Eurooppa on ottamassa käännettä oikealle. Yhä useammassa maanosamme valtiossa muodostetaan hallituksia, joiden pohja on oikeistolaisessa tai konservatiivisessa arvomaailmassa.
Isoa-Britanniaa on hallinnut oikeistolainen konservatiivipuolue jo 13 vuoden ajan. Saksassa radikaalioikeistolainen Alternative für Deutschland (AfD, Vaihtoehto Saksalle) -puolue on jo suositumpi kuin päähallituspuolue sosiaalidemokraatit.
Italiassa Giorgia Melonin kansalliskonservatiivinen Italian veljet -puolue nousi valtaan viime vuonna. Puolaa on hallinnut oikeistokonservatiivinen PiS-puolue vuodesta 2015. Euroopan suuret maat oikeistolaistuvat, ja perässä ovat seuranneet Espanja, Kreikka, Ruotsi – ja huhtikuussa myös Suomi.
Mistä tämä oikeistokäänne kertoo, ja mitä siitä voi päätellä? On kysyttävä asiantuntijalta.
Akatemiatutkija Timo Miettinen Helsingin yliopistosta puhuu mielellään aiheesta. Miettinen on tutkinut Euroopan aatehistoriaa ja poliittista historiaa ja kirjoittanut kirjan Eurooppa, poliittisen yhteisön historia (Teos 2021), joka palkittiin vuoden historiateoksena.
Miettisen mukaan eurooppalainen poliittinen kenttä nyrjähti vuoden 2008 finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin vuoksi sijoiltaan, ja politiikan uudet palikat alkavat vasta nyt loksahdella kohdalleen.
Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa poliittinen kenttä on ollut kolmitahoinen: yhden kulman kolmiossa muodostaa talous- ja kulttuuripoliittinen vasemmisto. Toinen taas on talouspoliittinen, liberaali oikeisto. Kolmas on kansalliskonservatiivinen blokki. Lähes kaikki poliittiset puolueet voidaan Timo Miettisen mukaan asettaa jollekin kohtaa näin muodostunutta kolmiota.
– Eurooppalainen poliittinen kartta on hyvin vahvasti jäsentymässä nyt tämän kolmijaon mukaisesti, Miettinen sanoo.
Oikeisto ja liberaalit löysivät toisensa
Euroopan kääntyminen oikealle ei Timo Miettisen mukaan välttämättä tarkoita sitä, että talousoikeistolaiset puolueet olisivat nostaneet kannatustaan ratkaisevasti. Oikeistokäänne ei myöskään johdu siitä, että talousoikeistolla olisi ylivertaisen suosittuja ratkaisuja ihmisten ongelmiin.
Sen sijaan talousoikeistolaiset ja kansalliskonservatiivinen blokki ovat löytäneet toisensa. Liberaalia talouspolitiikkaa kannattavat poliitikot tekevät yhteistyötä radikaalioikeiston kanssa tietyissä kysymyksissä ja pystyvät nyt hallitsemaan ainakin osassa maita. Myös Suomessa Petteri Orpon (kok.) hallitus pohjaa talousoikeiston ja kansallismielisten konservatiivien yhteistyölle.
Maltillisen oikeiston ja keskustavasemmiston yhteistyölle pohjaavat sinipunahallitukset tai ”suuret koalitiot” ovat koko ajan harvinaisempia. Vaikka sellaiseen oli edellytykset myös Suomen vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen, ei sinipunaa nähty Säätytalolla vakavasti otettavana vaihtoehtona.
– On selvää, että vasemmiston ja oikeiston näkemykset eroavat monissa kysymyksissä niin paljon toisistaan, että ne eivät ole toisilleen luontevia kumppaneita, Timo Miettinen arvioi.
Mitkä olosuhteet muodostavat sen kompromissin, jossa talousoikeisto ja radikaalioikeisto löytävät toisensa? Jotta ilmiötä voi ymmärtää, on katsottava muutama vuosikymmen taaksepäin.
1990-luvun alussa syntyi politiikassa uusi konsensus, joka rakentui ajatukselle siitä, että ideologinen vastakkainasettelu eri aatteiden välillä oli loppunut kylmän sodan jälkeen. Kun aatteiden kamppailun otti pois, jäljelle jäi politiikan näkeminen hallinnointina ja ”yhteisten asioiden hoitamisena”.
Tämä ajattelu loppui vuoden 2008 finanssikriisiin. Sen jälkimainingeissa 2000-luvun lopulla ja 2010-luvun alussa puhuttiinkin paljon siitä, että ”politiikka palasi politiikkaan”, kun talouden myllerrys pakotti eri puolueet ja liikkeet tunnustamaan uudelleen väriä ja pohtimaan erilaisia visioita tulevaisuudesta.
Timo Miettinen jakaa käsityksen siitä, että 2000-luvun lopulla politiikka tuli takaisin politiikkaan. Hän ei kuitenkaan sano, että kyse olisi niinkään kilpailevien tulevaisuuden visioiden paluusta, vaan puhuu pikemminkin yhteisen tilannekuvan tai kaikkia yhdistävän narratiivin eli kertomuksen murtumisesta.
Uusliberaali hallinnan logiikka, joka määritti 2000-luvun alkua, oli verrattaisen yltäkylläisyyden aikaa, jossa jaettavaa riitti vähän kaikille. Suomessakin talous elpyi Nokian voimin lamasta hyvin nopeasti ja kansallinen itsetunto saavutti uusia huippuja.
– Globaali finanssikriisi ja eurokriisi muuttivat tämän tilanteen. Silloin kun joudutaan jakamaan niukkuutta, myös poliittiset vastakkainasettelut muuttuvat toisenlaisiksi, Timo Miettinen pohtii.
Kerro minulle EU:sta
Vaihtoehtojen uusi tuleminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että kamppailua käytäisiin tulevaisuudenvisioiden välillä.
– Kamppailua voidaan hyvinkin käydä menneisyyttä koskevien narratiivien kautta, Miettinen huomauttaa.
Euroopan unioni on tästä erinomainen esimerkki.
– Jos pyytää ihmistä kertomaan oman versionsa EU:n historiasta, pystyy vastauksesta päättelemään aika hyvin sen, mitä ihminen ajattelee tästä järjestelmästä, Miettinen sanoo.
Kärjistetysti yksille EU on väistämätön osa toisen maailmansodan jälkeistä eurooppalaista poliittisista järjestystä, toisille se on uusi Neuvostoliitto, joka pyrkii kuristamaan kansallisvaltioita. Poliittista kamppailua käydään siis hyvin vahvasti historiallisten kertomusten eli narratiivien kautta.
Siksi eurooppalaisen oikeiston menestys liittyy hänen mukaansa ennen kaikkea talouden rakennemuutokseen, jonka tuotos nykyinen eurooppalainen poliittinen kolmio on. Kullakin taholla on oma selityksensä ja kertomuksensa siitä, mikä talouden ongelmien syy on.
– Talousoikeiston selitys on se, että liian jäykät työmarkkinat tai korkea verotus ovat aiheuttaneet kehnon taloustilanteen. Kansalliskonservatiivinen blokki syyttää maahanmuuttajia, globalisaatiota ja EU:ta.
Erinomaisen hyvä kysymys onkin, mikä on vasemmiston selitys muuttuneen taloustilanteen aiheuttamiin ongelmiin. Onko kaikki edelleen kapitalismin ja uusliberalismin syytä? Jos on, miksei se kertomus vetoa ihmisiin?
Mielikuvitus on kadonnut politiikasta
Kaikissa maissa poliittinen kulttuuri toistaa itseään: talousoikeisto pyrkii vapauttamaan markkinoita ja purkamaan sääntelyä, kun taas vasemmisto haluaa tasata tulonjakoa ja tukea hyvinvointivaltion rakenteita. Kansallismielisten tärkein tavoite on vastustaa EU:ta ja vaikeuttaa maahanmuuttoa.
Nämä ovat kaikki 1800-luvulta peräisin olevia aatteita. Maanosaltamme vaikuttaa tyrehtyneen kyky luoda ja kuvitella uusia poliittisia vaihtoehtoja, jotka voivat saada kannatusta ja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi.
Timo Miettinen ajattelee, että poliittisen mielikuvituksen katoaminen selittyy kriisitietoisuutena, eräänlaisena tulevaisuuden hahmottamisena riskien kautta.
– Tulevaisuuteen ei suhtauduta erilaisten odotusten kautta tai paremman toivossa, vaan ennen kaikkea meitä uhkaavien riskien kautta. Poliittinen ajattelu on riskien asettamista tärkeysjärjestykseen, Miettinen avaa.
Uskottavaa poliittista analyysiä siis tuotetaan nimenomaan riskien kautta.
On syytä kuitenkin pitää mielessä, ettei riskien hallinnassa eikä niihin varautumisessa ole sinänsä mitään väärää. Ovathan ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaiset ilmiöt aitoja riskejä ihmiskunnalle.
– Voi kuitenkin olla, että demokraattinen, vapaa kuvittelu edellyttää toimiakseen vakaita materiaalisia olosuhteita, Timo Miettinen arvioi.
Demokratia pystyy kyllä jakamaan niukkuutta, mutta se ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla ilmastonmuutoksen kaltaisessa tilanteessa, jossa koko ihmiskunnan selviytymisen ehdot ovat uhattuina.
Materiaalisten olojen heikentyminen on kuitenkin vain yksi osa Miettisen selitystä. Toinen on menneisyyden merkitys ja menneisyyden läsnäolo poliittisessa kulttuurissa.
– Poliittinen kulttuuri on nostalgian läpitunkemaa. Erityisesti nationalistis-konservatiivinen maailmankuva pyrkii hyödyntämään menneisyyttä. Kun poliittinen tilanne kaipaa kansallista yhtenäisyyttä, menneisyys pystyy tuottamaan kieltä ja symboleja sille.
Konservatismi ei ole enää konservatiivista
Euroopan nykyisessä oikeistokäänteessä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Vasemmisto ja oikeisto ovat vuorotelleet hallitusvastuussa melkein kaikissa Euroopan maissa, kun äänestäjät ovat vaihtaneet puoluetta vaaleissa.
Uutta nykyisessä eurooppalaisessa oikeistossa on kuitenkin se, ettei oikeisto ole enää konservatiivista sanan perimmäisessä merkityksessä.
Israelilainen kirjailija ja historiantutkija Yuval Noah Harari sanoi elokuussa Leading-podcastin haastattelussa, että konservatismi sen perinteisessä muodossa on kadonnut läntisen maailman politiikasta. Oikeistolaiset konservatiivipuolueet eivät ole enää edistyksen jarrumiehiä ja perinteiden sekä vanhan järjestyksen suojelijoita, vaan ne ovat uudistajia.
Sana ”konservatismi” tulee latinan kielen sanasta conservare, säilyttää. Oikeisto ei kuitenkaan enää pyri valtaan päästessään säilyttämään olemassa olevaa vaan hajottamaan sen ja luomaan tilalle jotain uutta, joka on selvästi erilaista kuin nykyinen järjestys.
– Konservatismi ei ehkä enää näyttäydy sellaisena moraalisena ilmiönä kuin joskus ennen. ”Sivistysporvareita” on nykyään vähemmän. Sellaista hahmoa ei enää ole, Timo Miettinen sanoo.
Sen sijaan vasemmistolle on jäänyt monissa poliittisissa kulttuureissa säilyttäjän rooli. Vasemmisto puhuu hyvinvointivaltion säilyttämisestä, instituutioiden suojelemisesta ja rakenteiden tärkeydestä. Roolit ovat kääntyneet päälaelleen: entisistä säilyttäjistä on tullut uudistajia ja entiset uudistajat ovat nyt konservatiiveja.
Miettisen mukaan yksi selitys liittyy hyvinvointivaltion narratiiviin, jonka pitäisi olla suomalaisenkin konservatismin ytimessä.
– Kun mietitään sodanjälkeisen Suomen suurimpia saavutuksia, niitä ovat nimenomaan ne hyvinvointia luovat instituutiot, jotka Suomeen toisen maailmansodan jälkeen luotiin. Sellaisia niin kuin sosiaaliturva, julkinen terveydenhuolto, maksuton koulutus ja eläkejärjestelmä, Miettinen sanoo.
2020-luvun talousoikeistolainen analyysi vaikuttaisi kuitenkin olevan se, etteivät hyvinvointivaltion rakenteet enää tue arvonmuodostusta markkinoilla samalla tavalla kuin ennen. Vielä 1950- ja -60-luvuilla myös niin sanotut pääomapiirit näkivät, että sosiaaliturvan ja julkisen terveydenhuollon kaltaiset rakenteet auttavat ylläpitämään ja uudistamaan työvoimaa.
– Tällä hetkellä markkinaliberaalien analyysi näyttää menevän toiseen suuntaan: ajatellaan, että hyvinvointivaltion rakenteet aiheuttavat Suomen häviön kansainvälisessä kilpailussa. Se taas aiheuttaa omanlaisensa asenteen, joka ei ole enää konservatiivinen vaan pikemminkin uudistava, Timo Miettinen sanoo.
Hän kuitenkin muistuttaa, ettei oikeiston muutos ole lopullinen eikä täydellinen. Esimerkiksi kokoomuksessa on jäljellä vielä paljon identiteettipoliittista perinteistä konservatismia, joka liittyy esimerkiksi sukupuolirooleihin, maanpuolustukseen tai erilaisiin kansallisiin symboleihin.
Miesten kapina
Euroopan uutta oikeistoa kannattavat erityisesti miehet. Åbo Akademin kesäkuussa julkaistu raportti Suomen vuoden 2023 eduskuntavaaleista osoittaa, että puoluevalinta eduskuntavaaleissa on edelleen vahvasti kytköksissä sukupuoleen, ikään ja koulutukseen.
Erityisesti perussuomalaiset on leimallisesti miesten puolue: työikäisistä miehistä 33 prosenttia äänesti perussuomalaisia, ja puolueen saamasta kokonaisäänimäärästä lähes kolme neljäsosaa tuli miesäänestäjiltä.
Ilmiö toistuu ympäri Euroopan. Isossa-Britanniassa työväenpuolue on naisten suosiossa, ja vastaavasti konservatiivien kannattajista yhä useampi on mies. Myös Saksan AfD saa huomattavasti enemmän kannatusta miehiltä kuin naisilta.
Mikä selittää miesten oikeistolaisuutta?
Timo Miettisen mukaan oikeisto tarjoaa miehille nostalgista tarinaa, joka vetoaa.
– Nuoret miehet halutaan nähdä jonkinlaisina nykyajan uhreina. Mennyt aika taas esitetään jonkinlaisena onnelana, jossa miehet saivat olla sellaisia kuin haluavat ja kohdella toisia ihmisiä siten niin kuin halusivat. Ajatellaan, että perinteinen maskuliinisuus oli ennen arvostetumpaa, Miettinen sanoo.
Tilanteeseen vaikuttaa hänen mukaansa se, että lähes kaikkialla Euroopassa on melko suuri joukko nuoria miehiä, jotka selkeästi eivät pärjää koulutusjärjestelmässä. He sitten hakevat arvontuntoa ja hyväksyntää oikeistolaisista liikkeistä ja aatteista. Ei ole myöskään sattumaa, että nuorten miesten radikaalia oikeistolaista liikehdintää tavataan maissa, jossa nuorisotyöttömyys on hyvin korkealla.
Voiko politiikan eriytymistä sukupuolen mukaan selittää se, että vasemmiston kannattamat asiat, kuten hyvinvointivaltio, ovat itsessään naisellisia tai feminiinisiä ideoita?
– Maskuliinisuuden varaan rakentuvat alakulttuurit hyödyntävät ehkä tätä yhteyttä, mutta kyse on myös laajemmin työntekoyhteiskunnan ideasta, jolla on kannatusta oikeistokonservatiivien parissa, Timo Miettinen pohtii.
Hyvinvointivaltiolla on monta erilaista historiaa, ja sen synnystä on monta erilaista kertomusta. Yksi olennaisimmista on, että hyvinvointivaltio on järjestelmä, joka on vapauttanut naiset työelämään enemmän kuin koskaan. Esimerkiksi päiväkoti tai vanhempainvapaa ovat olleet olemassa juuri naisten työskentelyn mahdollistamiseksi. Toisin sanoen naisille on hyvinvointivaltiossa muitakin mahdollisuuksia elämälleen kuin vaimon tai naisen rooli.
– Selvää on, että hyvinvointivaltio on ollut erityisesti työelämän tasa-arvoa vahvistava instituutio, Miettinen sanoo.
Päätyyn asti
Suomessa oli pitkään perinne hallituskoalitioiden muodostamisesta poliittisen keskustan ympärille. Heilahdukset politiikan suhdanteissa eivät näkyneet hallituspolitiikassa kovin radikaaleina muutoksina ennen 2010-lukua.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin Juha Sipilän (kesk.) porvarihallitus, joka oli silloisen eduskunnan kokoonpanolla oikeistolaisin mahdollinen. Neljä vuotta myöhemmin sen tilalle tuli Antti Rinteen (sd.) hallitus, joka taas oli vasemmistolaisin mahdollinen hallitus. Heiluri meni toiseen päätyyn vuonna 2023, ja Orpon hallitus on koko sodanjälkeisen Suomen historian oikeistolaisin.
– Minun näkemykseni edellisestä Suomen vaalituloksesta on se, että siinä äänestettiin Sanna Marinin porukka ulos, samalla tavalla kuin 2019 äänestettiin Sipilä ulos, Timo Miettinen sanoo.
Hän näkee suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa muutoksen, joka näkyy parhaiten siinä, että vaaleissa äänestetään kutakin istuvaa hallitusta vastaan.
– Äänestämisessä on samanlainen logiikka kuin BB-talossa: äänestetään jotkut pois. Protestivaaleista on tullut normi, Miettinen sanoo.
Asetelma on hieman samanlainen kuin Ranskan kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa. Liberaalia keskustaa edustava Emmanuel Macron ei voittanut vaalejaan siksi, että ihmiset olisivat äänestäneet hänen puolestaan, vaan pikemminkin siksi, että vaalien toisella kierroksella äänestettiin nimenomaan oikeistoradikaali Marine Le Peniä vastaan.
”Äänestämisessä on samanlainen logiikka kuin BB-talossa: äänestetään jotkut pois.”
Miettinen sanoo myös, että Suomessa vahva poliittiseen laitaan meneminen ei kuitenkaan ole ollut voittava strategia, sillä niin tekemällä saa helposti ääriliikkeen leiman. Hän muistuttaa, että sentrismillä on edelleen Suomessa kannatusta.
– Katsotaan vaikkapa ensi vuoden presidentinvaaleja. Myös perussuomalaiset ovat koko kesän 2023 toistelleet, että he eivät ole mikään ääriliike, Miettinen sanoo.
Tutkija kertoo hämmästelleensä esimerkiksi kevään eduskuntavaaleja edeltäneitä keskusteluita, joissa kokoomuksen Petteri Orpo painotti sitä, että kokoomusvetoinen hallitus tulisi olemaan täysin erilainen kuin demarivetoinen Marinin hallitus. Kampanjaa käydään monesti sillä kärjellä, että oppositio on täysin erilainen kuin hallitus ja että seuraava hallitus on täysin erilainen kuin nykyinen.
Tämä ei tietenkään ole mitään aivan uutta. Poliittinen vasemmisto kampanjoi vuoden 2019 vaaleissa hyvin samantyyppisellä tyylillä ja Sipilän hallituksen vastustamisella.
– En myöskään näe, että tilanne olisi mihinkään muuttumassa ainakaan hirveän nopeasti. Voi siis olla, että seuraavissa eduskuntavaaleissa äänestetään taas nykyistä hallitusta vastaan, Timo Miettinen ounastelee.
uutiskirje 