Alkukuva: On toukokuun loppu, puut vihertävät, ruoho kasvaa kohisten, ja auringon säteet kantavat lupausta kesästä. Erään hoiva-alan yrityksen pomo istuu mökkinsä kuistilla, leppeä tuuli pörröttää tukkaa, kun hän avaa videoyhteyden helsinkiläisen asumispalveluyksikön toimistoon. Turvavälit eivät toteudu, kun työntekijät ahtautuvat toimistoon kuulemaan, miten pomo kommentoi kuukausia myöhässä olleita lisiä. Pomo aloittaa tervehdyksellä kesäasunnoltaan, jossa hän työskentelee etänä, kuten kaikki muutkin yrityksen esimiehet. Vain lähi- ja sairaanhoitajat tekevät työtään kuten ennenkin kantaen riskin tartunnasta.
Tapaus on puolisoni entiseltä työpaikalta ja sattui keväällä 2020. Se palaa mieleeni aina, kun ajattelen sitä, miten eriarvoiseen asemaan pandemia työntekijät asetti. Eriarvoisuus tiivistyy tähän kuvaan.
Elettiin koronapandemian ensimmäistä aaltoa. Etätöihin oli määrätty kaikki, joille se oli mahdollista. Lapset kävivät etäkoulua, ja myös päiväkotilasten kotihoitoa suositeltiin vahvasti. Terveydenhuollossa oli lupa joustaa työehtosopimusten ja lain määräämistä ehdoista; tätä mahdollisuutta hyödynnettiin tapauksen asumisyksikössä, vaikkei se terveydenhuollon alaan kuulunutkaan.
On sanottu, että pandemia teki näkyviksi eriarvoisuuden ja yhteiskunnalliset erot, jotka olivat olemassa jo ennen pandemiaa. Yksi rajalinja kulki siinä, kenellä oli mahdollisuus suojata omaa ja läheistensä terveyttä ja kenellä ei.
Pandemian ajan lähi- ja sairaanhoitajat joustivat. He ottivat vastaan kovimmat iskut, kannattelivat äärimmilleen tehostettua terveydenhuoltojärjestelmää, joka natisi liitoksistaan kriisin hetkellä.
Tilastokeskuksen selvityksen (Sutela & Pärninen 2021) mukaan ammattiryhmistä terveydenhuollon ja hoivapalvelun asiantuntijat ja työntekijät kokivat koronakriisin vaikuttaneen kielteisimmin työhönsä. Lisäksi terveydenhuollossa palkka koettiin yhä useammin epäoikeudenmukaisen pieneksi, työtä haittaava kiire oli lisääntynyt ja halu vaihtaa alaa oli erityisen suurta – samoin opettajilla. Ylipäätään lähityötä tekevät kokivat etätyöläisiä useammin muutokset työssään negatiivisina, ja työhyvinvointiero ryhmien välillä oli kasvanut.
Nyt pari vuotta myöhemmin tilanne on normalisoitunut. Mutta yksi tuli jäädäkseen: etätyö ja sen suoma työntekijöiden suurempi autonomia. Kyse ei ole triviaalista vapaudesta. Autonomia ja mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä lisäävät myös tutkitusti työmotivaatiota ja parantavat työn tuottavuutta. Mutta autonomian lisääntyminen koskee vain rajattua ihmisryhmää.
Pitkin syksyä luen uutisia syvenevästä terveydenhuollon kriisistä: päivystykset ovat tukossa, ympärivuorokautisen palveluasumisen paikat eivät riitä, hoitotakuut eivät toteudu, ja lapsia suunnitellaan lähetettäväksi sydänleikkauksiin Tanskaan. Yksi kriisin juurisyy on pula hoitajista. He jaksoivat jatkuvan tehostamisen ja vähenevien resurssien vuodet, he jaksoivat vielä pandemia-ajan, mutta nyt on tultu pisteeseen, jossa yhä useampi on saanut tarpeekseen. Tai pikemminkin: terveydenhuollon vähittäin kehittynyt kriisi on saavuttanut lakipisteensä.
Jos autonomiaa pidetään hyvän työn merkkinä, niin huonossa työssä, niin sanotuissa paskaduuneissa, työntekijän autonomia on olematon, palkka huono ja toimeentulon jatkuvuus epävarmaa. Autonomia ei tietenkään tarkoita vain etätyömahdollisuutta, mutta kuinka autonomista työ edes voi olla, jos se typistyy välttämättömien tehtävien suorittamiseen paineen ja kiireen alla?
Kun vastaavan tasoisen koulutuksen suorittaneet ystävät istuvat kalsareissa Teams-palavereissaan, ei ole ihme, että korkeasti koulutetut sairaanhoitajat miettivät kahdesti mahdollisuutta tehdä vaihteeksi jotain vähän helpompaa.
Huomaan miettiväni: kuka tässä maailmassa enää suostuu tekemään hoito- ja hoiva-alan töitä?
Jos tämä ei ole hoivan kriisi, mikä sitten on?
Kuka tässä maailmassa enää suostuu tekemään hoito- ja hoiva-alan töitä? Jos tämä ei ole hoivan kriisi, mikä sitten on?
Toinen kuva: Kahvilan tiskin takana seisova nuori nainen, Oona, ojentaa ottamaan vauvan soseruokapurkin silmin nähden ärtyneenä. Sandstorm soi, kun Oonan katse kiertää vaippojen täyttämästä roskiksesta kahvilan poikkeuksellisiin asiakkaisiin: taapero syö sormiaan äitinsä sylissä, toinen äiti ojentaa tuttia lapselle. Oona nostaa roskapussin. Pussi levähtää lattialle, Oona kumartuu kauhomaan kakkavaippoja kasaan. Vauvaikäinen näyttää nauravan suun edessä olevan kätensä takana, toinen lapsi heiluu lattialla, isä ruokkii pullosta vauvaa ja lukee samalla imetyskirjaa, mansikkapipoinen lapsi värittää sotkuista lelujen ja ruuantähteiden täyttämää pöytää, vauva riehuu pehmolelun kanssa. Oonan ilme lähentelee hätäännystä, poolopaidan kaulus kiristää, nopea leikkaus ja musiikki korostavat yltyvää paniikkia.
Pilailtiinpa suositun Aikuiset-sarjan kolmoskauden avausjaksossa sitten parikymppisten vieraantuneisuudelle tai perhe-elämän ankeudelle, se kuvaa todellisuudessa olemassa olevaa asennetta lapsiin. Lapset ovat ei toivottu häiriötekijä heti, jos he astuvat samoihin tiloihin aikuisten kanssa. Asenne toistuu keskusteluissa lapsiperheryntäyksestä Oodi-kirjastossa (HS 6.5.) tai ehdotuksissa lapsivapaista rannoista (Iltalehti 4.7.2022). Huomaa myös sanavalinta: ”lapsivapaa”, ei esimerkiksi ”lapsilta kielletty”. Kyse on lapsivihasta. Ja toisaalta siitä negatiivisesta aurasta, jonka nykyään liitämme vanhemmuuteen: se on sotkuista, raskasta, aikaa vievää ja tylsää.
Briteissä perustettu The Care Collective kirjoittaa The Care Manifesto -pamfletissaan, että uusliberalismi yksilöön, menestykseen ja kilpailuun keskittyvänä aatteena kannustaa meitä hoivaamaan vain lähimpiämme. Väitän, että ideologia kannustaa meitä ylipäätään olemaan hoivaamatta, käyttämättä resurssejamme muihin kuin itseemme. Ristiriitaisesti se haluaa samaan aikaan sälyttää vastuun hoivasta yksilöille valtion ja kuntien sijaan.
Vanhempien vastuu lapsista on kasvanut, kun käsitykset hyvästä vanhemmuudesta ovat muuttuneet ja lähiyhteisöt kannattelevat aikaisempaa vähemmän. Jos vielä 1990-luvulla lapset huolehtivat toisistaan kerrostalon pihalla ja jollekin kaverille pääsi aina syömään, nyt lasten illat täyttyvät maksullisista harrastuksista ja tyhjiä pihakeinuja kiikuttaa vain tuuli. Yksi vanhemman tehtävä on treenata lapsestaan tulevaisuuden menestyjä läksyavun, sopivien harrastusten ja oikeiden kouluvalintojen kautta.
Ei siis ihme, että yhä useampi sanoo ”ei kiitos!” Oma menestys on tarpeeksi, oman hyvinvoinnin vaaliminen on tärkeämpää. Ei kirkuvia kakaroita sekoittamaan minun rytmejäni, harrastuksiani tai uraani. Vihdoin myös naiset ovat oppineet, ettei heidän automaattisesti tarvitse käyttää resurssejaan toisten hoivaamiseen ilman korvausta.
Vuonna 2022 Suomessa syntyi vähiten lapsia yli sataanviiteenkymmeneen vuoteen. Pandemian aikainen lähinnä resurssirikkaita ihmisiä koskenut syntyvyyden elpyminen osoittautui väliaikaiseksi. Ihmiset eivät enää halua hankkia lapsia.
Tämäkin on eräänlainen hoivan kriisi, huomaan ajattelevani.
Kolmas kuva: Synnytyssairaala Uudenmaan alueella. Kovista kivuista kärsivä nainen saapuu myöhään illalla sairaalaan, synnytys on käynnissä, supistuksia tulee säännöllisesti. Kätilö tekee sisätutkimuksen ja ilmoittaa, että naisen on lähdettävä kotiin, koska kohdunsuu ei ole avautunut riittävästi. Kivut ovat niin kovat, että nainen pystyy tuskin liikkumaan. Kotona hän oksentaa, yöllä kivut yltyvät tauottomiksi, kuvailee Yhden lapsen äiti mielipidekirjoituksessaan. Lopulta ambulanssi vie takaisin sairaalaan. Kirjoittaja päättää tekstinsä toteamalla, ettei edes uskalla harkita toisen lapsen synnyttämistä tilanteessa, jossa on sattumanvaraista, saako synnyttävä äiti apua.
Lapsiperheellisistä naisista joka neljäs lykkää lapsen yrittämistä synnytyspelon tai aikaisemman raskauden aikaisten kokemusten vuoksi, selviää Väestöliiton vuoden 2023 Perhebarometrista. Synnytyskokemuksen laatua mittaavat arvosanat kääntyivät laskuun vuosien 2016 ja 2017 aikana erityisesti isoissa synnytysyksiköissä (HS 13.2.). Synnytyspelon lisääntymisessä on dosentti Kaisa Kuurneen mukaan osittain kyse rationaalisesta järjestelmän pelosta. Tällöin synnytyspelkodiagnoosi yksilöllistää sen, mikä on rakenteellinen ongelma äärimmilleen tehostetussa systeemissä.
Synnytyssairaaloiden tilannetta on vaikea olla lukematta symbolina sille, miten me yhteiskuntana suhtaudumme naisiin ja lapsiin. Käytännössä sen vuoksi jää lapsia syntymättä joka vuosi.
Ja synnytyssairaala on vasta alku. Voinko luottaa saavani lapsilleni lämmintä ja turvallista hoitoa päiväkodissa? Vastaus: en välttämättä. Samoin kuin sairaalat myös päiväkodit kamppailevat kriisin keskellä. Päteviä tai edes epäpäteviä lastentarhanopettajia ei saada palkatuksi, ja koulutetut häipyvät päiväkodeista, joiden arjen lastentarhanopettajat kuvaavat olevan rikki (YLE 8.2.2023). Helsingissä 39 leikkipuistoa on suljettu ja työntekijät siirretty päiväkoteihin.
Ehkäpä voin sitten hoitaa lapsia ensimmäiset vuodet kotona, miettii ehkä tuleva vanhempi. Mutta etpäs voikaan, sillä Helsingin tavoin monet kunnat ovat leikanneet rajusti kotihoidon tuen kuntalisiä niin, että kotihoitokin on vaihtoehto vain harvoille. Vanhempainvapaauudistuksen pari lisäkuukautta eivät silloin paljon lohduta.
Kysymysten lista jatkuu: Pääseekö lapseni lääkäriin, jos on tarve? Saako hän apua, jos mielenterveys rakoilee? Ja suurimpana kaikista: onko planeetta Maa elinkelpoinen enää, kun hän saavuttaa aikuisuuden?
Kuka enää uskaltaa synnyttää lapsia tähän maailmaan?
Hoivan voi määritellä välttämättömäksi elämän uusintamiseksi, kokonaisvaltaiseksi työksi, jossa tarvitseva ihminen kohdataan ja hänen tarpeisiinsa vastataan. Ihmisen hoivan tarve vaihtelee elämänkaaren aikana, mutta kaikki me tarvitsemme hoivaa, erityisesti elämän alussa ja lopussa. Tästä näkökulmasta ei ole väliä, tapahtuuko hoiva palkatta kotona vai korvausta vastaan sairaalassa tai päiväkodissa. Joka tapauksessa jokaisen yhteisön ja yhteiskunnan on vastattava hoivan tarpeeseen.
Hoiva on raskasta ja resursseja vievää työtä, ja ihminen on laiska eläin, joka on nähnyt historiansa aikana paljon vaivaa päästäkseen helpommalla. Historiantutkija Juha Haavisto kertoo Rakas puu, kaadettu puu -podcastissa, että ihminen on pitkään tavoitellut helppoutta ja irrottautumista luonnosta ja sen rytmeistä. Haavisto liittää helppouden tavoittelun ajatukseen luonnon hallitsemisesta. Luonnon armoilla olemisen tai edes riippuvuuden sijaan ihminen on halunnut nostaa itsensä luonnon yläpuolelle.
Nyttemmin tiedämme, että moderni helppous on ostettu velaksi ja että irtautuminen on alkujaankin ollut vaarallinen illuusio. Kaikkien ihmisen saavutusten moottorina aina teollistumisesta alkaen ovat olleet fossiiliset polttoaineet. Tiiviiksi pakattu energia on antanut meille ennen näkemättömät voimat kehittää tekniikkaa, kasata pääomia ja jakaa hyvinvointia ja vaurautta. Mutta tästä on maksettu hirvittävä hinta, ja lasku on erääntymässä: ilmasto kuumenee, ja ekosysteemit, joista olemme perin pohjin riippuvaisia, uhkaavat romahtaa.
Ihminen on myös ollut hyvä työntämään hoivan tarpeen ja vaivaisuuden pois silmistään: alempien luokkien ja naisten tehtäväksi, koteihin ja laitoksiin. Missä tahansa hoivatyötä tehdäänkin, se tulisi tehdä halvalla ja tehokkaasti: ei pitkiä vanhempainvapaita, ei liikaa palkkaa hoivatyöläisille, ja vanhukset koteihin, koska se tulee halvemmaksi.
Syntymä, vaivaisuus ja kuolema ovat luonto meissä, ja olemme sen suhteen yhtä hukassa kuin suhteessamme muuhunkin luontoon. Tyhjäksi osoittautunut haave hoivaroboteista ratkaisuna hoivakriisiin on haave luonnosta sekä ruumiista ja sen tarpeista irrottautumisesta.
Onko ihminen lopulta onnellinen kuvaruudulla keikkuvina kasvoina, vailla ruumiillista yhteyttä toisiin ihmisiin? Sitäkö kohti olemme menossa?
Hoivaako täällä kukaan kohta enää ketään?
Loppukuva maalautuu mielessäni synkin sävyin. Vaihtoehtokin on olemassa. Kuvittele sinä se, jos pystyt.
Alkukuvan tapahtumat ovat todellisia, mutta kuvailu sisältää fiktiivisiä elementtejä.
Lähteet:
Tekstissä mainittujen lisäksi esseessä on käytetty seuraavia lähteitä:
Kaisa Kuurne, esitys synnytyspelkoseminaarissa 4.2.2023
Jaana Parviainen: Hoivarobotiikka ja faktantarkistus. Yhteiskuntapolitiikka 84 (2019):2.
uutiskirje 
