneet ainakin osan koulutuksestaan julkisin varoin, toinen on lobattujen lakipykälien takia saanut lähes verottoman perinnön ja niin edelleen.
Kenenkään omaisuus ei perustu täydellisen vapaisiin markkinoihin.
Eli vaikka libertaristien kuvitelma siitä, että omistusoikeus on luonnollinen oikeus ja meillä on yksityisinä ihmisinä loukkaamaton oikeus kasvattaa omaisuuttamme luonnonvaroilla ja vapaaehtoisilla sopimuksilla olisi totta, edes silloin ajatus veroja edeltävien tulojen ja omaisuuden moraalisesti ansaitusta omistamisesta ei käy nykyään järkeen, koska elämme maailmassa, jossa markkinat eivät ole täydellisen vapaat ja vapaaehtoiset. Kenenkään omaisuus ei perustu täydellisen vapaisiin markkinoihin, joten mikäli libertaristit ottaisivat omat ajatuksensa vakavasti, heidän pitäisi myöntää, että mikään osa heidän omaisuudestaan ei ole moraalisesti ansaittua. Tässä jälleen syy, miksi libertarismi johtaa outoihin tuloksiin.
Toisin sanoen sekä oikeisto- että vasemmistolibertaristit, jotka pitävät kaikkea työllä ansaittua fundamentaalisesti yksilöille itselleen kuuluvana, ovat Murphyn ja Nagelin mielestä yksinkertaisesti väärässä. Omistusoikeudet ovat yhteiskuntien luoma järjestelmä, kasa vuosisatojen aikana muodostuneita kompromisseja.
Omistusoikeudet ovat sosiaalinen konstruktio, eivät jotain luonnosta löytyvää. Ihmisillä on oikeus tuloihinsa, eikä niitä kaikkia voi verottaa pois, mutta tämän argumentin voima perustuu taustajärjestelmään, joka toimii vain yhteisten instituutioiden ja mielikuvaston kautta. Ja tuo taustajärjestelmä toimii vain, jos ihmiset uskovat, että se on enimmäkseen reilu.
”Koska tulot luovat niihin kuuluvan moraalisen oikeutuksen vain, jos järjestelmä, mukaan lukien verotus, jossa ne on ansaittu, on reilu, oikeutta tuloihin ei voi käyttää verojärjestelmän oikeudenmukaisuuden mittarina”, Nagel ja Murphy kirjoittavat.
Oikeudenmukaisuudesta voi ja pitää kiistellä. Mutta vetoaminen tuloihin ennen veroja moraalisesti ansaittuina on kehäpäätelmä.
uutiskirje 