Jacques Lucien Jean Delors syntyi vuonna 1925 Pariisissa keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä Louis työskenteli virkamiehenä Ranskan keskuspankissa, mikä vaikutti nuoren Jacquesin valintaan ryhtyä opiskelemaan poliittisen talouden tutkimusta Sorbonnen yliopistossa. Vaikka yliopisto oli arvostettu, se ei kuulunut niin sanottuihin grandes écoles -korkeakouluihin, jotka toimivat ranskalaisen eliitin ponnahduslautana poliittisiin ja hallinnollisiin tehtäviin.
Delorsin poliittinen herääminen tapahtui 1960-luvulla ennen kaikkea ammattiyhdistysliikkeen kautta. Pankkialalla työskennellyt Delors siirtyi ensin katolisen ammattiyhdistysliikkeen palvelukseen ja sieltä gaullistisen pääministerin (1969–72) Jacques Chaban-Delmasin neuvonantajaksi. Tehtävässään Delors keskittyi vahvasti Ranskan talouden modernisointiin ja työmarkkinoiden vastakkainasetteluja liennyttävän politiikan edistämiseen. Asema toi hänelle jonkin verran julkisuutta ja vahvisti hänen asemaansa uuden ranskalaisen yhteiskunta-ajattelun edustajana.
Eurooppalaisen vasemmiston näkökulmasta Mitterrandin kausi oli käänteentekevä.
Delorsin varsinainen poliittinen ura käynnistyi vuonna 1974 hänen liityttyään François Mitterrandin johtamaan sosialistipuolueeseen. Liike oli sikäli yllättävä, että Delors oli assosioitunut Chaban-Delmasin myötä gaullistiseen liikkeeseen, joka painotti kansallista yhtenäisyyttä sosialistipuolueen edustaman vastakkainasettelun sijaan. Delors oli myös harras katolilainen, mikä herätti epäilyksiä sekularismin nimiin vannovissa sosialisteissa. Hänen poliittinen ajattelunsa sai vaikutteita filosofi Emmanuel Mounierin (1905–1950) personalismina tunnetusta suuntauksesta, joka oli tehnyt eron äärettömyyksiin kurkottavan henkisen persoonan ja äärellisen, maallisen olemassaolon välille. Tämän eron voidaan sanoa vaikuttaneen Delorsin toimintaan laajemminkin: moraalisena persoonana hän piti kiinni uskomuksistaan, poliittisena toimijana hän valitsi ennen kaikkea kompromissien tien.
Vuodesta 1958 pystyssä ollut Ranskan viides tasavalta oli ollut historiansa ajan enemmän tai vähemmän ei-sosialististen presidenttien – Charles de Gaullen, Georges Pompidoun ja Valéry Giscard d’Estaingin – hallitsema maa. 1970-luvun öljykriisi ja toistuvat kilpailukykyongelmat rasittivat kuitenkin Ranskan taloutta: palkkakehitys sakkasi, ja työttömyys kohosi 1970-luvun lopussa suhteellisesti korkealle yli seitsemään prosenttiin. Vuoden 1981 presidentinvaalit avasivatkin tien vasemmiston johtamalle hallitukselle 23 vuoden tauon jälkeen.
Vaikka presidentiksi nousseen Mitterrandin suhde Delorsiin oli osin epäilevä hänen katolisen ja gaullistisen taustansa vuoksi, uusi hallitus tarvitsi kipeästi voimia, joilla oli kokemusta valtionhallinnosta. Lyhyen Euroopan parlamentissa vietetyn kauden (1979–81) jälkeen Delors ottikin vastaan tehtävän Mitterrandin valtiovarainministerinä.
Eurooppalaisen vasemmiston näkökulmasta Mitterrandin kausi oli käänteentekevä. Sosialistipuolue oli noussut valtaan keynesiläisellä agendalla, joka korosti talouspolitiikan liikkumatilaa ja kansallisen teollisuuspolitiikan merkitystä. Tulonjakoa oli tasattava ja teollisuusjättejä palautettava kansalliseen omistukseen. Varsinkin ohjelmatasolla Mitterrandin hallitus peilasi itseään usein Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin edustamaan markkinaliberalismiin ja halusi tuottaa kapitalismin historiaan kokemuksen ”katkoksesta”. 1980-luvun alun kriisit iskivät kuitenkin hyvin vahvasti juuri Ranskaan, joka joutui devalvoimaan valuuttaansa useaan otteeseen. Vuodesta 1983 lähtien Mitterrandin hallitus – osin Delorsin myötävaikutuksella – luopuikin pääosin radikaaleista tavoitteistaan. Inflaatiopaineiden alla hallitus valitsi vahvasti julkisia menoja hillitsevän ja palkkakehitystä supistavan linjan.
Vasemmiston näkökulmasta Delorsin kausi valtionvarainministerinä oli ristiriitojen täyttämä. Mitterrandin hallitusta syytettiin ”talouskurikäänteestä” (tournant de la rigueur), ja se vahvisti mielikuvaa, jonka mukaan vasemmisto oli pakotettu seuraamaan globalisaation realiteetteja kilpailukyvyn ja hintavakauden edistämisen nimissä. ”Delors tuhosi eurooppalaisen vasemmiston”, kirjoittaa ”muistokirjoituksessaan” Thomas Fazi. Väite on sikäli epäreilu, että Mitterrandin hallitus investoi vahvasti koulutukseen ja onnistui viemään läpi monia liberaaleja uudistuksia, esimerkiksi lakkauttamaan kuolemantuomion. Näin tapahtui, vaikka 1980-luvun alussa yli 60 prosenttia ranskalaisista kannatti kuolemantuomiota. Myös työmarkkinoille kehitettiin keskitetyn sovittelun malleja, jotka vahvistivat ammattiyhdistysliikkeen valtaa monissa kysymyksissä.
Yksi keskeisimmistä – ja samalla ristiriitaisimmista – Delorsin puheenjohtajakauden saavutuksista oli eurojärjestelmän luominen.
Parhaiten Delors tunnetaan kuitenkin kaudestaan Euroopan komission puheenjohtajana 1985–1995. Häntä pidetään yleisesti Euroopan unionin ja sen edeltäjien (Euroopan yhteisö) yhtenä tärkeimpänä poliittisena vaikuttajana, joka onnistui kääntämään sisäisten ristiriitojen kanssa kamppailevan yhteisön eteenpäin katsovaksi ja toimintakykyiseksi unioniksi. Vuonna 1986 allekirjoitettu Euroopan yhtenäisasiakirja oli ensimmäinen merkittävä perussopimusuudistus sitten 1950-luvun, ja se loi askelmerkit nykymuotoiselle Euroopan unionille, joka tuli voimaan vuoden 1992 Maastrichtin sopimuksella. Vaikka Delorsin visio nojasi vahvasti sisämarkkinoiden syventämisen varaan, kyse oli paljon muustakin. Hänen kaudeltaan periytyvät vapaan liikkuvuuden Schengen-järjestelmä sekä koulutusyhteistyötä tukeva Erasmus. Myös unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka laitettiin liikkeelle.
Siinä missä ranskalaiset sosialistit näkivät Delorsin uusliberalismin airuena, Britanniasta katsottuna tilanne oli toinen. Thatcherin konservatiivipuolueen ja kansallismielisen lehdistön näkökulmasta hän oli federalisti, joka pakkosyötti briteille ranskalaista sosialismia integraatiokehityksen nimissä. Konservatiivien ja työväenpuolueen EU-näkemykset kääntyivätkin 1980-luvun lopulla 180 astetta pitkälti juuri Delorsin vaikutuksesta. Alun perin EEC-yhteistyötä vastustanut Labour muuttui EU-myönteiseksi, sen sijaan varsinkin kovan linjan konservatiivit omaksuivat euroskeptisen linjan. Nämä jännitteet purkautuivatkin kohtalokkaalla tavalla 2010-luvun Brexit-äänestyksessä.
Delorsin mukaan Euroopan geopoliittinen valta nojasi olennaisesti sen taloudelliseen suorituskykyyn ja sopeutumiseen kansainvälisen talouden rakenteisiin. Aikana, jolloin merkittävin paine kansainvälisen talouden vapauttamiselle tuli Yhdysvalloista, Delors korosti kuitenkin myös Euroopan omavaraisuuden merkitystä ja ankkuroitumista sen omaan historiaan ja arvoihin. ”Torjun ajatuksen Euroopasta, joka olisi pelkkä markkina-alue”, Delors totesi Times-lehden haastattelussa 1991 – ”vapaakauppa-alue ilman sielua, ilman omaatuntoa, ilman poliittista tahtoa ja ilman sosiaalista ulottuvuutta.”
Komission puheenjohtajana Delors puolusti ajatusta ”sosiaalisesta Euroopasta”.
Yksi keskeisimmistä – ja samalla ristiriitaisimmista – Delorsin puheenjohtajakauden saavutuksista oli eurojärjestelmän luominen. Sen taustalla oli ennen kaikkea tarve kontrolloida valuuttakurssien heilahteluja, joiden nähtiin häiritsevän sisämarkkinoiden toimintaa. Öljykriisi oli merkinnyt kuoliniskua 1970-luvun valuuttakäärmeenä tunnetulle järjestelylle, joka pyrki rajoittamaan vaihtokurssien heilahtelun tietyn rajan sisälle. Sen seuraaja, vuodesta 1979 voimassa ollut Euroopan valuuttakurssijärjestelmä, kohtasi sekin merkittävää painetta pääomamarkkinoiden vapautuessa. Uutta valuuttajärjestelmää alettiinkin luonnostella pitkälti juuri Delorsin johdolla.
Kyse oli ennen kaikkea politiikasta. Delors ymmärsi, että uuden valuuttajärjestelmän synnyttäminen vaatisi yhdistyneen Saksan tuen, olihan D-markka eräänlainen eurooppalaisen valuuttajärjestelmän ankkuri. Saksa ja liittokansleri Helmut Kohl suostuivat järjestelyyn sillä ehdolla, että euroalueen keskeisimmät instituutiot mallinnettaisiin saksalaisen perinteen vaatimuksen mukaisesti. Keskuspankista tehtiin riippumaton ja sen tehtäväksi asetettiin yksinomaan hintavakauden vaaliminen. Valtioiden julkisille menoille asetettiin tiukat finanssipoliittiset säännöt, jotka osoittautuivat tosin 2000-luvun alussa varsin tulkinnanvaraisiksi. Ne eivät pystyneet hillitsemään eurojärjestelmän rakenteellisia valuvikoja – tuottavuuden kasvun eriytymistä ja vaihtotaseiden epätasapainoa – jotka tulivat ilmeisiksi vuonna 2009 käynnistyneen eurokriisin myötä.
Entisenä komission puheenjohtajana Delors ei myöhemmin puolustellut aikaansaannostaan. Eurojärjestelmä oli viallinen jo syntymästään saakka, hän totesi haastattelussa vuonna 2011. Talousliitto olisi vaatinut rinnalleen vahvemman poliittisen unionin, yhteisen finanssipolitiikan ja keinon puuttua markkinaympäristön eriytymiseen.
Delorsin ajattelu oli ranskalaista siinä mielessä, että hän uskoi eurooppalaisen yhteistyön olevan luonteeltaan pikemminkin liike kuin valmis aikaansaannos. Toisin kuin saksalaisessa ajattelussa, jossa unioni näyttäytyy usein valmiina oikeudellisena järjestyksenä, Delors näki integraation poliittisena prosessina, jonka suuntaa on aika ajoin pohdittava uudelleen. Kenties juuri tämä kyky on puuttunut unionin jäsenmailta, Delors näytti myöhemmin ajatelleen.
Historioitsija Alessandra Bitumin mukaan yksi Delorsin valtiovarainministerikauden oppitunteja oli sen ymmärtäminen, miten vaikeaa keynesiläisyyden toteuttaminen oli yhden valtion sisällä. Mikäli keynesiläisellä politiikalla olisi tulevaisuutta, tapahtuisi se nimenomaan Euroopan kontekstissa. Komission puheenjohtajana Delors puolusti ajatusta ”sosiaalisesta Euroopasta”, jolla hän tarkoitti vastavoimaa puhtaan markkinaliberaalille visiolle eurooppalaisesta yhteistyöstä.
Euroopasta tuli, ainakin hetkellisesti, uudenlaisten kokeilujen areena.
Jälkikäteen voidaan todeta, että Delorsin visioon ”sosiaalisesta Euroopasta” sisältyi hyvin paljon tulevaisuuteen suuntautuvia odotuksia, joiden asema Euroopan unionin oikeudellisessa kehikossa jäi lopulta vaatimattomaksi. Vaikka Euroopan tasolle luotiin yhteistyön mekanismeja esimerkiksi työmarkkinaosapuolten välille, sosiaalipolitiikka jäi lopulta pieneen rooliin esimerkiksi EU-budjetissa. Vuoden 2004 itälaajeneminen, jota voidaan sinänsä pitää menestystarinana, syvensi Euroopan sisäisiä eroja tavalla, joka teki ”sosiaalisen Euroopan” synnyttämisestä entistä vaikeampaa. Vaikka integraatio ei ole pysähtynyt, talouspolitiikassa on keskitytty enemmän kriisinkestävyyteen kuin sosiaalisten ongelmien ratkaisuun.
Delors oli visionääri, joskin hänen visioitaan edesauttoi se tosiasia, että hänen ensimmäisellä kaudellaan Euroopan yhteisö oli 12 jäsenmaan liitto Espanjan ja Portugalin liityttyä jäseniksi vuoden 1986 alusta. Päätöksenteko oli huomattavasti yksinkertaisempaa, osin jäsenmaiden määrän vuoksi, osin historiallisesta vastuuntunnosta ammentavan lähestymistavan vuoksi. Samalla Delors oli äärimmäinen pragmaatikko, omien sanojensa mukaan ”sosiaalinen insinööri”, jolle keskeisiä olivat konkreettiset aloitteet. Vaikka Thatcher ja Delors eivät peitelleet ideologisia erimielisyyksiään, he eivät uhranneet yhteistyötä populismin alttarille.
Kuten Alberto Alemanno kirjoittaa, Delorsin kautta komission johdossa voidaan luonnehtia pyrkimykseksi etsiä ”pitkän aikavälin ratkaisuja pitkän aikavälin ongelmiin.” Sisämarkkinoiden vapauttaminen, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, vapaa liikkuvuus ja panostukset koulutukseen olivat esimerkkejä aloitteista, jotka pyrkivät aidosti kääntämään eurooppalaisen yhteistyön asentoa uuteen asentoon. Euroopasta tuli, ainakin hetkellisesti, uudenlaisten kokeilujen areena. Tyyliltään tuo politiikka erosi huomattavasti siitä lyhytjännitteisestä EU-politiikan tekemisen tavasta, johon olemme tottuneet viimeksi kuluneiden 10–15 vuoden aikana.
Puheenjohtajakautensa lopulla Delors oli selvä gallupsuosikki Ranskan presidentiksi vuoden 1995 vaaleissa. Hän kuitenkin kieltäytyi ehdokkuudesta, ansaiten lisänimen l’homme qui dit non, mies joka sanoi ei. Hän jatkoi työtä perustamassaan EU-komission alaisessa tutkimusorganisaatiossa, College of Europe -yliopiston johdossa sekä UNESCOn ja OECD:n alaisissa komiteoissa.
”Hyvä ihminen jättää perinnön lastensa lapsille”, Sananlaskujen kirjassa todetaan. Ehkä näin on myös Delorsin kohdalla. Hänen poliittinen perintönsä – sisämarkkinat, geopolitiikan korostaminen, lupaus ”sosiaalisesta Euroopasta” sekä vasemmiston asemoituminen reformistiseksi voimaksi – tulee ehkä paremmin ymmärretyksi tietyn ajallisen etäisyyden päästä. Joka tapauksessa on selvää, että päivänpolitiikan taakse kurottava keskustelu EU:n suunnasta tulee jatkossakin nojaamaan olennaisesti myös Delorsin jättämään perintöön.
Kirjoittaja on akatemiatutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
uutiskirje 