Eurooppa-tutkija Timo Miettinen, vuosi sitten puhuttiin EU:n yhtenäisestä vastauksesta Venäjän hyökkäykseen. Miltä tämä yhtenäisyys Euroopassa näyttää nyt?
Yleisellä tasolla yhtenäisyys on pääosin säilynyt. Jos vertaa muihin viimeisen kymmenen vuoden aikana koettuihin kriiseihin, Venäjän hyökkäyssota on enemmän yhdistänyt kuin erottanut eurooppalaisia maita.
Toki eroja näkyy yksittäisissä kysymyksissä. Otetaan vaikka asetoimitukset. Tietyt maat haluaisivat edetä nopeammin tiettyjen asejärjestelmien, kuten hävittäjien tai pitkän kantaman ohjusten, kanssa. Toiset maat ovat varovaisempia ja odottavat Yhdysvaltojen reaktiota.
Myös Unkarin toiminta on herättänyt kysymyksiä. Se jäi ulos öljypakotteista ja viivytti viime metreille Ukrainalle myönnettyä 18 miljardin lainaohjelmaa. Mutta tämä on peliä, joka ei vaikuta todellisuudessa juurikaan Euroopan avun tehokkuuteen. Tästä ei voida päätellä Unkarin haluavan Venäjän voittavan sodan.
Oikeastaan isoin kysymys liittyy Yhdysvaltojen antamaan tukeen. Kuinka pitkään se on valmis tukemaan Ukrainaa ja lisäämään asetoimituksia. Yhdysvaltojen huomio kun saattaa kääntyä tulevina vuosina enemmän Kiinan ja sen lähialueiden suuntaan.
Aiemmin on puhuttu paljon niin sanotuista Visegrad-maista, jotka ovat muodostaneet oman blokkinsa. Muut tämän blokin (Puola, Tshekki ja Slovakia) maista ovat suhtautuneet paljon Unkaria myönteisemmin Ukrainan aseistamiseen. Unkari on jäänyt entistä enemmän yksin.
Viime vuosina Puola on niputettu usein yhteen Unkarin kanssa mitä tulee arvokysymyksiin. Asetoimituksissa Puola on ottanut kuitenkin huomattavaa johtajuutta, samoin turvapaikanhakijoiden kohdalla. Puola oli valmis esimerkiksi lähettämään Leopard-passarivaunuja ilman Saksan hyväksyntää. Julkinen paine tehdä enemmän on maassa kova.
Tämä liittyy toki olennaisesti maantieteeseen, mutta myös EU-kuvaan maassa.
Kun Ukrainan sota joskus päättyy, näemme sitten, löytävätkö nämä jälleen yhteisen arvopohjan.
Kyllä, mutta kyse ei ole vain arvoista. Kyse on oikeastaan tietynlaisen yhteiskunnallisen muutoksen hallinnasta. Kaikki nämä maat kamppailevat vähän samanlaisten demografisten haasteiden edessä: väestö vanhenee ja nuoret muuttavat usein muualle Eurooppaan. Ja samalla julkista hallintoa pitäisi modernisoida.
Nationalistinen vastaisku nousee tästä kehityksestä. Se selittää esimerkiksi kielteistä suhtautumista maahanmuuttoon. Unkarin kaltaisissa maissa väestönvaihtoteorioilla on demografisista syistä enemmän pohjaa.
Saksan Ukraina-politiikkaa on Suomessa ja muualla Euroopassa – etenkin Baltiassa ja Puolassa – kritisoitu paljon. Saksan on nähty hidastelevan liikaa asetoimitusten suhteen. Mutta kuinka paljon politiikkaan vaikuttaa Saksan menneisyys kahden maailmansodan aiheuttajana?
Kyllä historia vaikuttaa, ja se tekee Saksasta varovaisen näissä kysymyksissä. Tämän lisäksi ovat perustuslaista tulevat rajoitteet sotilaallisen voiman käytölle.
Pitää kuitenkin muistaa, että kyse ei ole mistään ”eliitin” asenteista. Jos ajatellaan panssarivaunukysymyksistä, vielä joulukuussa julkaistuissa mielipidekyselyissä suurempi osa saksalaisista vastusti kuin kannatti panssarivaunujen lähettämistä Ukrainaan.
Nyt kun puhutaan paljon liittokansleri Olaf Scholzin kyvystä tehdä päätöksiä, pitää muistaa että se heijastaa paljon julkista mielipidettä. Hän joutuu tulkitsemaan, mitkä saksalaisten asenteet ovat. Taustalla on myös tietty saksalainen provinsiaalisuus. Ollaan kiinnostuttu omista asioista, eikä välttämättä katsota ulospäin.
Ehkä isompi kysymys on koalitioiden rakentaminen. Saksa on varovainen sen suhteen, miten paljon se haluaa edetä yksin. Esimerkiksi panssarivaunukysymyksessä sen oli tärkeää odottaa Yhdysvaltojen reaktiota.
Tuliko Saksalle itselleenkin lopulta yllätyksenä, kuinka riippuvainen se oli venäläisestä energiasta.
Jos ajattelee saksalaista energiapoliittista keskustelua, sen ytimessä on ollut viimeiset 10–20 vuotta uusiutuva energia ja ydinvoima. Puhuttiin paljon energiakäänteestä.
Samalla kuitenkin suuri osa kotitalouksien lämmitysinfraa, samoin kuin huomattava osa teollisuudesta, on nojannut hyvin vahvasti venäläiselle kaasulle. Eikä tämä keskustelu politisoitunut samalla tavalla. Siksihän Nord Stream 2 -putkikin rakennettiin.
Ongelma on ollut tavallaan se, että kunnianhimoisen energiakäänteen rinnalla Saksan teollisuuspoliittinen ajattelu on pysynyt paikallaan. Raskas, energiaintensiivinen teollisuus jyrää. Ja ehkä tähän dynamiikkaan ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota.
Ukrainan sota on joidenkin näkemysten mukaan kääntänyt EU:n voimasuhteita, kun Saksan ja Ranskan akselin vastapainoksi on tullut kovempaa politiikkaa kannattava blokki. Kuinka paljon tässä vastakkainasettelussa on perää?
On erilaisia jakolinjoja. Asetoimituksissa osa maista haluaa mennä nopeammin, toiset ovat varovaisempia. Tämä liittyy paljon kysymyksiin eskalaatioriskeistä ja miten tulkitaan ydinaseiden uhkaa eri maissa.
Ei ole mikään yllätys, että maantieteellisesti Venäjää lähempänä olevat maat pitävät asetoimituksia tärkeämpänä kuin esimerkiksi tuleva EU-puheenjohtajamaa Espanja.
Saksa ja Ranska ovat löytäneet toisensa myös niin sanotun strategisen autonomian kysymyksissä. Heidän mielestään Euroopan tulisi vastata vahvemmin Yhdysvaltojen investointiohjelmiin. Yhdysvallat lähtee nyt massiivisesti tukemaan aloja, jotka ovat EU:n näkökulmasta keskeisiä tulevaisuuden aloja – esimerkiksi puolijohde- ja clean tech -teollisuus. Saksalle ja Ranskalle ei ole ongelma löysätä esimerkiksi valtiontukisääntöjä.
Suomi katsoo tätä asiaa enemmän EU-sisämarkkinoiden näkökulmasta. Suomi on huolissaan siitä, että sisämarkkinoille keskeistä kilpailuperiaatetta ollaan vesittämässä joko valtiontukisääntöjä höllentämällä tai sitten luomalla erilaisia tulonsiirtomekanismeja, jotka lisäävät eurooppalaista yhteisvastuuta. Meiltä ei tule kuitenkaan hirveästi omia aloitteita.
Suomalaisen keskustelun erottaa Saksan ja Ranskan ajattelutavasta se, että siellä strategisen autonomian konteksti on ennen kaikkea globaali. Siellä nähdään tilanne niin, että EU:n perinteisesti puolustamien sääntöpohjaisten instituutioiden kuten Maailman kauppajärjestön toiminta on halvaantumassa, ja maailma on jakautumassa yhä enemmän kilpaileviin talousblokkeihin. Tässä tilanteessa EU:n pitää ajatella uusiksi keskeiset lähtökohtansa.
Euroopan näkökulmasta riski on, että varsinkin clean tech -sektorilla, jota Yhdysvallat tukee massiivisilla verohelpotuksilla, suuri osa teollisuudesta ja sen ekosysteemeistä siirtyy Yhdysvaltoihin. Euroopalle kävisi vähän kuin datataloudessa, jossa kaikki merkittävät jätit syntyivät Yhdysvaltoihin.
Suomessa siis katsotaan keskustelua siten, että tuleeko EU:sta joku yhteisvastuullisuutta lisäävä paketti, jolle pitää sanoa kovaa ei. Siinä missä eurooppalainen keskustelu liikkuu tulevaisuuden haasteissa.
Suomalainen keskustelu on hyvin vahvasti eurokriisin kokemuksen sävyttämää. Asioita katsotaan tulonsiirtojen näkökulmasta. Esimerkiksi kaikki eurokriisin tukipaketit, elpymisrahasto ja suvereniteettirahasto niputetaan yhteen, vaikka ajattelutapa niiden taustalla on hyvin erilainen.
Mutta eivät muutkaan katso aina asioita tulevaisuuden näkökulmasta. Nyt Hollannista on tullut tiukkoja lausuntoja, että ei tarvita enää lisää investointeja.
Saksa on selvästi avoimempi näille kysymyksille. Ehkä osin siksi, että koronakriisissä Saksa tuki enemmän omaa teollisuuttaan, ja nyt energiakriisissä tukee hyvin avokätisesti kuluttajia.
Yhdysvalloissa päätöksiä voidaan tehdä nopeammin, mikä jo itsessään antaa sille etulyöntiaseman.
Keskeinen ero liittyy tietenkin liittovaltiotason budjettien kokoon. Yhdysvallat pystyy tekemään enemmän ja nopeammin keskitetysti. EU:ssa keskusvallan budjetti on niin jähmeä instrumentti, että kaikenlaiset muutokset ovat todella hitaita.
Suomen kannalta yksi luonnollinen ratkaisu olisi vaatia, että yhä suurempi osa EU-rahoituksesta kanavoidaan perinteisten aluetukien sijaan tulevaisuuden kilpailukyvyn edistämiseen. Omista aluepoliittisista syistämme olemme olleet aika haluttomia suuriin uudistuksiin.
Kirjoitat vähän aikaa sitten ilmestyneessä Epävarmuuksien aika -kirjassa, että viime vuoden aikana EU:n päätöksentekoprosessit ovat muuttuneet aiempaa epäselvemmiksi. Mitä tarkoitat sillä?
Tarkoitan sillä jo eurokriisistä lähtenyttä kehityskulkua, joka yksinkertaisuudessaan menee seuraavasti. Lissabonin sopimuksen vuonna 2008 piti selkeyttää EU:n päätöksentekoa ja vahvistaa toimivalta- ja legitimaatiosuhteita. Eurokriisin syntyminen 2010-luvun alkupuolella teki tyhjäksi monet näistä aikeista. Silloin huomattiin, että EU:n nykyiset rakenteet eivät pysty vastaamaan kriiseihin, joita on edessä. Unionissa oli aidosti toimivaltavajetta talouspolitiikassa, pankkien valvonnassa, kriisien hoidossa, mutta myös muuttoliikkeiden hallinnassa ja oikeusvaltioperiaatteen valvonnassa.
Eurooppa-neuvoston piti esimerkiksi luoda kokonaan uudenlaisia instrumentteja. Kun tällaiseen päätöksentekoon mennään, se usein vaatii kaikkien jäsenmaiden yksimielisen hyväksynnän.
Varsinkin talouspoliittisessa päätösten teossa epävirallisten instituutioiden kuten euroryhmän aseman vahvistuminen, oli omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa vallan sijaitsemista oli vaikea havaita. Myös Euroopan keskuspankin aseman vahvistuminen osto-ohjelmien myötä on monimutkaistanut lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan välistä eroa. Neutraaliksi mielletyt asiantuntijainstituutiot ovat ottaneet suurempaa roolia. Tämä on tehnyt päätöksenteosta aiempaa sekavampaa.
EU suunniteltiin instituutioksi, joka hoitaa ennen kaikkea sisämarkkinoita. Sen edessä on kuitenkin uudenlaisia kriisejä, joita ei ratkaista olemassa olevilla instituutioilla. Osin tästä on syntynyt Suomessa suosittu puhetapa, jossa EU ei noudata omia sääntöjään.
Kukaan ei ole ollut hirveän halukas avaamaan sopimuksia, mikä mahdollistaisi tuollaisen muutoksen.
Taustalla on usein tällainen Pandoran lipas -ajattelutapa. Jos perussopimukset avataan, tästä lähtee liikkeelle paljon Suomen kannalta epätoivottavia muutoksia. Näin on varsinkin talouskysymyksissä.
Toisaalta on myös selvää, että oikeusvaltioperiaatteeseen liittyvät menettelytavat ovat auttamatta vanhentuneita. Perussopimusten instrumentit ovat liian heikkoja, ja ne ovat liian heikkoja myös ulkopolitiikassa. Siinä Euroopalta vaadittaisiin parempaa toimintakykyä.
Kun perussopimuksia ei olla valmiita avaamaan, ajaudutaan helposti reagoimaan jokaiseen kysymykseen soveltavalla ratkaisulla. Se lisää helposti laillisuutta korostavaa kritiikkiä.
Perussopimusten avaaminen ei tietenkään ratkaise kaikkia ongelmia. Mutta jos ajattelee EU:n ulkopoliittista päätöksentekoa, seuraavat vuodet tulevat vaatimaan vahvempaa toimintakykyä.
Ehkä Suomesta puuttuu keskustelu, mihin suuntaan täällä halutaan unionia kehittää.
Keskustelusta puuttuu tämä globaali konteksti. EU:n toimintaa katsotaan todella vahvasti sisämarkkinoista käsin. Mihin suuntaan maailma kehittyy, kuka maailmassa käyttää valtaa – nämä kysymykset ulkoistetaan edelleen Yhdysvalloille. Harva Suomessa ajattelee, että EU on muutosvoima globaalilla tasolla.
Saksalaista Wandel durch Handel -politiikkaa on kritisoitu Venäjän kohdalla. Taloudellinen yhteistyö ei johtanutkaan Venäjän demokratisoitumiseen vaan siihen, että Eurooppa tuli hyvin riippuvaiseksi venäläisestä energiasta. Helppo kysymys: miten tässä näin oikein kävi? Oliko kyse sittenkin vain siitä, että ylevän tavoitteen asemesta eurooppalaiset näkivät venäläisen energian halpana keinona ylläpitää talouskasvua?
Kyse on osittain saksalaisesta, osin läntisestä ajattelutavasta. Saksalaisessa kontekstissa taloudellisen keskinäisriippuvuuden ajatus ei liittynyt yksinomaan Venäjä-politiikkaan vaan ennen kaikkea sisäisiin kysymyksiin. Koko idänpolitiikan käsite nousi alun perin pyrkimyksestä hallita Länsi- ja Itä-Saksan välejä. Ajatuksena oli, että taloudelliset siteet ovat keino sitoa Saksoja yhteen.
Energiayhteistyön lisääminen Neuvostoliiton suuntaan nähtiin tapana hallita tätä tilannetta ja Keski-Euroopan rauhanomaisia suhteita. On totta, että varsinkin 80- ja 90-luvulta lähtien poliittinen konteksti meni enemmän taka-alalle, ja politiikkaa alkoi ohjata enemmän saksalaisen teollisuuden intressit – erityisesti itäsaksalaisen teollisuuden, joka vielä vahvemmin on riippuvainen halvasta venäläisestä energiasta.
Taustalla on ennen kaikkea Saksan teollisuuspolitiikan hyvin konservatiivinen luonne. Saksa on halunnut torjua eräät luovan tuhon mekanismit pitämällä kiinni melko vanhakantaisista teollisuusaloista. Saksalaisten teollisuusliittojen suuri vaikutusvalta on tässä yksi selittävä tekijä.
Mutta kyllä taustalla on myös yleisempi historian lopun ajatus. Ajateltiin, että demokraattiset instituutiot syntyvät automaattisesti tietyn taloudellisen kehityksen seurauksena.
Lainaat Epävarmuuksien aika -kirjan kirjoituksessasi sveitsiläistä filosofia Jacob Burckhardtia, joka puhuu historiallisten katkosten merkityksestä. Burckhardtin mukaan tällaiset katkokset kuten 1300-luvun musta surma antavat historialle suunnan. Onko Venäjän hyökkäyssota enemmän historian jatkumoa vai katkosta?
Aina pitää olla varovainen sen ajattelutavan suhteen, että elämme suuren murroksen aikaa. Historian näkökulmasta Venäjän hyökkäyssodassa ja sen taustalla olevissa ajattelutavoissa ei ole mitään radikaalisti uutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki oli ennustettavissa.
Sotaa on perusteltua tulkita pidempänä jatkumona pitkään jatkuneelle ulko- ja sisäpoliittiselle kehitykselle, jossa yhdistyvät vallan keskittäminen sekä ulkopoliittinen imperialismi. Venäjällä on ulkopoliittisesti tarve turvata entisen Neuvostoliiton alueet ja pitää ne ideologisessa mielessä lähellä itseään.
Historiallisen muistin ei pitäisi tarkoittaa sitä, ettei mistään voi yllättyä. Esimerkiksi Brexitin taustalla olevat ajatukset liittyivät olennaisesti siihen, että keskustelua hallitsivat vanhat ajatukset suvereniteetista ja Britannian asemasta maailmassa.
En usko ajatukseen ”ikuisesta” venäläisyydestä. Putinin yhteiskunnallinen visio on pikemminkin tietoisesti rakennetun historiapolitiikan tulosta, todellinen sosiaalinen konstruktio. Se on tarina, jossa Venäjä on samanaikaisesti sankari ja uhri – fasismin kukistaja ja läntisen marxismin ja Naton laajentumispolitiikan vastustaja.
Suomi päätyi Venäjän hyökkäyssodan jälkeen hakemaan Nato-jäsenyyttä. Saksassa liittokansleri Scholz julisti aikakauden muutosta. Eivätkö ne tue ajatusta katkoksesta?
Toki Nato-jäsenyyden hakeminen on poliittisesti uusi avaus. Mutta samalla se on jatkoa länsi-integraatiolle, yhteensopivuuden vahvistamiselle ja niin edelleen.
Saksassa keskustelu aikakauden muutoksesta, Zeitenwendesta, on kesken. Puolustusmenoja on lisätty, mutta onko ajattelutavassa muuttunut perustavalla mikään?
Ja nyt viimeinen kysymys. Onko EU:n toimissa jokin yllättänyt sinut?
EU:n yhtenäisyys ja reaktioiden voimakkuus on yllättänyt paitsi minut, myös Vladimir Putinin. Uskon, että Putin hahmotti tilanteen pitkälti vuoden 2014 Krimin valtauksen pohjalta. Silloin Euroopan vastaus jäi melko heikoksi.
Vuodessa tilanne on muuttunut niin, että nyt puhutaan jo hävittäjien toimittamisesta Ukrainaan. Kyllä tätä voidaan pitää yllättävänä.
Tästä saisi hyvän klikkiotsikon. Timo, kiitos jälleen keskustelusta.
uutiskirje 