Akatemiatutkija Timo Miettinen, aloitetaan keskustelemalla EU-keskustelusta. Kärjistetysti suomalaisessa EU-puheessa on tyypillistä, että siinä Bryssel tulee ja kieltää jotain. Millaisena sinä näet EU-keskustelun ja mistä sen usein aika negatiivinen sävy johtuu?
Tosiasia on, että Suomessa poliittinen kiinnittyminen tapahtuu ensisijaisesti suhteessa kansallisvaltioon. Kaikkea muuta tarkastellaan tästä lähtökohdasta käsin.
Usein sanotaan, ettei identiteettimme ole tarpeeksi eurooppalainen. Tämä voi olla osin totta. Olennaisempi tekijä on kuitenkin mielestäni suomalaisen julkisuuden rakenne. Se on suuntautunut äärimmäisen vahvasti kotimaan politiikkaan.
Jos suomalaisia pyydetään nimeämään poliittisia päättäjiä, kansalliset hahmot nousevat usein esiin. EU-tasolla poliitikot ja eri instituutiot jäävät hyvin etäisiksi. Tämä tuottaa asetelman, jossa EU-tason päätöksentekokoneisto näyttäytyy ulkoisena suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle.
Ne välitysmekanismit, joiden pitäisi kiinnittää EU-instituutiot poliittiseen tahdonmuodostukseen, ovat selvästi heikommat kuin kansallisvaltion tapauksessa. Emme yksinkertaisesti tiedä, miten päätöksenteon suuntaan voisi vaikuttaa.
Toki tässä on nyansseja. Kiinnittyminen EU-asioihin on vahvempaa poliittisessa eliitissä: kansanedustajissa, virkamiehissä, ministereissä. Mutta koska suomalainen julkisuus ei juuri palkitse EU-tason onnistumisista, virta vie pikemminkin toiseen suuntaan: EU:sta tulee usein syntipukki, jonka kautta on helppo kerätä irtopisteitä.
Toki taustalla on yleisempi poliittisen osallistumisen heikentyminen. Kysymys on kuitenkin erityisen akuutti EU-instituutioiden kohdalla.
Kyse ei ole täysin suomalaisesta ilmiöstä. Myös muissa maissa EU:ta tarkastellaan usein kieltäjänä. Tunnetuin esimerkki tästä on entinen jäsenmaa Britannia.
Britannia oli aina erityistapaus, jos katsoo mielipidetiedusteluja. Luottamus EU-instituutioihin oli selkeästi alemmalla tasolla kuin kansallisten instituutioiden tapauksessa. Tämä johti tilanteeseen, jossa EU:sta tuli sisäpolitiikan pelinappula, vieläpä täysin epäjohdonmukaisella tavalla. Ei ole sattumaa, että erokeskustelu lähti sieltä liikkeelle.
Suomessa tilanne on toinen. Meillä on aika isoa välinpitämättömyyttä EU:ta kohtaan, mutta eropuheet eivät saa hirveästi kannatusta. Turvallisuusympäristön muutos on johtanut siihen, että riskit nähdään nyt eri tavalla kuin 5–10 vuotta sitten. Näin on myös monessa muussa maassa.
Mutta tosiaan ilmiö on juuri tuollainen: EU on erillinen toimija, jonka toiminta näyttäytyy usein arjen disruption tai kansalliseen identiteettiin kuuluvan nautinnon kieltämisen kautta. Oli puhe sitten uusista pullonkorkeista, silakan pyynnin rajoittamisesta tai saunapuiden käytön kieltämisestä. Mielikuvissa EU kieltää, EU tekee liikaa, se astuu kansallisvaltioiden tontille ja niin edelleen.
Nykyinen europarlamenttikausi alkoi vuonna 2019. Sen aikana on ensin nähty maailmanlaajuinen pandemia eli korona, sen jälkeen tuli Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan. Nyt maasotaa on jatkunut Euroopassa yli kaksi vuotta. Mitä nämä vuodet ovat opettaneet tai kertoneet unionista?
Ensimmäinen opetus on varmaankin vanha totuus, että EU kehittyy kriisien kautta. Unioni on reagoinut koronan aiheuttamaan taloussokkiin ja turvallisuusympäristön muutokseen: se on koordinoinut rokotehankintoja, laittanut pystyyn elpymisvälineen, antanut merkittävää tukea Ukrainalle ja vauhdittanut energiariippuvuuden katkaisemista. Emme ole vielä sotataloudessa, mutta Venäjän toiminta on nyt keskeinen uudistuksia ajava voima myös EU-tasolla.
Taustalla on ehkä periaatteellisempi oivallus EU:n luonteesta. Toisin kuin kansallisvaltiot, joilla on paljon pysyviä tehtäviä, EU:n kohdalla vaateet ja odotukset ovat jatkuvassa muutoksessa. Kuten eurobarometrikyselyt osoittavat, 2010-luvun alussa keskeinen huoli oli talouskehitys, sitten 2015 muuttoliikkeiden hallinta ja sisäinen turvallisuus. Vähitellen EU:n odotettiin reagoivan myös Putinin uhitteluun ja Trumpin kauden aiheuttamiin haasteisiin. Ja nyt ulkoinen turvallisuus on yksi tärkeimmistä asioista.
Kolmas keskeinen kehityskulku tällä kaudella on ollut globaalin suurvaltakilpailun kiihtyminen. Kiinan on nähty jo pitkään toteuttavan omaa valtiovetoista teollisuuspolitiikkaansa, johon kuuluu olennaisena osana tietty kolonialistinen puoli, esimerkiksi harvinaisten mineraalivirtojen hallinta Afrikan kautta.
Samalla Yhdysvaltain käynnistämät mittavat investointiohjelmat ovat tuoneet myös Euroopassa tarpeen miettiä uudelleen keinoja, joilla EU vastaa tähän hyvin suureen teollisuuspolitiikan siirtymään. Globalisaatio on muuttanut asentoa, ja tämän muutoksen odotetaan jatkuvan.
Komissio on toki pyrkinyt reagoimaan tähän kehitykseen. Se on ehdottanut strategisiin teknologioihin kohdistuvia investointeja tai jopa Yhdysvaltain verovähennysmallin kopiointia. Molemmat ovat törmänneet jäsenmaiden vastustukseen. Lopputulos on se, että koronasta lähtenyt valtiontukisääntöjen poikkeustila on jatkunut.
Suomen EU-politiikka on muuttunut luonnollisesti merkittävästi hallituksen vaihtumisen myötä. Nyt Suomi sanoo esimerkiksi entistä tiukemmin ei ajatukselle uudesta yhteisvelasta. Yrittämättä tunkea liikaa sanoja suuhusi, kuinka paljon tässä on kaipuuta aikaan, johon ei välttämättä ole enää paluuta?
Varmasti suomalaista keskustelua määrittää osittain ajatus, että voimme palata maailmaan, jossa luotetaan avoimeen talouteen, vapaaseen maailmankauppaan ja siihen, että maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaiset toimijat säätelevät järjestelmää. Tässä mielessä olemme varmaankin jonkinlaisen nostalgian uhreja.
Taustalla on isompi ongelma: se, että Suomessa ei ole analysoitu tarpeeksi toimintaympäristön muutosta. Tämä muutos ei ole iskostunut ihmisten mieliin tavalla, joka aiheuttaisi painetta poliitikkojen suuntaan. Näinhän monet ajattelivat myös Krimin valtauksen jälkeen 2014: palataan vähitellen normaaliin.
On toki joitain alueita, joissa edistystä on saatu aikaan. Suomessa on esimerkiksi saatu aikaan hyvä parlamentaarinen konsensus tutkimus- ja innovaatiopuolesta. On diagnosoitu aivan oikein, että Suomen ja Euroopan ongelma on se, että täällä investoidaan liian vähän koulutukseen ja tutkimukseen.
Iso haaste on teollisuuspolitiikka, jolla Suomessa on aika huono kaiku. Keskustelu vie mielikuvat johonkin 1970-luvun valtionyhtiöihin ja leveisiin kravatteihin. Suomessa ei ole osattu katsoa teollisuuspolitiikan eturintamaa, joka menee Yhdysvaltain kaltaisissa toimijoissa. Olemme unohtaneet, miten teollisuuspolitiikkaa tehdään.
Minkälaisia merkkejä uudenlaisesta teollisuuspolitiikasta meillä on?
EU:ssa vihreää siirtymää on pyritty edistämään ennen kaikkea ohjaamalla yksityistä rahoitusta pois fossiilista energiaa käyttävistä teknologioista. Päästökauppajärjestelmä on tässä ollut keskeinen – ja monilta osin tehokas – väline. Yhdysvallat on valinnut osittain toisen tien: se pyrkii tunnistamaan strategisia toimialoja ja kohdistamaan investointeja niihin. Lähestymistapa on enemmän porkkanaa kuin keppiä.
Toki tässäkin kysymyksessä on nähtävissä edistystä, ainakin EU-tasolla: komissio on avannut taloudellisen turvallisuuden ohjelman, joka pyrkii osittain madaltamaan tutkimuksen ja teollisuuspolitiikan raja-aitoja. Suomikin on kannattanut Euroopan investointipankin sääntöjen muuttamista siten, että se mahdollistaisi aiempaa laajemmin investoinnit esimerkiksi niin sanottuihin kaksikäyttötuotteisiin.
Uskoisin, että komissio tulee seuraavalla kaudella ehdottamaan jonkinlaista rahoitusvälinettä strategisiin teknologioihin. Näkisin, että esimerkiksi Euroopan innovaatiorahaston kaltaisten instrumenttien skaalaaminen ylöspäin olisi kannatettava vaihtoehto. Tämän lisäksi pyritään edistämään rahoitusolosuhteiden parantumista, vauhdittamaan pääomamarkkinaunionin syntyä.
Saksan ja Ranskan muodostama akseli, josta olemme kanssasi puhuneet paljon, on jossain määrin heikentynyt. Se on ollut merkittävässä roolissa unionin kehittäjänä. Mitä tämä kehitys tarkoittaa unionille?
On totta, että suhteet ovat heikentyneet viimeisen parin-kolmen vuoden aikana.
Keskeinen kysymys liittyy toimintaympäristön muutokseen. Globaali suurvaltakilpailu, talouden murrokset ja Venäjä-riippuvuuden vähentäminen ovat johtaneet erilaisiin vastauksiin Saksan ja Ranskan kohdalla. Ne aiheuttavat myös jännitteitä.
”Suomessa ei ole analysoitu tarpeeksi toimintaympäristön muutosta.”
Globaalin kilpailun suhteen Ranska on tulkinnut, että tilanne vaatii perinteisen ranskalaisen ajattelun lujittamista – strategisen autonomian tai osin jopa protektionistisemman lähestymistavan vahvistamista. Saksa taas on puolustanut vahvemmin markkinoiden avoimuutta. Samalla liikkumatilaa on haettu valtiovetoisesta kasvusta, jota Saksassa on tehty valtioinvestointien kautta.
Toinen kysymys on energia. Ranskan ja Saksan energiaratkaisut eroavat tunnetusti toisistaan: Ranskassa luotetaan ydinvoimaan, Saksan ongelmana on ollut riippuvuus Venäjän kaasusta. Ranskaa on ärsyttänyt Saksan tapa maksaa suuria kompensaatioita. Saksa taas on epäillyt, että Ranska hyödyntää EU:n energiaunionin syventämistä omiin tarkoitusperiinsä.
Kolmantena on vielä Ukrainan tukeminen. Saksa on tukenut kahdenvälisesti Ukrainaa huomattavasti enemmän kuin Ranska. Mutta jostain syystä eurooppalaisten pettymys siihen, että Eurooppa ei tee tarpeeksi, kohdistuu juuri Saksaan. Pari vuotta sitten oli kysymys Leopard 2 -panssarivaunuista, ja nyt se kilpistyy Taurus-ohjusten lähettämiseen.
Strategisissa kulttuureissa on eroja. Ranskan presidentti Emmanuel Macron edustaa hyvin toisenlaista lähestymistapaa kuin liittokansleri Olaf Scholz, joka jatkuvasti vetää ”punaisia viivoja” sen suhteen, mitä aselajeja ollaan valmiita lähettämään. Helmikuussa Macron jopa sanoi, että olisi valmis lähettämään maajoukkoja Ukrainaan. Tässä Ranska edustaa strategista moniselitteisyyttä, jossa keskeinen osa omaa taktiikkaa on, ettei sanota etukäteen, mitä ollaan valmiita tekemään.
Oikeiston noususta on riittänyt puhetta paljon eurovaalien alla. Sitä on selitetty monella tavalla, mutta voiko selitystä hakea myös demografiasta? Ikääntynyt Eurooppa katsoo haikeana taaksepäin?
On hyvä muistaa, että eurovaalit ovat 27 jäsenmaan kansallinen vaali. Hyvin suuri osa poliittista keskustelua määrittävistä keskeisistä ajureista tulee kansalliselta tasolta.
Totta kai olisi hyvä, että puhuisimme vaalien yhteydessä eurooppalaisista kysymyksistä. Todellisuus on, että jokaisessa maassa poliittista keskustelua käydään sen maan polttavimmista kysymyksistä lähtien. Tällä hetkellä monessa keskeinen poliittinen kysymys on inflaatio ja kustannustason nousu. Se on monissa maissa selkeästi vahvistanut oikeistoa ja saanut poliittiset voimat keskittymään kansallisen edun ympärille.
Demografisella kehityksellä on selitysvoimaa. Se on ehkä eniten liitetty Itä-Euroopan yhteiskuntiin, joissa muuttoliike läntisen Euroopan maihin on ollut kasvamassa. Erityisesti koulutettu nuori väki haluaa lähteä pois maasta. Siksi esimerkiksi maahanmuutto näyttäytyy eksistentiaalisena kysymyksenä.
EU:sta on tullut paljon juhlavia julistuksia ja puheita strategisesta autonomiasta, tekoälyn sääntelystä ja vihreän siirtymän vauhdittamisesta. Kriitikko voisi sanoa, että tälle on käymässä samoin kuin liittokansleri Olaf Scholzin Venäjän hyökkäyksen jälkeen pitämälle aikakauden muutos -puheelle vai voiko?
Yksi ero on siinä, että kun Scholz sanoi aikakauden muutoksen olevan käsillä, hänellä oli siihen mandaatti. Sen sijaan EU-päätöksenteko on niin paljon monimutkaisempaa, että on vaikeampi sanoa, kuka voisi pitää tähän verrattavan julistuksen. Esimerkiksi komission mandaatti ja sen liikkumatila tulee olennaisesti Eurooppa-neuvoston päätelmistä.
Itse asiassa tilanne on juuri päinvastainen. Suurten julistusten sijaan komissio joutuu jatkuvasti pohtimaan omia tapojaan kehystää asioita.
Ajatellaan vaikka ilmastopolitiikkaa. Von der Leyenin kauden alussa ilmastosta puhuttiin kohtalonkysymyksenä, tulevaisuuden kysymyksenä – gretathunbergiläisittäin eli nyt on pakko toimia. Kauden loppua kohti argumentaatio vaihtui siihen, että näin pitää toimia, jotta Euroopan talous pelastuu. Ilmastosta on tulossa alisteinen kilpailukyvylle.
Tämä on merkki siitä, että EU-päättäjätkin joutuvat toimimaan yhä kapeammassa tilassa. Elämme pragmaattista aikakautta, jossa tilaa suurille julistuksille on aiempaa vähemmän.
Perussopimusten muuttamisesta olemme myös puhuneet usein. Niiden muuttamiselle ei koskaan tunnu olevan hyvää hetkeä.
Sopimustilanne liittyy tähän siinä mielessä, että vaatimukset EU:ta kohtaan ovat muuttuneet hyvin merkittävästi. Esimerkiksi Ukrainan tukeminen on tästä hyvä esimerkki.
Perussopimuksissa EU:n ei koskaan ajateltu olevan sotilaallinen mahti. Parin viime vuoden aikana on tullut hyvin paljon vaatimuksia, että EU:n pitäisi suurin piirtein siirtyä sotatalouteen. Ainakin sen pitäisi olla aktiivisempi puolustusteollinen toimija.
Tämä on paljastanut kuilun toiveiden ja konkreettisen institutionaalisen kapasiteetin välillä. Tässä on pyritty luovimaan mahdollisuuksien mukaan. On luotu EU-budjetin ulkopuolisia välineitä, kuten rauhanrahasto. Ukrainalle on annettu unionin kautta merkittävää siviilipuolen tukea.
”Tätä kutsutaan kai politiikaksi.”
Jos tätä kysymystä katsoo puhtaan legalistisesti, näyttäytyy viime vuosien kehitys hyvin ongelmallisena. Jos katsoo toimintakyvyn ja haasteiden näkökulmasta, on selvää, ettei EU tee tarpeeksi. Jopa ilmastopolitiikan saralla EU on jäämässä jälkeen monista keskeisistä tavoitteistaan.
Tässä on se fundamentaalinen kysymys. Mikä on se mestaridiskurssi, jonka kautta asioita tarkastellaan? Mikä on se oikeuttamisen tapa, joka menee muiden yläpuolelle? Onko se oikeus, talous, arvot, turvallisuus – vai jotain muuta?
Joudumme hyväksymään, että tällaisia puhetapoja on useampia, ja niiden välillä on pakko hakea tasapainoa. Tätä kutsutaan kai politiikaksi.
Timo, kiitos paljon keskustelusta.
uutiskirje 