KU: Suomessa intoillaan nyt vihreän siirtymän myötä kaivosteollisuuden mahdollisuuksista. Millaisia ajatuksia hehkutus Suomesta harvinaisten maametallien maana herättää?
Ville Lähde: Energiasiirtymän kannalta olemme ihan oikeasti viheliäisessä tilanteessa. Yhteiskuntien energiabudjetti eli energiantuotannon ja -kulutuksen määrä on edelleen hillittömän suuri eikä taikaiskusta vähene. Samalla meidän pitäisi siirtyä fossiiliriippuvaisuudesta puhtaampiin energiamuotoihin, mikä tarkoittaa väistämättä myös laadullista siirtymää sähköön.
Vanha ympäristöliikkeen refleksi vastustaa kaikkea rakentamista ei toimi.
Sähköhän on tehokkaampaa, esimerkiksi sähkömoottori polttomoottoriin verrattuna. Parhaimmillaan tuotetusta energiasta saadaan enemmän työtä ja hyötyä irti. Mutta parin vuosikymmenen mittainen siirtymä on silti aika vaikea, kun on totuttu polttamaan asioita, ja sen lisäksi öljy on monella muulla tapaa hyödyllinen resurssi.
On väistämätöntä, että pitää rakentaa paljon uutta energiantuotantoa. Se on ollutkin BIOS-tutkimuskeskuksen ekologisen jälleenrakennuksen pointti, että kun eletään fossiilitalouden raunioissa, pitää myös jälleenrakentaa. Vanha ympäristöliikkeen refleksi vastustaa kaikkea rakentamista ei toimi.
Iso kuvio on, että metalleja tarvitaan, ja globaalin reiluuden näkökulmasta Euroopan maiden pitää myös sietää kaivosteollisuutta omilla alueillaan. Ei sitä voida ulkoistaa vain muille. Toinen ulottuvuus on sitten, mitä se tarkoittaa yhteiskunnalle. Vahvasti resurssipohjainen talous ei ole kauhean hyvä tuottamaan hyvinvointia. Norjan kaltaiset maat ovat poikkeuksia, mutta Norja on paljon muutakin kuin resurssitalous.
Se ajatus, että maametalleista tulisi uusi Nokia, on täysin mahdoton.
Se ajatus, että maametalleista tulisi uusi Nokia, on täysin mahdoton, koska siinä puhutaan laadullisesti täysin erilaisesta toiminnasta. Metalleja tarvitaan, mutta se ei tarkoita, että ihan jokaista varantoa pitäisi kaivaa. Pitää olla realismia sen suhteen, mitä se tekee yhteiskunnalle. Tarvitaan sosiaalista ja ekologista lainsäädäntöä, ettei synny resurssikirouksia.
Eli tämä yleinen argumentti ”tehdäänkö Suomesta uusi Kongo” on siinä mielessä hölmö, ettei ole oikein tehdä Kongostakaan Kongoa, sikäli kun sillä tarkoitetaan kestämätöntä kaivosteollisuutta.
Kaikkialla maailmassa kaivosteollisuuden pitäisi olla paljon oikeudenmukaisempaa ja reilumpaa. Resurssituloilla pitäisi myös syntyä hyvinvointia lähialueille. On yleinen ilmiö, etteivät nämä lähialueet sitä saa. Suomessa tämä kuvio ei tietenkään ole ihan niin epäreilu, mutta reilumpaa resurssitaloutta pitäisi saada edistettyä kaikkialla.
Sanoit, että sähkö on tehokkaampaa energiaa. Mutta kuten tiedetään, Jevonsin paradoksin mukaisesti tehokkuus lisää aina myös kulutusta ja sen myötä saastumista, koska näiden irtikytkentää toisistaan ei ole näkyvissä. Mitä tälle on tehtävissä?
Siihen ei ole mitään muuta ratkaisua kuin poliittiset toimet ja kulttuurinen muutos yhteiskunnassa. Sama pätee periaatteessa mihin tahansa teknologiaan. Jos annamme puhtaasti teknologian potentiaalin ja puhtaasti markkinalogiikan ohjata kehitystä, silloin tämä niin kutsuttu rebound on väistämätön ilmiö. Sitä ei voi estää millään muulla kuin kunnianhimoisemmilla ympäristötoimilla ja oikeudenmukaisemmalla globaalilla varallisuudenjaolla, hyvinvoinnin jaolla. Sillä, että kaikkea kasvupotentiaalia ei käytetä. Tietenkään reboundin mahdollisuus ei voi olla myöskään vasta-argumentti kaiken kestävämmän teknologian käytölle.
Usein halutaan kuitenkin uskoa, että teknologiset innovaatiot ratkaisevat myös ympäristöongelmat ja ilmastokriisin.
Tämä liittyy siihen, mikä on oman työni ytimessä, että ympäristöongelmat eivät ole yksi ja yhtenäinen asia, vaan meillä on laadullisesti erilaisia ympäristöongelmia. Kasvihuonekaasuista voidaan oikeasti ajatella, että kun energiantuotanto puhdistuu, niin vaikka toimintaa jatketaan ennallaan, päästöjä ei tule. Toki sen pitäisi tapahtua paljon nopeammin. Mutta se on vain yksi päästöjen joukko, joka syntyy tietynlaisista rajatuista asioista. Se ei päde esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden katoon tai laajemmin luonnonvarojen käyttöön.
Jos inhimillisen toimeliaisuuden intensiteetti ja määrä kasvavat, se näkyy lähes väistämättä kulutettujen luonnonvarojen ja luontokadon määrässä. Siksi tätä ilmastoesimerkkiä ei voi käyttää suoraan kaikkiin ongelmiin. Tämä virhe tehdään keskusteluissa toistuvasti ja osin tietoisesti.
Mitä pidemmälle ympäristökriisit etenevät, sitä syvempää ihmisenä olemisen muutosta niiden ehkäisy ja niihin sopeutuminen tuntuu vaativan. Joskus tuntuu, että ajattelun ja kulttuurin muutos on niin iso ja syvällinen, ettei sitä ehditä tehdä ajoissa.
Toki olemme hirveän myöhässä ja on paljon asioita, joita ei enää voida estää tai pelastaa. Väistämättä tulee jännitteitä ja konflikteja. Kysymys on siitä, mennäänkö vaaralliselle, katastrofaaliselle vai fataalille alueelle ilmastonmuutoksen kohdalla. Puolentoista asteen lämpeneminen on todella vaarallista, mutta ei vielä tuomiopäivän skenaario.
Kysymys on siitä, mennäänkö vaaralliselle, katastrofaaliselle vai fataalille alueelle.
Pidemmällä aikajänteellä varmasti tarvitaan todella kokonaisvaltaista historiakäsityksen ja ihmiskäsityksen muutosta, arvomullistusta. Mutta uskon, että senkaltaiset muutokset tulevat aineellisten ja käytännöllisten muutosten perässä. Kun syntyy uusia yhteiskunnallisia käytäntöjä ja elintilaa näille uusille arvostuksille, niin sitten on mahdollista pitää yllä myös uusia elämisen tapoja. Mutta elintavan muutosten täytyy tulla lainsäädännöllä, poliittisten liikkeiden toiminnalla ja kampanjoilla, että ihmiset tottuvat.
Toki yksilötoiminnan taso on aina vain toinen puoli. Puhutaan tarpeentyydytyksen tavoista. Kaikilla ihmisillä on tietyt perustarpeet kuten vaatetus, ruoka, liikkuminen, terveydenhuolto, koulutus ja niin edelleen, ja niitä voidaan tyydyttää lukuisilla eri tavoilla. Saman hyvinvoinnin voi saada niin radikaalisti erilaisilla resurssi- ja energiapanostuksilla ja ympäristövaikutuksilla. Tuotannon tapa on valtavan paljon merkittävämpi kuin ihmiset hahmottavat.
Meillä on tapana ajatella, että pitää luopua jostain. Totta kai jotain täytyy tehdä vähemmän ja yleistä materiaalin määrää elämässä vähentää, mutta ne ovat myös asioita, joista voi luopua puuttumatta näihin keskeisiin elämäntarpeisiin. Perustarpeita voidaan tyydyttää kestävämmin pakottamalla teollisuutta muuttamaan toimintatapojaan.
BIOSissa olemme korostaneet uudenlaisen teollisuuspolitiikan tarvetta. Sellaisen, jossa eri teollisuudenalat muokkaisivat koordinoidusti rinta rinnan tarpeentyydytyksen järjestelmiään, niin ei tarvitsisi tuhoisasti kilpailla keskenään. Silloin muutos tapahtuisi ihmisille myös näkymättömissä, eikä näyttäytyisi koko elämäntavan mullistuksena ainakaan pariin vuosikymmeneen. Mutta kun ihmiset tajuavat, miten yhteiskunnan aineenvaihdunta on muuttunut, on niillä oivalluksilla mahdollisuus juurtua kestävämmiksi arvoiksi ja asenteiksi.
Tuo on lohdullinen ajatus, että ei tarvitse aivan ensimmäiseksi olla hirveän hyvä ja kehittynyt ihminen.
Vaikka se on epäseksikäs tapa ajatella, se on minusta realistista. Uskon, että ihmiset ja yhteiskunta toimivat niin. Filosofeilla on liian usein tapana ajatella, että kaiken pitää lähteä arvostuksen tai etiikan muutoksesta. Olen aina suhtautunut senkaltaiseen etiikkaan tosi epäillen, joka pohjaa siihen, että ihmisellä on jokin resepti etiikkaan. Etiikka on sotkuisia käytäntöjen kautta omaksuttuja toimintoja, joille rakennetaan kertomuksia. Teorioilla voi toki edelleen ymmärtää paremmin ja hioa toimintaansa, mutta ne eivät ole alkulähde toiminnoille.
Sanot, ettei ympäristöliikkeen perinteinen ”aina kaikelle ei” ei enää käy. Olen miettinyt tätä paljon hakkuiden yhteydessä. Ei ole realistista luopua kaikista hakkuista, mutta tuntuu vaikealta päästä keskustelemaan siitä, mistä, miten, milloin ja minkä verran voidaan kestävästi hakata.
[Tutkija] Antti Majava teki tästä BIOSille tosi hyvän metsäpodcastsarjan, jossa hän käsitteli tätä metsäteollisuuden kokonaisaineenvaihduntaa. Mitä materiaalilla tehdään, mitä työtä, hyvinvointia ja voittoja se luo. Jos suunnitelmallisesti muutettaisiin sitä, miksi puita hakataan, siitä tulisi huomattavasti kestävämpää ja taloudellisesti kannattavampaa sekä syntyisi monenlaisia resurssivirtoja.
Kestävä metsätalous olisi osa uutta tarpeentyydytyksen järjestelmää sen sijaan, että jumitutaan siihen perittyyn tilanteeseen, että tehdään sellua ja energiaa ja sattumanvaraisesti jotain pientä. Ja silloin jos jumitutaan, ainoa keskustelu on, että hakataanko enemmän tai vähemmän, eikä että mitä sillä puulla tehdään.
Tällaisten asioiden takia olemme puhuneet paljon teollisen suunnittelun kysymyksestä. Jos ei saada yhteiskunnassa aikaan sellaisia konkreettisia keskusteluja, joissa yritetään ohjata teollisia ekosysteemejä uuteen tilaan, jäädään jumiin juoksuhautoihin. Sitten pitää valita, että ”joo, munkin mielestä hakataan mieluummin vähemmän”, mutta se ei auta tässä nykytilanteessa, se ei vie eteenpäin. Se alasajaa, mutta ei ylösaja, ja sitäkin täytyy tapahtua.
Se, millaista kysyntää metsäteollisuus luo, ohjaa valtavasti sitä, mitä tuotetaan. Sitä, että Suomessa harvennushakkuut ovat perseellään, ei voi laittaa vain metsänomistajien tai metsureiden syyksi. Taustalla on se, millaiselle puulle on kysyntää. Jos ne rimpulatkin saa aina myytyä bulkkikäyttöön niin tietenkin ne hakataan. Ei ole kannustinta lähteä rakentamaan pitkäjänteistä metsänomistajuutta.
Jos mietitään volyymeja, puu lienee Suomessa kriittisin raaka-aine. Vai voiko sellaista nimetä?
Volyymin kannalta puu on Suomessa merkittävin kysymys, ja se on myös merkittävin biodiversiteettikysymys. Se on meidän hiilinielujen kannalta merkittävä. Mutta jos hakkaaminen ja metsänhoito saataisiin kestävälle tasolle, puu olisi potentiaalisesti valtavan suuri kestävä raaka-ainevirta, jolla voisi tehdä monenlaisia asioita eikä vain sellua. Malmit ovat energiasiirtymän kannalta kriittisiä, mutta niissä määrä ei ole niin iso, vaan laatu merkitsee. Nämä ovat kai Suomessa isoimmat tällä hetkellä, turve yksittäisenä kysymyksenä.
Usein kuulee sanottavan, ettei vihreä siirtymä ole mahdollinen ilman valtavaa panostusta ydinvoimaan, mikä on tietysti hieman ristiriitaista jo sinänsä. Onko näin?
Suomessahan tämä kysymys on jo passé, kun meillä on jo aika monta ydinvoimalaa. Jos tuo uusin nyt saadaan joskus valmiiksi, niin ei varmaan kovin äkkiä ole enää uutta voimalaa tulossa. Saattaa olla, että tulee jotain modulaarisia pieniä voimaloita, kaupunkien kaukolämpöön tai muuhun spesifiin käyttöön. Ydinvoima tulee olemaan tietty siivu energiapaletista, mutta en usko, että sillä on voimakasta isoa kasvupotentiaalia ihan jo sen teknologian luonteen vuoksi. Pienvoimalat voivat vähän muuttaa kuviota, mutta eivät jyrää volyymeissa aurinkoa ja tuulta. Mittakaava on ihan selkeä.
Jos vihreä siirtymä Suomessa jotenkin hoituu, niin auringon, tuulen ja ehkä jonkin kestävän biomassan sekä perityn ydin- ja vesivoiman yhdistelmällä. Väistämättä se tulee olemaan paletti, koska täytyy olla sähköä, lämpöä ja liikevoimaa. Energiaa täytyy saada tasaisesti ja eri käyttötarkoituksiin soveltuvasti. Vetytaloudesta on ollut paljon hypeä. Pointti ei ole, että vety olisi mittakaavassa iso, vaan se, että se tulee polttoaineeksi sellaisiin toimintoihin, joita on vaikea sähköistää, ja vetyä voidaan tuottaa sähkön ylijäämällä sen ylituotannon hetkinä.
Mikä näkökulma raaka-aineeseen liittyen jää mielestäsi julkisessa keskustelussa aina varjoon tai ei tule ymmärretyksi?
Peruspointti, jota Niukkuuden maailmassa -kirjassanikin väännän rautalangasta. eli se, että jonkin asian niukkuus ei läheskään aina tarkoita sitä, että se on loppumassa. Asiat voivat muuttua niukoiksi, vaikka ne eivät olisi loppumassa. Fossiilisia on vaikka kuinka paljon, mutta niiden käyttö pitäisi silti lopettaa. Se, ettei jotain ole tarpeeksi, on lopulta aika pieni siivu niukkuudesta.
Tämä on taloustieteelle ja etenkin populaareille talouspuhujille vaikea käsittää. Lähes aina he ovat sokeita niukkuuden ekologisille tai sosiaalisille ulottuvuuksille. Mutta kun ihminen kerran oivaltaa sen, se tekee jonkinlaisen kestomuutoksen ajatteluun.
Maailmassa alkaa esimerkiksi olla kriittinen niukkuus hiekasta, mikä kuulostaa järjettömältä. Pointti on tietenkin se, ettei ole juuri tietynlaista hiekkaa. Paikat, joissa sitä olisi, ovat esimerkiksi jokisuistoja, joilta sen ottaminen tuhoaisi kokonaisia ekosysteemejä. Olisi eri kysymys myös laadullisesti, jos sitä voisi vain kauhoa Saharasta, mutta kun ei voi.
uutiskirje 