Yhteiskuntaa eriarvoistetaan kovaa vauhtia. Suurimmalla osalla lapsista ja nuorista asiat ovat hyvin, mutta toisille kasaantuu ongelmia heidänkin edestään.
Nykyisin puhutaan paljon riskitekijöistä, joita voidaan nimetä jo syntymättömille lapsille. Usein ihmetellään, miksei lapsen ja perheen tilanteeseen voida puuttua, vaikka riskit ovat tiedossa. Perheiden nähdään olevan kierteessä, joka yhteiskunnan on katkaistava.
– Itse puhuisin ”kierteen katkaisun” sijaan pikemminkin yhteiskuntaluokasta, syrjinnästä ja syrjäytymisestä. Olisi tärkeää vaikuttaa siihen, että eriarvoisuuskehitys kääntyisi. Ratkaisut näihin yksilöllisiin kysymyksiin ovat siis näkökulmani mukaan rakenteissa, sanoo Johanna Hiitola, sosiaalityön ja yhteiskuntapolitiikan dosentti ja yliopistonlehtori Oulun yliopistosta.
Hiitolan mukaan köyhät, maahanmuuttajataustaiset tai vaikka sateenkaariperheiden vanhemmat saatetaan nähdä lähtökohtaisesti heikompina vanhemmuudessa kuin keskiluokkaiset, koulutetut ja heteroseksuaaliset ydinperheet.
– Tämä kehitys niin sanotuksi riskiyhteiskunnaksi eli lähemmäs angloamerikkalaista mallia on huolestuttava. Riskit määrittyvät usein yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta käsin.
Hiitola näkee eriarvoistumisen suurimmaksi uhaksi lasten oikeuksien toteutumiselle.
– Olen erittäin huolestunut viimeaikaisen tutkimukseni perusteella myös siitä, että maahanmuuttoasioiden ja erityisesti karkotusten ja käännytysten yhteydessä lapsen edun arviointi on puutteellista. Lapsia suojellaan Suomenkin sisällä hyvin eri kriteerein riippuen heidän kansalaisuudestaan ja oleskelustatuksestaan.
Lastensuojelun kaksi todellisuutta
Lastensuojelua kritisoidaan sekä mielivaltaisesta puuttumisesta että siitä, ettei selviin laiminlyönti- ja vaaratapauksiin puututa tarpeeksi ärhäkkäästi. Miten nämä kaksi todellisuutta elävät rinnan, mistä kritiikki juontaa juurensa?
– Pohjoismaisessa lastensuojelussa on perinteisesti luotettu sosiaalityöntekijöiden tasokkaaseen koulutukseen ja sitä kautta suhteelliseen laajaan yksilölliseen harkintaan. Angloamerikkalaisessa mallissa taas käytetään niin sanottuja riskilistoja ja pyritään tekemään päätöksiä määritellyin kriteerein, Hiitola toteaa.
Hänen mukaansa molemmissa malleissa on ongelmansa.
– Pohjoismaisessa mallissa yksittäisen sosiaalityöntekijän päätösvalta voi kasvaa turhankin suureksi. Oma huoleni ovat suuret asiakasmäärät, työntekijöiden jaksaminen ja työn kuormittavuus sekä pätevien sosiaalityöntekijöiden puuttuminen. Tämä ei voi olla vaikuttamatta työn laatuun.
Väitöstutkimuksessaan Hiitola totesi myös alueellisten erojen olevan todella suuria.
Angloamerikkalaisen mallin ongelma puolestaan on, etteivät ennalta tarkasti määritellyt kriteerit huomioi perheiden yksilöllisiä tilanteita.
– Molemmissa malleissa perheen niin sanottu kunnollisuus, vaikkapa vanhempien korkea koulutustaso, voi vaikuttaa siihen, kenen nähdään olevan lapselle vaaraksi ja kenen ei. Siksi sosiaalityön ammattitaidolle on aivan keskeisen tärkeää tunnistaa ja tunnustaa omat ennakkoluulot ja pyrkiä purkamaan niitä aktiivisesti.
Hiitolan mukaan olisikin tärkeää, että sosiaalityöntekijöissä olisi ihmisiä eri taustoista.
– Olen toisaalta hyvin toiveikas uuden sukupolven suhteen. Sosiaalityön koulutuksessa on todella petrattu näiden kysymysten osalta.
Vanhemmuuden keskiluokkaisuus
– Olen kiinnittänyt tutkimuksessani huomiota myös siihen, kuinka se, miten omasta vanhemmuudestaan osaa viranomaisille kertoa, voi vaikuttaa siihen, millaisena vanhemmuus arvioidaan. Tämä liittyy keskeisesti yhteiskuntaluokkaan ja koulutukseen, Hiitola toteaa.
Varsinkin huostaanottotilanteissa perheiden toimijuus on Hiitolan mukaan todella rajattu.
– Asiantuntijavalta ohittaa helposti vanhempien omat käsitykset, varsinkin jos vanhemmilla ei ole niin sanottua kulttuurista pääomaa kertoa omasta vanhemmuudestaan ”oikein”.
Sijoitus on kuitenkin aikamoinen interventio.
Tällainen kehitys kertoo myös hyvinvointiajattelun hiipumisesta ja siirtymästä kohti vahvempaa luokkayhteiskuntaa.
– Tämä on huolestuttava kehitys, sillä yksilökeskeinen ajattelu leimaa lapsia ja perheitä.
Hiitola on kirjoittanut riskikeskeisen lähestymistavan ongelmista enemmän väitöstutkimuksessaan.
Lapsista puhutaan rumasti
Leimaaminen näkyy myös yhteiskunnallisessa puheessa. Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen ei säästele sanojaan sen suhteen.
– Julkinen keskustelu on aikamoista. Puhutaan S2-lapsista ja katujengeistä. Kaikki paha tässä maassa sijoitetaan lasten harteille, vaikka meidän pitäisi olla helkutin kiitollisia jokaikisestä lapsesta, joka täällä on, ja tehdä kaikkemme, että heillä olisi hyvä olla.
Hän penää myös yhteisön vastuuta.
– Nyt on vähän sellaista tendenssiä, että jos on lasuasiakas, on kaikkialla muualla persona non grata. Tosiasiassa jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä paljon järkeviä hyviä ihmisiä. Usein oireilu johtuu siitä, ettei lapsi saa tarvitsemaansa aikuisen aikaa. Ilman sitä terapiakin on turhaa.
Pekkarinen suree sitä, miten puhe lapsista painottuu ongelmiin.
– Väsyneet ammattilaisetkin kokevat lapset koko ajan vain kamalampina. Varmaan koulussakin olisi parempi olla, jos siellä ei olisi lapsia ollenkaan.
Lasten oikeudet ärsyttävät
Hän kertoo hämmästyneensä siitä, miten paljon vihapalautetta virassaan saa. Ei siis itsensä vuoksi, vaan miten lasten asioiden ajaminen voi suututtaa niin monia.
– Saatetaan tulla ihan suoraankin sanomaan, että aina sinä olet vain niitä lasten oikeuksia ajamassa. Ehkä siinä voi olla mukana myös pelkoa siitä, että kun järjestelmä on rikki, saako itse hoivaa vanhana. Siitä seuraa hirveän kova asenne lapsia kohtaan.
Suurimpana uhkana lasten oikeuksien toteutumiselle Suomessa Pekkarinen näkeekin väestön vanhenemisen ja väestöpyramidin vinoutumisen.
– Hirvittää, pystytäänkö ylläpitämään tätä kaikkea, kun nuorempien hoivataakka kasvaa ja henkilöstöstä on pulaa jo nyt. Että riittävätkö meillä ihmiset ja veronmaksajat. Entä kuka nämä työt tekee? Sosiaalityöntekijöiden, opettajien, sairaanhoitajien poistuma on todella iso.
Mitä kaikkia palveluita sillä rahalla voisi saada?
Ero on melkoinen verrattuna 1970-lukuun, jolloin kunnalta vielä sai työntekijän ihan tavallisiin lapsiperheisiin auttelemaan ruuanlaitossa ja siivouksessa.
– Se järjestelmä purettiin 1990-luvun lamassa. Nythän tätä on palautettu monille paikkakunnille, mutta maksullisena.
Sijoitusten määrä räjähtänyt
Aloite parhaillaan tekeillä olevaan lastensuojelulain kokonaisuudistukseen tuli nimenomaan lapsiasiavaltuutetulta. Suurin syy uudistukselle oli Pekkarisen mukaan se, miten lastensuojelussa sijoitettujen määrät vain kasvavat, vaikka ikäluokat pienenevät ja lapset voivat monella mittarilla entistä paremmin.
– Se on järjestelmän epäonnistuminen. Lastensuojelulaki on vaikeaselkoinen. Sitä on uudistettu yli kaksikymmentä kertaa. Kuulen koko ajan kentältä, että lakia on vaikea noudattaa, kun se on niin repaleinen ja osin sisäisesti ristiriitainen. Hirveästi painotetaan ennaltaehkäisyn näkökulmaa ja matalan kynnyksen toimia, mutta sitten ensimmäiset toimet saattavat kuitenkin olla aika tymäköitä.
Kiireellisiä sijoituksia tehtiin vielä 1990-luvulla vuodessa vain muutamia satoja. Vuonna 2021 sijoitettiin kiireellisesti yli 4 500 lasta. Jos seurataan ikäluokkia, useampi kuin yksi kahdestakymmenestä lapsesta – yksi joka koululuokalta – on jossain vaiheessa elämäänsä sijoitettuna kodin ulkopuolelle lastensuojelun toimesta.
– Väitän, ettei meillä ihan niin huonovointisia lapsia ole. Sijoitus on kuitenkin aikamoinen interventio. Varmasti jotain muutakin olisi tehtävissä. Usein sijoitus kohdistuu teineihin, mikä herättää kysymyksen siitä, saavatko he riittäviä avohuollon toimenpiteitä. Sijoituksen syyt liittyvät usein lapsen käyttäytymiseen, uhmakkuuteen ja koulupinnaukseen, eivät vain kotioloihin.
Syyt voivat olla moninaiset. Silti palveluvalikoima varsinkin nuorille tuntuu rajautuvan sijoitukseen.
– Terveydenhuollon puutteet kasautuvat lastensuojeluun. On tapauksia, joissa esimerkiksi skitsofreniaa sairastaneita nuoria on pompoteltu yksiköstä toiseen, ennen kuin he pääsevät erityisen vaativan psykiatrisen hoidon yksikköön.
Pekkarinen ei usko, että sijaishuollon palveluiden tuottaminen julkisesti olisi oikotie onneen, koska laiminlyöntejä on julkisella sektorillakin ja myös se toimii nykyisin markkinalogiikalla.
– Koko toimintalogiikka on vääristynyt ja hankintaosaaminen riittämätöntä. Ruotsissa on kyseenalaistettu, että voidaanko todella haavoittuvassa asemassa olevilla ihmisillä edes tehdä voittoa.
Mielenterveyspalvelut eivät toimi
Terhi Suokas perusteilla olevasta Lastensuojelun tuki- ja kehityskeskuksesta toteaa saman kuin Pekkarinen, monet alalla työskentelevät ja saman kokeneet perheet: lastensuojelu ruuhkautuu suurelta osin siksi, etteivät lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut toimi. Esimerkiksi neuroepätyypilliset lapset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa, ja lopulta on enää lastensuojelu ottamassa koppia.
– Nepsylapset ovat huostissa ja sijoituksissa yliedustettuina. Usein heille ei laitoshoito välttämättä edes ole asianmukainen hoito, koska siellä on harvoin tarjolla kunnon mielenterveyspalveluita. Yksityiset toimijat saattavat myös mainostaa niitä olevan, mutta todellisuus osoittautuu toiseksi.
Suokkaan mukaan ”nepsylapsilla” on usein myös nepsyvanhemmat, joita helposti tulkitaan lastensuojelukuvioissa hankaliksi, jos he eivät sopeudu esimerkiksi jatkuvasti vaihtuviin työntekijöihin. Hänen kokemuksensa mukaan jo pelkkä toimien lainmukaisuuden tai asianmukaisten kirjausten perään kysely saattaa leimata vanhemmat hankaliksi.
– Sitten tulkitaan, että lapsen oireet johtuvatkin tästä vanhemmasta. Vanhemmat saattavat itsekin erehtyä uskomaan, etteivät osaa toimia lastensa kanssa. Aika usein tilanne kuitenkin heikkenee entisestään sijoituksessa, varsinkin laitoshoidossa, jossa pakotetaan kiintymään vaihtuviin ihmisiin. Etenkin nuoret puhuvat, etteivät ole niin arvokkaita, että kelpaisivat perheisiin.
Nyt jo monet lapsetkin pelkäävät lastensuojelua.
Sakkaavat mielenterveyspalvelut tuottavat siis turhia sijoituksia. Lastensuojelussa ei voikaan olla sellaista mielenterveysosaamista kuin terveydenhuollossa.
– Usein nimenomaan siltä vanhempien esille tuomalta ongelmalta ummistetaan silmät. Mitä vaikeampi ongelma, sitä enemmän käsitellään helppoja pienempiä. Ei välttämättä saada apua, mutta järjestetään kaiken maailman palavereita, joissa puidaan turhanpäiväisyyksiä.
Ristiriidan kahden eri puolijulkisen todellisuuden välillä, ”lasu ei puutu mihinkään” ja ”lasu puuttuu turhaan” Suokas arvelee juontavan osittain tästä ongelmasta.
– Pahoin pelkään, että helpompiin tapauksiin on helpompi puuttua.
Sijotukset tulevat kalliiksi
Lapsen sijoittaminen on yhteiskunnalle todella kallista. Suokkaan mukaan summa voi olla yhden sijoitetun lapsen osalta jopa tuhat euroa päivässä.
– Lähes kaikki kunnalliset toimijat on raivattu pois sijoitustoiminnasta, ja muutama yksityinen terveysjätti ostanut suurimman osan pienemmistä yksityisistä toimijoista. Siinä, missä sijaishuollon tarkoitus olisi lapsen etu, se on nyt yrityksen etu, joka on tuottaa voittoa. Paikkojen pitää olla täynnä, että firma tuottaa, ja mitä hankalammaksi lapsi luetteloidaan, sitä enemmän yhteiskunta hänestä maksaa. Mitä kaikkia palveluita sillä rahalla voisi saada? Ennaltaehkäisevää tai muuta tarvittavaa hoitoa, perheiden tukemista…
Suokas sanoo tavanneensa paljon laitosnuoria. Usein he kertovat yrittävänsä päästä välillä nuorisopsykiatrian osastolle, koska sielläkin on siedettävämpää olla kuin laitoksessa.
– Ja vaikka hatkoilla nuorille tapahtuu todella karuja asioita, nekin ovat monesti nuoren mielestä parempi kuin se laitoselämä.
Hyvin usein ”hatkassa” oleva nuori päätyy esimerkiksi seksuaalisesti hyväksikäytetyksi etsiessään yösijaa. Pesäpuu-säätiön tuoreen Hatkassa-selvityksen mukaan osa päätyy ihmiskaupan uhreiksi ja muuten hengenvaaraan.
Huolipuhe on holhoavaa
Suokas uskoo, että valtaosaa sijoitetuista lapsista olisi ollut mahdollista tukea toisinkin.
– Minuun yhteyttä ottavat ihmiset ovat varsin tavallisia ja hämillään siitä, että ylipäänsä ovat asiakkaita. Asiakkuuden stigma on tosi vahva, ja samaan aikaan ihmisiä kannustetaan tekemään ilmoituksia tosi matalalla kynnyksellä ilman mitään konkretiaa. Se on johtanut ilmoitusten räjähdysmäiseen kasvuun, mutta toisaalta siihen, että aika monella alkaa olla kokemusta lastensuojelusta.
Niin sanottujen huoli-ilmoitusten tekemiseen matalalla kynnyksellä on kannustettu, koska ongelmat on haluttu löytää ajoissa. Myös varhaiskasvatuksessa ja koulussa on yleistynyt tapa puhua lapsesta huolen kautta.
Kaikki lähtee peruspalveluiden toimivuudesta.
”Huolipuhetta” ovat monet tutkijat kuitenkin kritisoineet sen poliittisuudesta, epämääräisyydestä ja tunteellisuudesta. Johanna Hiitola on yksi heistä. Väitöskirjassaan hän totesi myös, että äitien ongelmista ja jaksamisesta ollaan helpommin huolissaan kuin isien. Vanhemmuuden arviointi on yhä sukupuolittunutta.
Myös yhteiskuntapolitiikan yliopistotutkija Katariina Mäkinen Itä-Suomen yliopistosta pitää huolipuhetta ongelmallisena.
– Kun ollaan hyväntahtoisesti ”huolissaan”, siinä ei jää tilaa muille tulkinnoille. Toki huoli on joskus perusteltukin, mutta se kelpaa myös sellaisenaan perusteeksi ilman, että mitään huolestuttavaa on varsinaisesti edes tapahtunut. Se on kuitenkin vain tunne. Miksi meillä on juuri huoli-ilmoitus eikä vaara- tai laiminlyönti-ilmoitusta?
– Nythän meillä on vakainstituutioissa paljon varhaista puuttumista, että ”heti kun huoli herää”, siitä on tullut tapa lähestyä asioita. Mutta mitä huolipuheella saavutetaan? Mitä vanhempi tekee tiedolla, että nyt ollaan kovasti huolissaan, jos hänelle ei samalla tarjota ratkaisuja?
Mäkinen käyttää vertauskuvaa, että tilanne on hieman samankaltainen, kuin jos lääkäri ilmaisisi syvän huolen potilaan terveydestä sen sijaan, että keskittyisi auttamaan tätä.
– Lääkärin huolen pitää perustua havaintoihin ja tosiasioihin. On poliittista, kenestä ollaan huolissaan ja kenestä ei. Huolessa on holhoavuutta, ja huolen kohteena oleva menettää helposti oman äänen. Helposti käy niin, että muut puhuvat ohi. Moralisoivassa puheessa kuuluu varmasti myös historian painolasteja.
Toisen luokan kansalaiset
Terhi Suokas on nähnyt läheltä, mitä lastensuojelun asiakkaana olo on. Hän on ollut kuultavana myös uuden lastensuojelulain valmistelussa. Vanhassakin lastensuojelulaissa on Suokkaan mielestä paljon hyvää. Isoin ongelma on, ettei sitä noudateta.
– Perheenyhdistäminen esimerkiksi on laissa lähtökohtana, mutta käytännössä sijoituksia puretaan todella harvoin tai jos puretaan, se on kymmenen vuoden projekti. Usein siinä ei kuunnella edes lasta, vaikka tämä sisältyy jo lapsen oikeuksiin.
Uudistuksessa hyvää on Suokkaan mukaan nimenomaan se, että tällä kertaa myös asianosaisia on päätetty kuulla: lapsia, perheitä, sijaishuoltajia ja lastensuojelun työntekijöitä. Hän on vaikuttunut myös valmistelevien henkilöiden omasta asiantuntemuksesta lastensuojelun parissa.
Suokkaan mukaan isoimpia ongelmia lastensuojelussa on se, etteivät vanhemmat uskalla hakea apua.
– Mielestäni tilanne on sikäli aika paha, että nyt jo monet lapsetkin pelkäävät lastensuojelua. Ihmiset eivät uskalla hakea apua varhaisessakaan vaiheessa, koska helposti käy niin, että tehdään ilmoitus, mutta apu jää saamatta. Tai jos joudutaan asiakkaiksi, niin vanhemmille voi tulla yllätyksenä se, että lapsen etuun ei pyritäkään yhteisvoimin, vaan muodostuu jonkinlainen arvovaltataisto viranomaisten kanssa.”
Pelko lastensuojelua kohtaan juontaa Suokkaan mukaan suurelta osin asiakkaan puutteellisesta oikeusturvasta. Normaalissa oikeusjärjestyksessä lähdetään syyttömyysolettamasta, lastensuojelussa vanhemmat joutuvat jatkuvasti todistelemaan syyttömyyttään.
– Monesti ihmiset eivät tunnista kirjauksista itseään ja perhettään ollenkaan. Henkilöt, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet lapsia, esiintyvät kaikkitietävinä asiantuntijoina. Jo selvitetyt asiat voidaan milloin tahansa kaivaa uudelleen esille.
Ongelmalliset oikeuskäytännöt
Hallinto-oikeutta Suokas pitää vihoviimeisenä paikkana ratkoa lastensuojeluasioita.
– Olen nähnyt siellä hyvin läheltä, että siinä missä käräjillä pitää olla todisteet, niin hallinto-oikeudessa ei auta, vaikka veisi todisteet. Usein myös vanhempien omat ehdotukset edistää lapsen asiaa yhteistyössä kirjataan sosiaalityöntekijöiden ehdotuksiksi, että on ajateltu tukea vanhemmuutta näin.
Myös Elina Pekkarinen kuvailee kirjaamiskäytäntöjä ”vähän armottomiksi”. Hallinto-oikeuksiin hän kaipaa enemmän erikoistumista.
– Tällä hetkellä on hyvin loivasti säänneltyä se, kuka voi olla lastensuojelun asiantuntija. Voi olla sellaisia aika erikoiselta näyttäviä järjestelyjä, että sijaishuollon sosiaalityöntekijä toimii hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenenä. Myös valitusreittiä korkeimpaan hallinto-oikeuteen on yritetty tukkia.
Terhi Suokas epäilee myös lastensuojelun kykyä tunnistaa huoltokiusaamista.
– Tyypillinen tilanne on esimerkiksi, että ex-puoliso tekee kiusaamistarkoituksessa lastensuojeluilmoituksia, jotka todetaan kerta toisensa jälkeen perättömiksi. Sitten kun tuleekin jokin yllättävä elämänmuutos ja tarvitsisi oikeasti apua, lähtevät vanhat jutut elämään aivan omaa elämäänsä.
Lapsuutta tässä pitäisi suojella eikä tulevaa aikuisuutta.
Suokas muistuttaa, että nykyisin avopalveluista voi saada apua ilman lastensuojelun asiakkuuttakin.
– Mutta ihmiset eivät uskalla hakeutua niihinkään, koska matka asiakkuuteen voi olla yhdenkin työntekijän epämääräisen tulkinnan pohjalta lyhyt. Siksi monet yrittävät pysytellä viranomaisista niin kaukana kuin mahdollista. Katsotaan, että lapset ovat liian kova panos minkäänlaiselle riskinotolle, ja yritetään pärjätä muilla tavoin.
Hölmöläisten peiton jatkamista
Lastensuojelun sekä lapsi- ja perhepolitiikan sisällöistä vastaava Oona Ylönen Lastensuojelun Keskusliitosta toteaa lapsiystävällisen yhteiskunnan olevan vielä haave.
– Ystävällisyyttäkin on paljon, mutta myös sellaista, mikä tuottaa lapsuuteen toisen luokan kansalaisuutta. Siitä ponnistavat suurin piirtein kaikki muut ongelmat.
Toiseksi merkittäväksi uhaksi lasten oikeuksien toteutumiselle hän nostaa lasten ja nuorten palveluista leikkaamisen.
– Nyt, kun valtiovarainministeriö tuo taas julkisen talouden tasapainottamisen viestiä, niin mielestäni on suuri riski lähteä säästämään lasten kustannuksella. Ymmärrän talouden kestävyyden tavoitteen, mutta en pysty näkemään, että olisi viisasta säästää lapsista ja lapsiperheistä. Suunta pitää löytyä muualta.
Tämäkin uhka liittyy Ylösen mukaan vahvasti yleiseen eriarvoistumiskehitykseen. Hänen mukaansa sen taklaamiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.
– Ajattelen niin, että kaikki lähtee lasten ja nuorten peruspalveluiden toimivuudesta ja riittävästä resursoinnista. Kun kiristämme varhaiskasvatuksesta ja kouluista, niin on selvää, että lastensuojelun piiriin tulee lisää lapsia. Niin se vain menee.
Ylönen huomauttaa, että koko neljännesvuosisadan ajan, minkä hän on alalla ollut, on puhuttu varhaisesta tuesta.
– Mutta kun tehdään päätöksiä, tullaanko niitä kuitenkaan ajatelleeksi lasten kautta? Ajattelen, että kaikki yhteiskunnalliset päätökset liittyvät lapsiin, liikennejärjestelyistä lähtien. Peruspalveluiden kurjistamisella ja niiden työolojen kurjistamisella on suoria vaikutuksia lastensuojelulukuihin. Lastensuojelu ei ole irrallinen saareke siitä, mitä tapahtuu ennen sitä, vaan perälauta, joka korjaa sen, missä on koko yhteiskunnalla epäonnistuttu.
Lastensuojelun toimien kuuluisi lainkin mukaan olla aivan viimesijaisia, ja niistäkin kodin ulkopuolelle sijoittamisen se aivan viimeisin.
– On myös arvioitava, tuottaako sijoittaminen lapselle paremmat olot, sillä sekään ei ole mikään portti taivaaseen, Ylönen toteaa.
Ilmastonmuutos lastensuojeluksymys
Kolmanneksi merkittäväksi uhaksi Ylönen haluaa nostaa ilmastonmuutoksen, joka huolestuttaa myös lapsia ja nuoria itseään.
”Ilmastonmuutosta ja lajikatoa pitäisi tarkastella lastensuojelukysymyksenä. On kysymys sekä siitä, mitä jätämme jälkeemme, että siitä, että kuulemme ja ymmärrämme lasten ja nuorten huolia. Jos emme sitä tee, annamme viestin, että teidän huolenne eivät ole merkittäviä ja me emme ole valmiita toimimaan.”
Ylönen painottaa, että ympäristökriisi on lastensuojelullinen kysymys myös globaalisti. Ilmastopakolaisuus, äärisäät, yhteiskunnallisten tilanteiden jännittyminen ja eriarvoistuminen iskevät erityisesti lapsiin.
Kiire on uhka lapsuudelle
Ylönen kaipaisi yhteiskuntaan enemmän sitä, että asioita katsottaisiin lapsen näkökulmasta ja lapsuutta pidettäisiin arvokkaana itsessään.
– Pitäisi miettiä sitä, mahtuvatko lasten tekeminen, äänet, aikakäsitykset ja tarve tutkia maailmaa omalla tavallaan ja ajallaan tähän yhteiskuntaan. Vai puskemmeko lapset johonkin suorittamisen putkeen, josta sitten napsaisemme ulos? Lapsuutta tässä pitäisi suojella eikä tulevaa aikuisuutta. Ja sitä pitää suojella nyt, tänään.
Ylönen muistuttaa, että lapset tarvitsevat maailman ihmettelyynsä kanssaihmettelijän. Hän näkeekin, että aikuisten tarpeisiin luodulla yhteiskunnalla olisi lapsilta paljon opittavaa.
Juttu on julkaistu 19.4.2023 ilmestyneessä KU:ssa
uutiskirje 