Teollisuuden, liikenteen ja koko yhteiskunnan vihreä siirtymä on kunnianhimoinen projekti. Se on myös täysin välttämätön, sillä jos koko teollistunut maailma ei vähennä radikaalisti päästöjään, edessä on ilmaston lämpeneminen katastrofaalisin seurauksin.
Vihreä siirtymä tarkoittaa maailman muuttamista päästöttömäksi: liikenteen sähköistämistä ja energiantuotannon muuttamista uusiutuvaksi. Lisää sähköautoja, lisää raideliikennettä, lisää sähköautojen latauspisteitä, lisää akkuja. Ja lisää uusiutuvaa sähköä, erityisesti tuulivoimaa.
Nämä kaikki vaativat toteutuakseen aivan valtavan määrän raaka-aineita. Mutta palataan niihin myöhemmin.
Ensin kurkistetaan syvälle maan uumeniin.
Kaivoksista tulee kaikki
Pyhäsalmella, Pyhäjärven kunnassa Pohjois-Pohjanmaalla, sijaitsee Euroopan syvin kaivos. Kaivoksen päätaso on 1 400 metrin syvyydessä. Syvyyttä voi havainnollistaa ajattelemalla maan alle kymmentä Näsinneulaa allekkain.
Pyhäsalmen kaivoksen pääluottamusmiehenä työskentelee Jouni Jussinniemi. Jussinniemi on myös Pyhäjärven kaupunginvaltuutettu sekä vasemmistoliiton varapuheenjohtaja. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin kaivosmies.
– Jo kolmannessa polvessa, Jussinniemi sanoo.
”Kaikki Suomen kaupungit on rakennettu kaivosalan tuotteilla.”
Jussinniemen puheesta välittyy arvostus ja kunnioitus kaivosalaa kohtaan. Hän kertoo, että kaikki Suomen kaupungit on rakennettu kaivosalan tuotteilla.
– Otetaan esimerkiksi Helsingin päärautatieasema. Jos seisoo sen edessä ja katselee ympärilleen 360 asteen kierroksella, on kaikki näkyvissä oleva käytännössä kaivosalan tuottamaa. Kiveä, metalleja ja mineraaleja, kaikki on kaivettu maan sisältä.
Pyhäsalmen kaivoksesta on louhittu kuparia ja sinkkiä viimeisten kuudenkymmenen vuoden ajan. Pyhäsalmen kaivoksen omisti aikanaan valtionyhtiö Outokumpu, joka päätti parikymmentä vuotta sitten myydä kupariliiketoimintansa pois ja keskittyä ruostumattoman teräksen tuotantoon. Päätös osoittautui myöhemmin virhearvioksi, sillä kuparin hinta ampaisi ennenkuulumattomiin lukemiin 2000-luvulla.
Vielä suurempi kuparin hinnannousu on todennäköisesti edessä. Sen aiheuttajana on vihreä siirtymä.
Kuparia, sinkkiä, nikkeliä, litiumia, kobolttia
Tähän asti yhteiskunta ja talous ovat pyörineet fossiilisten polttoaineiden varassa. Ne ovat energiatehokkaita ja helppokäyttöisiä, mutta kuolettavan vaarallisia ilmastolle ja ympäristölle. Siksi niistä onkin luovuttava mitä nopeammin.
Ratkaisu on sähköistämisessä, mutta sitten päästäänkin pulman äärelle. Pelkästään nykyisen sähköntuotannon ja siirron muuttaminen päästöttömäksi vaatii huikean määrän perusraaka-aineita, eli metalleja ja mineraaleja. Jotta liikenne saadaan sähköistettyä ja ihmiset ja tavarat kulkemaan sähköautoilla, tarvitaan entistä tehokkaampia akkuja. Nekin vaativat raaka-aineita, erityisesti nikkeliä, litiumia ja kobolttia.
Puhumattakaan energiantuotannosta. Tuuli- ja aurinkovoiman rakentaminen tarvitsee huomattavasti enemmän kuparia ja sinkkiä kuin saman energiamäärän tuottaminen ydinvoimalla tai fossiilisilla polttoaineilla, kuten kivihiilellä, maakaasulla tai öljyllä. Eniten mineraaleja tarvitaan merituulivoimalla tuotettuun energiaan. Merituulivoiman mineraalintarve verrattuna maakaasuun on noin 15-kertainen.
”Päästötön maailma tarvitsee rakennusmateriaaleikseen kolme miljardia tonnia eri mineraaleja ja metalleja.”
Tulevaisuudessa raaka-aineiden kysyntä kasvaa entisestään, sillä myös energiaa tarvitaan tulevaisuudessa enemmän. Esimerkiksi hiilettömän vetyteräksen valmistaminen vaatii valtavasti sähköä. Maailmanpankin laskelmien mukaan päästötön maailma tarvitseekin rakennusmateriaaleikseen kolme miljardia tonnia eri mineraaleja ja metalleja.
Kysyntää siis on. Etenkin kuparille, joka on eräs tärkeimmistä vihreässä siirtymässä tarvittavista raaka-aineista. Kuparia käytetään esimerkiksi voimaloissa, siirtoverkoissa ja moottoreissa. Sähköautojen valmistukseen tarvitaan neljä kertaa enemmän kuparia kuin fossiilisilla polttoaineilla kulkevien autojen. On arvioitu, että vihreän siirtymän ansiosta kuparia tarvitaan seuraavien 25 vuoden aikana yhtä paljon kuin sitä on tuotettu koko tähänastisen ihmiskunnan historian aikana.
Litiumin tarpeen on puolestaan ennustettu nousevan seuraavien vuosikymmenten aikana noin 40-kertaiseksi, koboltin ja nikkelin tarpeen noin 20-kertaiseksi.
Koboltti Kongon varassa
Kysyntää kaivosteollisuuden tuotteille siis on. Tarjontaa kuitenkin joutuu etsimään kauempaa.
Euroopassa käytetään maailman metalleista noin viidesosa, mutta maanosamme tuottaa niistä vain noin kolme prosenttia.
Kuparin tapauksessa suurin tuottajamaa on Chile, jonka osuus maailman kuparintuotannosta on noin 27 prosenttia. Käytännössä kaikki maailman koboltti taas tuotetaan nikkelin ja kuparin sivutuotteena lähinnä Afrikassa. 80 prosenttia kaikesta maailman koboltista sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan alueella. Kyseinen valtio on poliittisesti erittäin epävakaa, ja sen kansa on mittavista luonnonvaroista huolimatta hyvin köyhää. Maan itäosissa on toisen Kongon sodan (1998–2003) jäljiltä edelleen levotonta, ja maassa vaikuttaa lukuisia aseellisia ryhmiä, jotka surmaavat siviilejä. Maan kaivosteollisuus on huomattavan korruptoitunutta.
Toisin sanoen Euroopan unioni on pääsääntöisesti kolmansien maiden tuonnin varassa, mikä joko saa EU-maat tukemaan korruptiota ja kehittyvien maiden riistoa tai tekee sen geopoliittisen aseman haavoittuvaksi. Venäjän eristäminen kansainvälisestä yhteisöstä Ukrainan sodan vuoksi, Kiinan supervaltapyrkimykset ja edelleen jatkuva pandemia korostavat tätä entisestään.
Sekä Venäjällä että Kiinalla on laajat luonnonvarat, ja vihreää siirtymää tekevä Eurooppa saattaa ajautua tuontiriippuvaiseksi niistä. Se taas tarkoittaisi, että esimerkiksi Venäjä voisi käyttää luonnonvarojaan diplomaattisena aseena samalla tavalla kuin se käytti energia-asettaan aiheuttamalla energiakriisin Eurooppaan Ukrainan sodan vuoksi.
EU:n sisämarkkinakomissaari, ranskalainen Thierry Breton onkin linjannut jo syksyllä 2020, että EU:n pitää vahvistaa omaa ensisijaisten raaka-aineiden tuotantoa.
Ei minun takapihalleni – mutta jonkun kyllä
Jouni Jussinniemi näkee metallien ja mineraalien kasvavassa kysynnässä suomalaiselle kaivosteollisuudelle paikan menestyä. Jussinniemi sanoo suoraan, että vihreän siirtymän toteuttamiseksi tarvitaan suomalaista kaivosalaa.
Metallien ja mineraalien louhiminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta toimintaa. Päinvastoin. Kaivokset muokkaavat maisemaa ja luontoa, ja etenkin Saimaan vesistöjä ja kansallispuistoja on haluttu suojella kaivostoiminnalta. Esimerkiksi Valamon ja Lintulan luostareiden lähelle suunniteltuja kaivoksia vastustamaan perustettiin Pro Heinävesi -liike vuonna 2018.
Kaivostoiminnalle rajat -kansalaisaloite, joka pyrkii perustamaan malminetsinnältä ja kaivostoiminnalta kokonaan kiellettyjä alueita, sai tarvittavat 50 000 kannatusilmoitusta helmikuussa 2022.
”Kaivostoiminta on aiheuttanut myös mittavia ja paljon julkisuutta saaneita ympäristövahinkoja.”
Kaivostoiminta on aiheuttanut myös mittavia ja paljon julkisuutta saaneita ympäristövahinkoja. Tuoreessa muistissa on myös esimerkiksi Talvivaaran kaivos Sotkamossa, jonka kipsisakka-altaasta vuoti likaista ja metallipitoista vettä myös kaivosalueen ulkopuolelle.
– Kukaan ei tietenkään halua kaivosta takapihalleen, se on selvää, Jouni Jussinniemi sanoo.
Hänen mielestään Talvivaaran tapauksessa kyse oli alalle epätyypillisestä huolimattomuudesta, jossa tehtiin monta asiaa päin helvettiä.
– Mutta jos raaka-aineita pitää louhia, niin jonnekin se kaivos on laitettava. Ja se on laitettava sen malmiesiintymän päälle.
Käsillä on siis pulma.
Vihreään siirtymään tarvittavat raaka-aineet on hankittava, mutta niiden louhinta ei kuitenkaan saisi aiheuttaa ympäristölle suuria ja peruuttamattomia tuhoja. Jos koko kaivostoiminnasta saatavien raaka-aineiden tarkoituksena on estää ekokatastrofi, on lievästi ilmaistuna nurinkurista, jos niiden louhinta aiheuttaa itse ekokatastrofin.
Jussinniemi sanoo, että Suomessa kaivostoimintaa voidaan harjoittaa eettisesti ja ekologisesti kestävästi sekä turvallisesti. Sen sijaan Aasiassa ja Afrikassa kaivostoimintaan liittyy suoranaista riistoa, työtapaturmia ja järjestäytynyttä rikollisuutta.
– Kaivostoiminnan volyymillä me emme voi kilpailla Aasian ja Etelä-Amerikan suurten tuottajien kanssa, se on selvää. Voimme kuitenkin tuottaa vihreälle siirtymälle raaka-aineita, jotka on tuotettu kestävästi, Jussinniemi sanoo.
Kaivosmiehen näkökulmasta tässä kaivostoiminnan valvonnalla on tärkeä rooli, mutta myös koulutus on avainasemassa kaikilla tasoilla.
– Kaivoksille tarvitaan paitsi osaavia työntekijöitä, myös työnjohtajia ja insinöörejä.
Uskooko kolmannen polven kaivostyöläinen Jouni Jussinniemi, että kaivosala tuo Suomelle työtä myös tulevaisuudessa?
– Aivan varmasti. Siitä ei ole epäilystäkään.
Onko muita vaihtoehtoja?
Voidaan toki kyseenalaistaa koko raaka-aineiden tarve vihreässä siirtymässä. Jos fossiilisten polttoaineiden ympärille rakennetun maailman tilalle ei rakennettaisikaan uutta uusiutuvalla sähköllä toimivaa järjestelmää, ei lisääntynyttä kaivostoimintaakaan tarvittaisi.
Se tosin tarkoittaisi nykymuotoisen, paljon energiaa vaativan yhteiskuntamallin loppua sellaisena kuin me sen tunnemme.
Kaivostoiminta on yksi ratkaisu raaka-ainepulaan. Kiertotalouden kehittäminen on toinen. Käytännössä kiertotalouden hyödyntäminen tarkoittaa sitä, että rikkinäiset, tarpeettomaksi käyneet tai vanhentuneet sähkölaitteet kierrätetään prosessissa, jossa niistä otetaan irti kaikki sellainen, jota voitaisiin hyödyntää uudelleen.
Kiertotaloudella on roolinsa raaka-aineiden saatavuuden lisäämisessä, mutta se ei läheskään riitä. Tulevina vuosikymmeninä raaka-aineiden kysyntä kasvaa jopa kymmen- tai kaksikymmenkertaiseksi. Lisäksi elektroniikkakomponentit ovat monimutkaisia, ja kierrätettävistä laitteista on vaikea saada metalleja ja mineraaleja talteen.
Lisäksi joidenkin raaka-aineiden, kuten litiumin, tilanne on se, että lähes kaikki maaperästä louhittu litium on tällä hetkellä jo käytössä. Sitä ei siis liiemmin ole irrotettavaksi kiertoon.
Tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan siis kaivosteollisuuden tuotteita. Kysymys kuuluu, hankitaanko ne Suomesta vai ulkomailta. Oikeastaan edessä on tilanne, jossa kaikkia tyydyttävää ratkaisua ei ole. Euroopan vihreän siirtymän tarvitsemat raaka-aineet voidaan hankkia EU-maista, kuten Suomesta. Silloin kaivoksia joudutaan perustamaan sinne, missä malmiesiintymiä on.
”Tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan kaivosteollisuuden tuotteita.”
Oma kysymyksensä on myös kaivosten omistus. Jos Suomessa toimivat kaivokset ovat kansainvälisten sijoitusjättien välillisesti omistamia, ei Suomen kansantalous saa kaivostoiminnasta kaikkia mahdollisia hyötyjä. Kaivoksilla on tietysti työllistävä vaikutus, vaikka niiden omistus olisikin ulkomaista, ja työntekijöiden palkoista perittävät verot jäävät Suomeen. Sen sijaan kaivostuotteiden, niiden kuuluisten raaka-aineiden myynnistä saatavat rahat karkaavat ylikansallisten suursijoittajien taskuihin.
Suomessa onkin korkea aika aloittaa kansallinen keskustelu kaivosalan sääntelystä ja kaivosalan uudistamisesta siten, että kaivokset saadaan kansalliseen hallintaan. Näin pystytään myös valvomaan paremmin vastuuta kaivosten aiheuttamista ongelmista.
Jos Suomen kaivosteollisuutta ei haluta kehittää, voidaan vihreän siirtymän vaatimat raaka-aineet hankkia myös muualta, kuten Venäjältä, Kiinasta tai Kongosta. Silloin EU-maat joko altistavat itsensä suurvaltojen raaka-ainekiristykselle tai suoraan tukevat kehittyvien maiden rosvousta.
Tai sitten koko vihreä siirtymä voidaan jättää tekemättä ja jatkaa fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Silloin ilmastonmuutos pyyhkäisee ihmiskunnan yli täydellä voimallaan, mikä ei sekään ole kovinkaan toivottava skenaario.
uutiskirje 