Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Se on Suomesta totuus, joka opetetaan kouluissa. Sitä toistavat maan johtavat poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten, ja se on usein ensimmäinen asia, joka ulkomaalaisille kerrotaan Suomesta.
Onko se kuitenkaan totta? Mitä koko hyvinvointivaltion käsitteellä edes tarkoitetaan 2020-luvulla?
Hyvinvointivaltiota tutkinut sosiologian yliopistonlehtori Hanna Ylöstalo Turun yliopistosta sanoo, että eräänlainen karvalakkimääritelmä pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle pitää sisällään tiettyjä peruspiirteitä. Tällaisia ovat esimerkiksi valtiovallan pyrkimys tasata tuloeroja verotuksella sekä sosiaalipolitiikka, jolla taataan kansalaisille riittävä toimeentulo ja peruspalvelut.
Suuremmat tuloerot alkavat olemaan hyväksyttäviä, ja sosiaaliturvan leikkauksille ja julkisten palveluiden heikentämiselle on turruttu.
Ylöstalo lisää, että pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon kuuluu vahvasti universalismin periaate.
– Sillä tarkoitetaan ajatusta, että yhteiskunnan peruspalvelut, kuten koulutus ja sairaanhoito, kuuluvat kaikille kansalaisille riippumatta siitä, pidetäänkö heitä jotenkin ansaitsevina vai ei.
Universalismi toimii myös käänteisesti: pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa myös hyvätuloiset ovat yhtä oikeutettuja esimerkiksi neuvolapalveluihin, maksuttomaan koulutukseen tai lapsilisään.
Pohjoismaisessa mallissa yksilöiden hyvinvointi nähdään kansakunnan yhteisenä sijoituksena yhteiseen hyvään. Pienet tulo- ja varallisuuserot, maksuton koulutus ja laajat julkiset palvelut tuottavat osaamista ja yhteiskuntarauhaa, ja ne mahdollistavat yksilölle luokkanousua. Hyvinvointivaltio on siis samaan aikaan sekä kollektiivinen että yksilöllinen rakenne.
Vaikka Pohjoismaissa on esitetty ajatuksia hyvinvointivaltiosta aina 1920- ja -30-luvuilta lähtien, oli se Suomessa erityisesti sodanjälkeisen jälleenrakennuksen politiikan päämääränä. 1960- ja -70-lukujen taitteessa hyvinvointivaltion rakenteet olivat Suomessa jo tiukasti paikallaan.
Hyvinvointivaltion huippuvuosia elettiin Suomessa 1980-luvulla. Silloin talous kasvoi, ja lapsilisiä, työttömyysturvaa, sosiaalietuuksia ja eläkkeitä korotettiin. Julkiset palvelut olivat toimivia ja kansalaisten saatavilla.
1980-luvun jälkeen suunta on ollut päinvastainen. Voiko Suomea vielä kutsua pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, jos yhteiskuntamme ei enää täytä lupaustaan kansalaisilleen?
Synkkenevät näkymät
Tilastokeskuksen mukaan 894 000 henkilöä oli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä Suomessa vuonna 2021. Riskissä olevien määrä kasvoi 117 000 henkilöllä vuodesta 2020. Henkilö on köyhyys- tai syrjäytymisriskissä, jos hänen kotitaloutensa on pienituloinen, vajaatyöllinen tai kotitaloudessa esiintyy vakavaa aineellista ja sosiaalista puutetta.
Helmikuussa 2023 Suomi sai jo kolmannen kerran Euroopan neuvostolta moitteet liian alhaisesta perusturvan tasosta. Työssäkäyviä ihmisiä, joiden palkka ei riitä elämiseen, on Suomessa arviolta 200 000.
Samaan aikaan erot kansalaisten varallisuudessa ovat olleet kasvussa. Rikkain kymmenesosa suomalaisista omisti vuonna 2021 lähes puolet Suomen kaikesta nettovarallisuudesta. Varallisuuserot ovat olleet kasvussa noin 30 vuoden ajan.
Julkiset sosiaali-, terveys- ja hoivapalvelut ovat jatkuvassa kriisissä. Alalla kamppaillaan työvoimapulan ja aliresursoinnin kanssa. Peruskoulun, suomalaisen hyvinvointivaltion kruununjalokiven, oppimistulokset heikentyvät ja eriytyvät lasten perheiden luokka-aseman mukaan. Lasten ja nuorten mielenterveyskriisi on pahenemassa.
Lisäksi kesällä 2023 aloittanut oikeistohallitus on leikkaamassa vielä lisää hyvinvointivaltion palveluista. Hyvinvointivaltiosta ollaan ottamassa lisää askeleita kohti kilpailuyhteiskuntaa, jossa yhteisen hyvän sijaan jokainen pyrkii maksimoimaan oman menestyksensä.
Jossain vaiheessa käsitteiden rajat tulevat vastaan. Silloin on kysyttävä: onko Suomi enää hyvinvointivaltio? Ja jos ei: milloin se lakkasi olemasta sellainen?
Kysymykseen on vaikea vastata yksiselitteisesti, sanoo tutkimuspäällikkö Paula Saikkonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:stä. Hän työskentelee THL:n Hyvinvointivaltion tutkimus ja uudistaminen -yksikössä.
Saikkonen lisää, että tällainen keskustelu ei ole mikään uusi ilmiö, vaan hyvinvointivaltion lopusta on puhuttu Suomessa ainakin 1990-luvun lopulta asti.
– Tässä on vähän samantapainen kysymyksenasettelu kuin mielikuvaharjoituksessa, jossa hiekkakasasta otetaan hiekanjyvä kerrallaan pois. Missä vaiheessa hiekanjyviä on otettu pois niin monta, että se lakkaa olemasta kasa? Saikkonen pohtii.
Paula Saikkosen mukaan Suomi on kuitenkin edelleen hyvinvointivaltio, koska sen rakenteet ovat heikentymisestään huolimatta olemassa.
– Meillä on edelleen laaja julkinen sektori ja sosiaaliturva, joita rahoitetaan verovaroilla. Suomessa julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen on edelleen maailman korkeimpia, Saikkonen sanoo.
Hauras hyvinvointivaltio
Myös Hanna Ylöstalo on sitä mieltä, että Suomea voidaan järjestelmien heikentymisestä huolimatta pitää edelleen pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.
– Meidän verojärjestelmämme perustuu edelleen progressiiviseen verotukseen, jolla tuloeroja pyritään hillitsemään. Meillä on myös edelleen olemassa oleva sosiaaliturvajärjestelmä ja verrattain laajat julkiset palvelut, Ylöstalo sanoo.
– Jos verrataan muihin hyvinvointivaltioihin, on meillä niitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion elementtejä edelleen olemassa.
Hyvinvointivaltiota on kuitenkin Suomessa heikennetty ja määritelty uudelleen politiikalla. Hyvinvointivaltion katoamisen sijaan Hanna Ylöstalo puhuukin mieluummin sen haurastumisesta.
Yhteistä hyvinvointia tuottavia rakenteita on Suomessa heikennetty, vaikka niitä ei olekaan kokonaan lakkautettu. Hyvinvointivaltion haurastuttaminen alkoi Hanna Ylöstalon mukaan 1990-luvun laman jälkeen. Tuolloin hyvinvointivaltion periaatteita ja käytäntöjä ryhdyttiin ajamaan alas.
– Noin viimeisten 30 vuoden ajan Suomessa on politiikalla pyritty ”uudistamaan” hyvinvointivaltiota, mikä on käytännössä tarkoittanut sen palveluiden ohentamista ja niiden rajaamista. Julkisia palveluita on heikennetty tai lakkautettu kokonaan. Koko julkinen sektori on ollut jatkuvan leikkaamisen ja ”tehostamisen” kohteena, Ylöstalo kuvailee.
– Myös sosiaaliturvan tasoa on heikennetty ja sen saamista on muutettu ehdollisemmaksi. Tämä kyseenalaistaa universalismin periaatetta.
Ylöstalo ei kuitenkaan näe hyvinvointipolitiikassa mitään yhtäkkistä suunnanmuutosta, vaan pikemminkin hän kuvaa hidasta muutosta asenteissa. Tämä muutos on mahdollistanut hiljaisen hyväksynnän kulttuurin hyvinvointivaltion muuttamiselle.
– Suuremmat tuloerot alkavat olemaan hyväksyttäviä, ja sosiaaliturvan leikkauksille ja julkisten palveluiden heikentämiselle on turruttu.
Ylöstalo kertoo esimerkin tästä turtumuksesta: kollektiivisen vastarinnan sijaan keskiluokka on alkanut suojata itseään ja perheitään hyvinvointivaltion haurastumiselta ja putoamiselta työväenluokkaan.
– Keskiluokkaiset ihmiset ottavat yksityisiä sairauskuluvakuutuksia. He myös muuttavat sellaisille alueille, joissa koulut ovat parempia tai hankkivat lapsilleen yksityistä opetusta, jotta nämä pärjäisivät kilpailussa koulutuspaikoista.
Mikä olisi se paras hyvinvointivaltio juuri tässä hetkessä ja tulevaisuudessa?
Pohjoismainen malli ei ole resepti
Suomi ei ole suinkaan ollut yksin hyvinvointivaltion haurastumisen kanssa. Myös Ruotsissa julkisia palveluita on heikennetty ja karsittu 1990-luvulta lähtien. Entisessä kansankodissa asuminen eriytyy voimakkaasti, ja yksityiskouluista on tullut varakkaiden perheiden tapa säilyttää luokka-asema sukupolvelta toiselle.
Toimittaja Andreas Cervenkan vuonna 2022 julkaistussa kirjassa Girig-Sverige: Så blev folkhemmet ett paradis för de superrika havainnollistetaan, kuinka Ruotsissa miljardöörien määrä on kasvanut samalla kun tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet viime vuosina. Englantilainen The Lancet -tiedejulkaisu kutsuu Ruotsin taloudellista epätasa-arvoa ”kasvavaksi ja huolestuttavaksi”.
Hyvinvointivaltion haurastuminen on yleispohjoismaalainen ilmiö: sekä Norjassa että Tanskassa köyhyys on lisääntymässä, eikä hyvinvointivaltio enää täytä lupaustaan tuloerojen tasaamisesta.
Onko siis mikään Pohjoismaa enää ihanteiden mukainen pohjoismainen hyvinvointivaltio?
Ei, sanoo THL:n Paula Saikkonen ja muistuttaa, että tuskin mikään maa on sellainen koskaan ollutkaan. Hyvinvointivaltio on aina ollut keskeneräinen ja ajassa elävä poliittinen projekti, jota on määritelty uudelleen eri poliittisista ja historiallisista lähtökohdista.
Saikkonen myös muistuttaa, että kaikki Pohjoismaat eivät ole samasta puusta veistettyjä.
– Jokainen Pohjoismaa on rakentanut oman hyvinvointivaltionsa omista, hyvin erilaisista lähtökohdistaan. Kun puhutaan ”pohjoismaisesta mallista”, tarkoitetaan todellisuudessa erilaisia malleja, joilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä, Saikkonen sanoo.
Pohjoismainen malli ei toisin sanoen ole mikään sapluuna tai resepti, jonka mukaan hyvinvointivaltiota rakennetaan. Siksi on myös vaikea sanoa, missä sen rajat kulkevat.
– Hyvinvointivaltiota määriteltäessä pitäisi miettiä myös sitä, mitä se ”hyvinvointi” on? Tarkoitetaanko sillä taloudellista toimeentuloa, vai onko siinä myös aineettomia elementtejä? Saikkonen kysyy.
Hän viittaa World Happiness Index -kyselytutkimukseen, jossa mitataan ihmisten tyytyväisyyttä elämänlaatuunsa. Tuon tutkimuksen mukaan Suomi on ollut maailman onnellisin maa jo kuudetta kertaa putkeen.
Samaan aikaan Suomessa voidaan myös pahoin: THL:n mukaan vuonna 2016 alkoholinkäytön välittömät kustannukset yhteiskunnalle olivat noin 870 miljoonaa euroa. Noin joka viides suomalainen nuori kärsii mielenterveyden ongelmista.
Hyvinvointivaltio on myös siitä hankala käsite, että sitä on vaikea määritellä kattavasti. 1800-luvulla Preussista ja Saksasta rakennettiin hyvinvointivaltiota ”rautakansleri” Otto von Bismarckin autoritaarisella ja konservatiivisella politiikalla. Bismarckia ei voi vakavalla naamalla sanoa minkään sortin sosialistiksi, mutta hänen aikaansaannoksiaan olivat muun muassa sosiaalivakuutus ja eläkejärjestelmä.
Isossa-Britanniassa hyvinvointivaltiota rakennettiin 1940-luvulta lähtien, ja sen haurastuttaminen alkoi toden teolla Margaret Thatcherin hallitusten aikana 1980-luvulla. Puutteistaan huolimatta ajatuksella brittiläisestä hyvinvointivaltiosta on edelleen vankka tuki maan kansalaisten keskuudessa, ja Ison-Britannian terveydenhuoltojärjestelmä NHS:ää pidetään suorastaan kansallisaarteena.
Myös yhdysvaltalaisessa politiikassa ja tutkimuksessa amerikkalaiset puhuvat toisinaan hyvinvointivaltiosta, vaikka USA:n järjestelmä on radikaalisti erilainen kuin Pohjoismaissa tai muissa Euroopan maissa.
Mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa?
Hyvinvointivaltion idea on Suomessa pitkään ollut yhteiskunnallisesti hyvin suosittu. Tämä ajattelu on kuitenkin muuttumassa.
”Hyvinvointivaltion pelastaminen ja kehittäminen onnistuu vain taloudellisella kasvulla ja sen tuomilla resursseilla”, kirjoitti kokoomuksen puheenjohtaja, nykyinen pääministeri Petteri Orpo elokuussa 2022.
Kun tuloeroja tasaava verotus ja kalliit julkiset palvelut nähdään hyvinvointivaltion rasitteena eikä sen mahdollistajana, voidaan hyvinvointivaltion pelastamisella perustella myös oikeistolaista leikkauspolitiikkaa.
Politiikassa tarvittaisiin täsmällisempää ja kriittisempää keskustelua hyvinvointivaltion merkityksestä.
Helsingin Sanomat uutisoi joulukuussa 2022, että kolme neljästä suomalaisesta uskoo, että nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon ei ole enää tulevaisuudessa varaa, vaan palveluita ja etuuksia joudutaan karsimaan.
Eduskunnassa syksyllä 2023 hallituksen budjetin esitellyt valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) totesi puheessaan, että ”ylimitoitettu sosiaalivaltion malli” on tulossa tiensä päähän, koska Suomella ei ole varaa ylläpitää sitä.
Yleisen valtio-opin dosentti Hanna Wass Helsingin yliopistosta vertasi Demokraatti-lehden haastattelussa marraskuussa 2023 tällaista ajattelutapaa 1990-luvun televisiosarja Pulmusten päähenkilö Al Bundyyn.
Pulmusten introssa Bundy istuu sohvalla ja tuijottaa kameraan seteleitä kädessään. Sohvalle tulee Bundyn perheenjäseniä pyytämään häneltä rahaa, ja hän joutuu jakelemaan seteleistään kaikille: pojalle, tyttärelle, vaimolle ja lopulta jopa koiralle.
Wassin vertauksessa on itua. Suomessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka näkevät hyvinvointivaltiossa vain menopuolen eli korkeat verot. Jokainen näkee palkkakuitistaan, kuinka paljon valtio ottaa, mutta hyötyjä sen sijaan ei nähdä. Tämä saa ihmiset kannattamaan hyvinvointivaltion karsimista ja leikkaamista.
Hanna Ylöstalon mukaan tällainen ajattelutapa tulee ilmi esimerkiksi lisääntyneessä puheessa hyvinvointivaltion ”nettomaksajista”. Heillä tarkoitetaan työssäkäyviä, keskiluokkaisia ihmisiä, jotka veroillaan kustantavat hyvinvointivaltion palveluita, mutta eivät itse välttämättä näe niiden hyötyjä itselleen.
Paluu hyvinvointivaltioon?
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on haurastunut, mutta voisiko sitä vahvistaa? Pitäisikö hyvinvointivaltiota pyrkiä rakentamaan uudelleen, vai päästää irti koko käsitteestä ja ryhtyä rakentamaan tilalle jotain uutta?
Hanna Ylöstalon mukaan hyvinvointivaltiosta on syytä pitää kiinni, koska se on laajasti arvostettu käsite ja suomalaisista suurin osa kannattaa hyvinvointivaltion perusajatusta: tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja saatavilla olevia julkisia palveluita.
Myös Paula Saikkosen mielestä hyvinvointivaltio on edelleen käyttökelpoinen käsite. Hän muistuttaa, että pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat maailman onnistuneimpia valtioita yhteiskuntarauhan turvaamisessa sekä tyytyväisyyden ja tasa-arvon tuottamisessa.
– Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on kuvailtu eräänlaiseksi sosiaalipolitiikan kimalaiseksi. Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta se pysyy lennossa, Saikkonen kertoo.
Hanna Ylöstalo ajattelee kuitenkin, että 1980-luvun hyvinvointivaltion perään haikailu tai sen palauttamisen tavoitteleminen ei ole kovinkaan viisasta.
– Meillä ei ole paluuta sellaiseen yhteiskuntaan, joka silloin oli. Silloin myös maailma oli hyvin erilainen. Suomi oli tuolloin myös monella tapaa paljon epätasa-arvoisempi ja ahdasmielisempi, 40 vuotta sitten. Valtio tarjosi turvan lisäksi myös paljon enemmän kontrollia kuin tänä päivänä, Ylöstalo muistuttaa.
Paula Saikkonen on samaa mieltä.
– Emme me voi ottaa mallia 1980-luvulta ja sanoa, että se olisi ideaali, johon pitäisi tänä päivänä pyrkiä, hän sanoo.
Hanna Ylöstalo tuumii, että politiikassa tarvittaisiin täsmällisempää ja kriittisempää keskustelua hyvinvointivaltion merkityksestä.
– Kun joku puhuu hyvinvointivaltiosta, on esitettävä jatkokysymyksiä. Kun sanotaan, että julkisista palveluista on leikattava hyvinvointivaltion pelastamiseksi, pitää silloin kysyä, mitä hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan? Mitä se pitää sisällään? Minkälaista hyvinvointivaltiota erilaisella politiikalla tavoitellaan?
Hyvinvointivaltiosta pitäisi toisin sanoen sekä päästää irti että kuvitella se uudelleen.
– Mikä olisi se paras hyvinvointivaltio juuri tässä hetkessä ja tulevaisuudessa? Hanna Ylöstalo kysyy.
uutiskirje 