Lahden kaupunkiin on vuosikymmenien varrella tarttunut monenlaisia tunnusmerkkejä. On puuseppä- ja metalliteollisuutta, radiomastot, hiihtokisoja, evakkokansaa, business cityä. Poliittiselta kuvaltaan Lahti on jäänyt vaisummaksi; vasemmistoenemmistöinen tehdaskaupunki pitkään, muttei mitenkään leimallinen työväenkaupunki Tampereen tapaan.
Lahtelainen Timo Sandberg (s. 1946) on ammatiltaan metallimies, joka työskenteli 30 vuotta ay-toimitsijana. Ajan oloon hän kunnostautui myös kirjailijana: dekkareita, romaaneja, historiikkeja.
Sandberg, dekkarit, yhteiskunta
Kymmenisen vuotta sitten Sandberg aloitti jännitysromaanien sarjan. Vuodesta 1923 käynnistyvä – nyt kuuteen niteeseen kasvanut – teossarja solahtaa luontevasti Lahden ja kansakunnan historian poimuihin. Ensi osa Mustamäki (2013) sai Vuoden johtolanka -palkinnon.
Sandbergin romaaneissa Lahti on poliittisten, sosiaalisten ja etnisten ristiriitojen näyttämö. Päähenkilöitä ovat rikospoliisi Otso Kekki ja hänen venäläinen Vera-vaimonsa, muita poliisimiehiä, Tornin ja Rimmisen työläisperheet, Pekkolat paremmista piireistä – ja kaupungin maineikas sontakuski Jepulis Benjami. Väkeä on riittämiin, ei silti liikaa. Keskeisiä paikkoja ovat köyhän kansan asuttama Reunanpalsta Kiirolan saunoineen, läheinen Raute Oy:n terästehdas, Lahden tori ja poliisilaitos.
Kirjoissa selvitellään aikakauden tavanomaisia rikoksia, pirtukauppoja ja väkivaltajuttuja – kuitenkaan ympäröivää yhteiskuntaa lainkaan sivuuttamatta. Vastakkainasettelun aika hengittää taustalla, on työväen lakkoja, oikeiston ja vasemmiston yhteenottoja, on poliittisesti motivoituja murhia. Teoksia voinee kutsua yhteiskuntadekkareiksi.
Kronologista Lahti-sarjaa on julkaistu jatkosodan loppuun ja kevääseen 1945 asti. Tiettävästi Sandberg jo takoo sarjan seitsemättä osaa.
Komea siluettikuva
Lahden kaupunginteatteri harppasi 1980-luvun lopulla kovaan kansalliseen sarjaan – uuden ajanmukaisen teatteritalon ja silloisen teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantalan ansiosta. Tuli heti menestysteoksia, kansaa virtasi katsomoihin, ja tasoa on sittemminkin riittänyt.
Kaupunginteatterin suurelle Juhani-näyttämölle valmistui äskettäin kantaesityksenä Kostonkierre – tarina jakautuneesta kaupungista. Näytelmä perustuu Timo Sandbergin mainitun Lahti-sarjan kahteen osaan, Mustamäkeen ja välirauhanaikaa kuvaavaan Kostonkierteeseen (2020). Esityksessä tapahtumien aikajänne venyy kahdeksi vuosikymmeneksi, takaumina pidemmäksikin.
Romaaniparin on näytelmäksi sovittanut Aila Lavaste ja ohjannut Tommi Kainulainen. Teatterin näyttelijöiltä ja muulta esitystä rakentavalta henkilöstöltä Kostonkierre on suuri motivoitunut satsaus. Visuaalisesti ja teknisesti syntyy vaikuttavaa spektaakkelia. Hankalasti täytettävän päänäyttämön on Minna Välimäki lavastanut komeaksi siluettikuvaksi Lahdesta. Ilmeeltään lavastus on samalla avoin ja ristiriitainen. Nimenomaan kaupungin jakautuneisuus vastakkaisiin miljöihin ilmentyy oivallisella tavalla. Toisella sivustalla on Reunanpalstan mökkiläisiä, toisella hienompaa väkeä ylhäällä parvekkeillaan.
Vaikka tarinassa on kaksi itsenäistä jaksoa, ne niveltyvät yhdeksi näytelmäksi. Ensin astutaan 1920-luvun alkuun, jolloin sisällissodan ja Hennalan vankileirin muistot ovat kipeästi pinnassa motivoiden yhä vahvasti osapuolten toimia. Tehdään henkirikoksiakin, joilla uskotaan olevan poliittisia kytkentöjä, eikä kostokaan ole niistä vapaa.
Väliajan jälkeen eteen levittäytyy välirauhan vuosi, omalla (erilaisella) tavallaan kihisevän tulehtunut ajanjakso sekin. On syvää levottomuutta talvisodan jäljiltä, mutta edelleen myös jäytävät luokka- ja poliittiset konfliktit. Oudoilta kuolemilta ei vältytä nytkään.
Ei liene järin väärin tulkita, että Sandberg on alun perin valinnut genreksi historiallisen rikosromaanin, jonka siivellä voi vaivatta esitellä ja eritellä Lahtea, eritoten työväen elämänpiiriä. Tapoineen, kaskuperinteineen, myös tragedioineen.
Reunanpalsta on Sandbergin Pentinkulma.
Ihmisten valintoja
Päämiestä, Otso Kekkiä, näyttelee Tommi Rantamäki. Hän tavoittaa luontevasti Sandbergin luoman rikosetsivän karaktäärin, sellaisen tasapuolisuutta huokuvan elämänasenteen, johon ei ole vaikea luottaa. Vaikka sisäisiä ristiriitoja Kekilläkin on, hän on tarinaa tukevasti kannatteleva keskushahmo.
Näyttelijöitä on peräti kahdeksantoista. Suuri ryhmä toimii sulavasti sekä joukkona että suppeammissa kohtauksissa. Sivupäähenkilöistä nousevat koskettavasti esiin Silja Pekkola (Sara Pirhonen) ja Ismo Torni (Miikka Wallin), epäsäätyisässä liitossaan pyristelevä pari. Tornin August-isän (Jori Halttunen) elämä suistuu piinaaviin muistoihin Hennalan kauhuista.
Kuten taideteoksessa pitääkin, kaupungin kahtiajako näyttäytyy selvimmin juuri yksilöissä, heidän valinnoissaan. Sanottu pätee myös Vera Popovan (Saana Hyvärinen) ja Otso Kekin ratkaisuihin.
Ja totta kai on Jepulis Benjami (Tapani Kalliomäki), todenpuhuja-narri, kommentaattori ja kertoja. Benjamin elämä ja sutkaukset ovat ehtaa lahtelaista folklorea. Reaalista paikallishistoriaa tulee mukaan myös nuorkommunisti Matti Långin (Mikko Pörhölä) hahmosta.
Kesysti tulkiten
Näytelmän ansiot ovat kiistattomia – samoin puutteet. Dramaturgisesti esitys törmää tapauskulkujen ylipedanttiin kuljetukseen ja ylisuureen henkilögalleriaan. Roolihahmoja viilettää lavalla tavattomasti, kansannäytelmän tapaan karikatyyrisiakin, eikä kaikkia heistä ehditä perustella ja syventää – he eivät liimaudu katsojan iholle. Ja juonikoreografiassa on ehkä turha seurata romaaneja näin orjallisesti.
Mainituista syistä eräitä kohtauksia rasittaa läpijuoksumaisen kavalkadin tuntu. On liian paljon aineksia alle kolmen tunnin esitykseen.
On hyvät syyt kiittää Kostonkierteen valinnasta ohjelmistoon. Miten kaupunginteatteri paremmin toteuttaisikaan paikallista kulttuuritehtäväänsä kuin painumalla paikalliseen (ja kansalliseen) historiaan? Ei kai mitenkään. Ja vieläpä näin mittavin resurssein, täysin palkein. Enpä jaksa muistaa toista tällaista esimerkkiä Lahdesta.
Mutta samalla kertaa Kostonkierre jättää hivenen kesyn, kevyesti nautitun annoksen jälkimaun. Itselleni olisi kelvannut selvästi reippaampikin syväporaus, sillä esityksestä ei nyt kasva rohkeita tulkintoja eikä siitä jää mieltä vaivaavia kysymyksiä.
Kenties tämä on tätä nykypäivää: ettei kenellekään tulisi paha mieli.
Kirjoittaja on Lahdessa 1956 syntynyt valtiotieteen tohtori ja historiantutkija.
Kostonkierre. Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämö. Timo Sandbergin Lahti-romaaneista dramatisoinut Aila Lavaste. Ohjaus Tommi Kainulainen.
Lavastaja Minna Välimäki. Puvut Ulla-Maija Peltola. Valot Kari Laukkanen. Äänet Jukka Vierimaa. Maskeeraus Kati Keronen.
Näyttämöllä mm. Tommi Rantamäki, Saana Hyvärinen, Lumikki Väinämö, Jori Halttunen, Miikka Wallin, Janna Räsänen, Mikko Pörhölä, Sara Pirhonen, Aki Raiskio, Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki. Kantaesitys 1.10.2022, näytöksiä helmikuuhun 2023 asti.
uutiskirje 