”Valtiovarainministeriön virkamiehet julkistivat keskiviikkona poikkeuksellisesti oman ehdotuksensa seuraavan hallituksen ohjelmaksi. Kansantalouden tervehdyttämisehdotukseksi nimetyssä paketissa he haluavat supistaa rajusti julkisten menojen kasvua.”
Näin uutisoitiin Helsingin Sanomissa heti eduskuntavaalien jälkeen keväällä 1991. Ministeriöstä esiteltiin puolueiden edustajille useaa vuotta koskeva arvovaltainen selvitys. Tälle ministeriön omalle hallitusohjelmalle haettiin myös julkisuudesta tukea marssittamalla päällikkö Raimo Sailas ja ylijohtaja Sixten Korkman esittelemään yleisölle niin sanottua kansantalouden tervehdyttämisohjelmaa.
Hallitusohjelmaa tekevät poliitikot pääsisivät tutustumaan ”Sailaksen valintamyymälän tuotteisiin”. Sailaksella nimittäin oli kykyä löytää säästökohteita vielä valtiovarainministeriönkin leikkaustavoitteita enemmän.
Luottamus siihen, että meistä huolehditaan, kun olemme hoivan ja hoidon tarpeessa, tekee meistä toimintakykyisiä.
Vuosikymmenten aikana ei ole paljon muuttunut. Viime vuoden lopulla valtiovarainministeriö julkaisi jälleen uuden virkamiespuheenvuoron. 42-osaisella taustamuistiolla varusteltuun pakettiin mahtuu pohdiskelua niin kuntien tietotekniikan kehittämisestä kuin kasvun filosofiastakin, mutta ydinviesti on selvä – kuten se oli myös mietinnöissä 1991, 1995, 2007, 2010, 2015 ja 2019. Niissä varoitetaan velaksi elämisen kestämättömyydestä tai häveliäämmin julkisen talouden tasapainottamisesta ja vaaditaan julkisen talouden kutistamista ja tehostamista.
Miltä näyttäisi, jos liikenne- ja viestintäministeriö ilmoittaisi vaalien alla yhdessä ympäristöministeriön kanssa tarpeesta ankarille leikkauksille tieliikenteen päästöissä, kuten Sipilän hallituksen tilaama toimenpideohjelma vuodelta 2018 esittää? Tai jos perhe- ja peruspalveluministeri toteaisi vakavana, miten nuorten mielenterveysongelmien kasvu ei valitettavasti ole enää kestävällä tasolla ja asiaan joudutaan puuttumaan ankarin toimenpitein nuorisotyön ja mielenterveyspalveluiden vahvistamisohjelmilla?
Onko valtiovarainministeriön asemassa ja talouskurin vahtaamisessa jotain erityistä Suomessa?
BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen näkee Suomessa olleen jo pitkään erityinen velkasuhde.
– Suomessa on ollut tiukka talouskuri pitkään. Keynesiläiset ajatukset ovat olleet vastatuulessa ja velkaantumisen pelko on ollut eurooppalaisittain merkittävä läpi modernin talouspoliittisen historian. Suomi on saareke ja viennin rooli on ollut tärkeä. Tämä ei palaudu ainoastaan 1990-luvun alun laman rysäykseen, Toivanen toteaa.
Velan kääntöpuoli on aina luotto, kaiken modernin kaupankäynnin ja kapitalismin kulmakivi. Maailmantalouden taloustieteen isän, lordi John Maynard Keynesin, mukaan velka ja luotto muodostavat paperiset kahleet, jotka kiristyessään tappavat kaupankäynnin. Keynes varoitteli kahleiden kuristavasta vaikutuksesta koko taloudelle ja neuvoi antamaan velkoja tarpeen mukaan anteeksi, sillä kansantalouden tulevaisuutta ei tule uhrata velkojen maksamiselle.
Toivanen toivoisi kokonaiskuvan katsomista velkahysterian ohi.
– Suomi on vauras ja teollisesti menestyvä talous vertailtuna muihin maihin. Velkaantumisen suhteenkin olemme kansainvälisessä vertailussa hyvin kohtuullisella tasolla, vaikka se useimmiten unohtuu meiltä suomalaisilta. Samoin unohtuu se kyvykkyys ja vauraus, mikä tässä maassa on.
Suomen mielenmaisema on edelleen ikään kuin syrjäkylän talonpojalla, joka raahaa hampaat irvessä torille kaupattavaa ja ostaa talven pitimiksi vain välttämättömän.
Modernin yhteiskunnan valtasuhteet eivät konkreettiseen talonpoikaisajatteluun mahdu. Sen sijaan valtiovarainministeriön lupaukset objektiivisesta tiedosta, riippumattomuudesta ja harhattomuudesta – kuten se ylpeästi ilmoittaa vuonna 2017 julkaistussa sympaattisessa videossaan – istuvat siihen hyvin.
Valtiovarainministeriö tarjoaa politiikalle raamit: se ikään kuin vain katsoo lompakkoon ja toteaa, että nyt voivat puolueet sitten miettiä, leikataanko lastensuojelusta vai eläkkeistä, jotta saadaan moottoritiet pidettyä kunnossa ja teollisuus vetämässä.
On kyseenalaista, että yksittäinen ministeriö tuottaa vaaleihin täsmämanifestin, jolla se määrittelee poliitikkojen liikkumavaran. ”Hallitusohjelman laatiminen on syytä aloittaa julkisen talouden tavoitteista”, toteaa ministeriön tiedote vuoden 2022 lopussa. Tämä katsantokanta on suomalaisen velkakeskustelun alku ja loppu: velkaa on hyvä olla mahdollisimman vähän, mielellään ei ollenkaan. Parasta on pärjätä omillaan.
Keynes huomautti toistuvasti, että rahaa tulisi ajatella välineenä, ei päämääränä. Kun tämä unohdetaan, voivat velkojat ja velalliset olla ennen pitkää yhtä lailla ongelmissa. Mihin raha sitten olisi keino? Pohjimmiltaan ehkä elämän parantamiseen, suojeluun ja jatkamiseen.
Elämän suojelu ja jatkaminen kuulostaa itseisarvoisen tärkeältä ja arvokkaalta tavoitteelta. Maailmassa on kuitenkin valtavasti juuri tähän liittyvää työtä, josta maksetaan vähän tai ei lainkaan. Kuka siitä on velkaa ja kenelle?
Velan kokonaisvaltainen hahmottaminen vaatii myös talousajattelun laajentamista valtionvelasta pidemmälle. Piileskeleekö taloudessamme maksamatonta velkaa? Vilkaisu maamme väestörakenteeseen voi antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Hoivan tarve kasvaa: vuonna 2050 Suomessa on lähes 400 000 yli 85-vuotiasta ihmistä.
Yliopistotutkija Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta kuvailee sitä, miten hoiva on lähtökohtaisesti näkymätöntä, mutta kriittisen tärkeää.
– Luottamus siihen, että meistä huolehditaan, kun olemme hoivan ja hoidon tarpeessa, tekee meistä toimintakykyisiä. Tämä helposti unohtuu silloin, kun palvelut toimivat lähipiirimme kannalta riittävän hyvin.
Vaittisen mukaan Suomelle on kertynyt monenlaista muuta velkaa kuin vain kansantalouden kirjanpidon velkakelloa kilkattavaa ja julkista keskustelua hallitsevaa eurovelkaa.
Hoivavelka on Suomessa kasvava ongelma. Hoivavelka tarkoittaa sitä, että hoivapalveluita ei ole voitu syystä tai toisesta antaa niitä tarvitseville oikea-aikaisesti ja riittävästi.
– Hoivavelkaan syynä on pääsääntöisesti ollut se, että hoivaan on investoitu julkista rahaa liian vähän suhteessa tarpeeseen. Velkaa on kertynyt pitkään ja nyt koko terveysjärjestelmä on uhattuna, Vaittinen tiivistää.
Hän viittaa myös asiantuntija-arvioihin siitä, että vanhushuoltomme on jäänyt jälkeen pohjoismaisesta keskitasosta. Jo euromääräisestikin vaje on vuositasolla miljardin luokkaa.
Hoivavelan vaikutukset tuntuvat kaikkialla ihmisyhteisöissä.
– Vaikka meillä on elämässämme aikoja, jolloin olemme näennäisen riippumattomia hoivasta, näinäkin aikoina nojaamme erilaisiin hoivaverkostoihin, Vaittinen muistuttaa.
Kansantalouden kirjanpito ja valtiovarainministeriön varoitukset jäävät Vaittisen mielestä puutteellisiksi. Hänen mukaansa Suomessa ollaan jo pisteessä, jossa moni hoiva-alan ammattilainen ja hoivatyön tekijä antaa yhteiskunnalle enemmän voimavaroja kuin saa sieltä takaisin.
– Kun ammattilaiset uupuvat, he eivät vain poistu alalta: he saattavat myös olla työuran päättyessä huonompikuntoisia ja sairaampia kuin he olisivat, jos olosuhteet työuran aikana olisivat olleet terveemmät. Myös tämä on hoivavelkaa ja myös tästä koituu merkittäviä väestötason taloudellisia kustannuksia. Valtiovarainministeriön tulisi laskea myös tällaisia kustannuksia, kun pohditaan, onko meillä varaa laittaa hoitoalan palkat ja työolosuhteet kuntoon.
Hoitamatta on myös koronakriisissä vauhdilla kasvanut hoitovelka.
– Hoitovelalla tarkoitetaan sitä, ettei tarvittavia terveydenhuollon palveluja ja hoitotoimenpiteitä ole voitu antaa ja ne ovat jääneet rästiin synnyttäen erilaisia kustannuksia. Kun esimerkiksi ennaltaehkäisevästä hoidosta on velkaa, tämä voi tarkoittaa vakaviakin sairastumisia, mikä lisää kustannuksia.”
Loppuvuodesta 2022 hoitoalan tilannetta kuvailtiin kriisiytyneeksi. Tilat olivat täynnä, hoitajia liian vähän ja hoidettavia liikaa. Ollaan tilanteessa, josta alan ammattijärjestöt ovat varoitelleet vuosikausia. Koronakriisi tuotti historiallisen pitkät hoitojonot, mutta hoitoalan työuupumus oli vakavaa jo ennen koronapandemiaa. Ilman rahoituksen lisäämistä edessä on historiallisen ankara kurjistumiskierre.
Tilannekuva hoitoalan velkaantumisesta on siis vakava, mutta silti valtiovarainministeriö ja valtion euroveloista huolestuneiden huutokuoro vaatii leikkauksia. Euroveloista muistuttaminen alkaa sanoilla ”pitää kuitenkin muistaa” ja jatkuu itsetyytyväisellä ”kipeiltä ratkaisuilta ei voida tässä tilanteessa välttyä” -toteamuksella.
Aika eurovelkojen parissa harrastetulle nojatuolimoralismille on käymässä vähiin, sillä sekä hoivavaje että pitenevät hoitojonot ovat vasta alkusoittoa kaikkein syvimmälle velalle, jota yhteiskuntana olemme kerryttäneet.
Velasta, vastuunkannosta ja velvollisuuksista muistuttaminen on Suomessa kovaa valuuttaa. Kansainvälisiä luottoluokittajia miellyttäessä ei hiiskuta talouskasvun nojaavaan tauottomaan velanottoon anteeksiantamattomalta velkojalta: luonnolta.
Vastuunkannon sijaan ympäristökriisin kohdalla alkaa selittely. Ihmiskunnan historian vakavin ympäristökriisi on ollut todellisuutta jo vuosikymmeniä, eliölajeja häviää enemmän kuin koskaan lajimme olemassaolon aikana, ja lämpötilaennätyksiä rikotaan ympäri maailmaa vuosittain.
Päästöjä on tuotettu viimeksi kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana enemmän kuin koko ihmiskunnan historiassa ehdittiin tuottaa sitä ennen, ja luonnonvarojen käyttö kolminkertaistui vuosina 1970–2010. Hyvinvointivaltiot, Suomi niiden mukana, kuuluvat materiankäytöltään maailman kärkeen.
Jostain syystä näiden faktojen edessä velkaa ja vastuuta ei kuitenkaan oteta vakavasti, vaikka asiantuntijat ovat varoittaneet jo 1980-luvun lopulta asti rikkaiden maiden päästöistä ja materiankäytöstä. Raportti toisensa jälkeen on alleviivannut, miten tärkeä mahdollisuus ja verrattain helppoa pienelle edistyneelle maalle olisi ryhtyä tuumasta toimeen ja aloittaa täysremontti yhteiskuntamme saamiseksi pois luontovelan velkakierteestä.
Varoituksista huolimatta ilmastonmuutoksen on annettu vuosikymmenten saatossa kehittyä nykyisiin mittasuhteisiinsa. Yksi pääsyistä on se, että vaikutukset ovat ensisijaisesti osuneet maailman haavoittuvimpiin, köyhyydestä ja luonnontuhoista jo valmiiksi kärsiviin yhteisöihin. Suomen kaltaiset vauraat länsimaat ovat tuottaneet valtavasti päästöjä ja kuluttaneet materiaa kestämättömällä tavalla. Ilmastokriisin suoria vaikutuksia ei ole jouduttu kohtaamaan lainkaan samalla tavalla.
Hyvinvointivaltioiden menestys on revitty globaalin etelän selkänahasta osana päästöihin ja materiantuhlaukseen perustunutta maailmanjärjestystä. Samalla nyt vanhenevat sukupolvet ovat Suomessakin nauttineet maailmanhistoriallisesti aivan poikkeuksellisesta kasvun ja tuhlailun aikakaudesta. Se otettiin kysymättä lainaksi seuraavilta sukupolvilta, jotka kärsivät luonnontuhojen seurauksista varovastikin arvioiden seuraavien sadan vuoden ajan.
Suomessa ollaan vaikeiden vastuunkannon kysymysten edessä: miten tukea globaalia siirtymää sellaiseen kestävämpään talouteen, jossa globaalille etelälle tarjotaan edes perustavat ihmisoikeudet ja mahdollisuudet? Ja miten Suomessa huomioidaan se historiallisesti ainutlaatuinen vaurauden ja mahdollisuuksien epäsuhta, josta suuret ja vanhenevat ikäluokat pääsivät nauttimaan nykynuorten ja tulevien sukupolvien kustannuksella?
Näiden velkojen kertyminen on tullut jo nyt kalliiksi, eikä vieläkään ole näkyvissä edes uskottavia siirtymäsuunnitelmia päästöjen ja materiankulutuksen taittamiseksi. Instituutiot kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat heränneet varoittamaan planeetanlaajuisen mullistuksen ja toimettomuuden kasvavasta hintalapusta. Kipeiden ratkaisujen aika on vasta alkamassa, ja eurovelkojen kahleita kiristämällä ongelmamme hyvin todennäköisesti vain pahenevat. Tarvitaan laajaa ja vakavaa arviota siitä, miten yhteiskunta voi kestää kymmeniä sukupolvia eteenpäin ja millaista velkaa kerrytämme sukupolvina toisillemme.
Markkinoiden aikakausi ruokki monin tavoin lyhytnäköistä ajattelua, mutta veloista huolehtivia on syytä kiittää: he olivat oikealla vastuunkannon asialla, näkökulma velkaan ja velvollisuuksiin oli vain hyvin kapea.
Suomalaisen yhteiskunnan vanheneminen tulee haastamaan velkahysterian toden teolla. Sen äärellä olisi kypsää todeta, ettei meillä enää ole varaa entisenlaiseen moraaliposeeraukseen veloista vanhusten, nuorten ja tulevien sukupolvien kustannuksella. Vientimarkkinoiden ja fossiilikapitalismin heilahteluihin nojaava yhteiskunta on lyhytnäköisyydessään pohjimmiltaan hauras. On mietittävä konkretiaa: tiloja, henkilöstöä, rakennuskannan varmistamista ja energiankäytön vähentämistä.
Olisi viisasta rakentaa tämä vuosikymmeniä kestävä siirtymä paremmin ja tasa-arvoisemmin kaikista huolehtivaan yhteiskuntaan siten, että verotuksella ja tulonsiirroilla huolehdittaisiin nykyistä voimakkaammin ja kauaskatseisemmin yhteisestä pärjäämisestämme. Se on myös kestävin tie rahavelkojemme hallitsemiseen, ylisukupolvisen hoivan kulttuurin vahvistamiseen ja antaa edes jollain tapaa vielä mahdollisuuden pitää myötämielisenä meille kaikista armottomimman velkojamme: luonnon.
uutiskirje 