Poliittista vasemmistoa on vuosisatoja yhdistänyt ajatus utopiasta. Vasemmisto on katsonut tulevaisuuteen, nähnyt siellä melkein mahdottomalta vaikuttavan tavoitetilan, ja pyrkinyt sitten tekemään siitä mahdollisen. Nykyisin vasemmistolla on suuren päämäärän sijaan utopia siitä, että sillä voisi olla utopioita.
”Missä ovat vasemmiston utopiat?” parahtaa puoluetoimija, jolta on taas kerran vaalikentillä korkealentoisten tulevaisuusvisioiden sijaan tivattu vastauksia hyvin konkreettisiin kysymyksiin päivärahojen maksuviivästyksestä alkaen.
Nurkan takana vellova ekokatastrofi on sinänsä hyvä syy etsiä mielessään vaihtoehtoisia lopputulemia. Utopioihin tuijottaminen saa tästä huolimatta vasemmiston näyttämään usein hieman hassahtaneelta, taivaanrannan maalareiden epärealistiselta liikkeeltä. Utopioiden hakemisessa ei olekaan kyse kannattajien saamisesta, vaan sisäisestä kaipuusta kohti kadotettua paratiisia, sammuneesta liekistä sielussa joka halutaan sytyttää palamaan.
Entisajan vasemmistolle liekkiä ei tarvinnut sytyttää. Se paloi itsestään. Utopioihin uskottiin samalla pieteetillä kuin herätysliikkeet Jeesuksen toiseen tulemiseen. Nykyisin, vaikka kirjoitettaisiin kymmenittäin kirjoja ja artikkeleita ”nykyajan utopioista”, ne jäävät lopulta kaikki jonkinlaisiksi kuvajaisiksi. Ne eivät ole käyttömateriaalia. Mitä ne siis ovat?
Pelastus tulee teknologiasta
Vasemmiston utopioiden keskiössä historiallisesti jo pitkään on ollut sosialismi teknologisen kehityksen mahdollistajana. Yksi tunnetuimmista vasemmistoutopioista on ollut Edward Bellamyn 1800-luvun lopulla kirjoittama kirja kirja Looking Backward: 2000–1887 (suom. Vuonna 2000), jossa debit-kortin ja puhelimen kaltaiset hypermodernit keksinnöt yhdistyvät laajan kansallistamisen ohjelmaan.
On kuitenkin vaikea uskoa edistykseen maailmassa, jossa jokainen teknologinen edistysaskel vaikuttaa paljastavan Pandoran lippaasta taas uuden pahan hengen näkymättä silti ihmisten arjessa. Kuinka monta sellaista asiaa, jotka näkyvät selvästi ja positiivisesti jokaisen elämässä, on keksitty 1990-luvun jälkeen? Lisää sovelluksia kännykkään ja katuojissa makaavat sähköskootterit?
Joskus tämä vie utopiat täysin toiseen suuntaan – mutakuoppaan, tai ainakin hobittikylään. Ne vievät ajatukseen siitä, että kunhan teknologinen sivilisaatio romahtaa, palaamme kaikki viljelemään maata biodynaamisesti luontaistalousyhteisöissä. Tämä utopia vaatii toteutuakseen ensiksi dystopian: modernin sivilisaation romahduksen.
Toteutuessaan se aiheuttaisi suorasti valtavan määrän kärsimystä ja kuolemaa, jotta jäljelle jääneet voisivat palata vapautuneesti luontoon. Siksi siihen ei uskokaan kuin kourallinen toimijoita. Voi toki olla, että tästä utopiasta haaveilevat ovat mutakuoppaan jo muuttaneet, eivätkä siis ainakaan ilmaise enää itsestään internetissä.
Vasemmistoa enemmän teknologiautopiat assosioituvat nykyisin enemmän oikealle viettävien liberaalien ideologiaan. Tien parempaan maailmaan näissä visioissa tarjoaa jähmeän hyvinvointivaltion sijasta ketterä kapitalismi, ja ainut keino saada tieteellinen kehitys uudestaan vauhtiin on vapauttaa markkinat ja lapioida kahmalokaupalla lisää rahaa Elon Muskin kaltaisille teollisuuskapteeneille, jotka vievät ihmiskunnan Marsiin.
Vasemmistolle on jäänyt lähinnä tarkoituksenmukaisesti kömpelö käsite, joka on ennemminkin meemi: avaruusluksuskommunismi. Siinä rikkaiden hyödyksi ja huviksi menevä teknologinen kehitys ja sen hedelmät voitaisiin valjastaa tavallisen kansan hyödyksi. Kaikki mahdolliset työt automatisoidaan siten, että kansalaisen tehtäväksi jää vain itsensä kehittäminen ja luksuselämästä nauttiminen.
Lopulta teknologiautopiat myös jämähtävät siihen, että parasta kuviteltavissa olevaa elämää on loputon putki pelien pelaamista ja päihteiden käyttöä ilman vaatimuksia tehdä työtä, kehittää itseään tai kasvaa ihmisenä. Samanlaista elämää osa ihmiskunnasta elää jo nyt – muiden varoilla ja työllä.
Jos halutaan tarjota maailman seitsemälle miljardille asukkaalle mahdollisuus elää luksuselämää, se vaatii niin raakaa luonnonvarojen ja energian käyttöä, etteivät maailman luonnonvarat siihen riitä. Se olisi mahdollista tulevaisuudessakin vain pienelle eliitille, muiden eläessä luksuksen ulkopuolella. Teknologiatkaan eivät lopulta tee luonnonvaroista loputtomia.
Rahajärjestelmät – utopia tässä ja nyt
Jos avaruuskommunismi on utopiaksi puettu paluu tulevaisuuteen ja primitivismi taas menneisyyteen, vasemmistoutopiassa voitaisiin toisaalta elää välittömästi. Tällöin esitetään, että kaikki utopistiset tavoitteet voidaan saavuttaa ilman teknologiaan turvaamista tai siitä luopumista. Tarvitaan vain sitä, että ymmärrämme rahan todellisen luonteen.
Rahateoriat eivät tietenkään ole politiikan eri laidoille mitään uutta. Nähty on niin zeitgeistit, kultakannat kuin kryptovaluutat korjaamassa fiat-rahaa. Usein tärkeintä ei ole se, mitä itse teoriassa sanotaan, vaan ylipäätään se ajatus, että rahaan liittyvät kysymykset määritellään toisin ja tämä olisi oikotie onneen.
Viime aikoina mediassa on puhuttanut moderni rahateoria eli MMT. Tässä kirjoituksessa ei ole tarvetta pureutua tähän syvemmin. MMT voi aivan hyvin tarjota todenperäisemmän kuvauksen rahan luonteesta kuin muut teoriat, eikä siitä puhuvien asiantuntijoidenkaan tarkoitus ole rakentaa utopiaa vaan osallistua talouskeskusteluun.
Kuitenkin asioiden suhteen olennaista ei usein ole se, mitä ne ovat, vaan miltä ne kuulostavat. Vulgaariversiona MMT kuulostaa verukkeelta sille, että rahaa voi vaan kaataa ihan mihin haluaa eikä siitä seuraa mitään ongelmia. Tällaisena se myös esiintyy silloin, kun se päätyy asiantuntijoiden keskusteluista utopististen poliittisten toimijoiden huulille.
Rahateoriat ovat one weird trick: se yksi keino, joka toteuttamalla voidaan vaan taata kaikille hyvä toimeentulo, lyhyt työpäivä ja erinomaiset palvelut ilman, että tarvitsee turvautua himoverotukseen tai muuten viedä yhteiskuntaa kuilun partaalle.
Jos yhteiskunnan suuret ongelmat voitaisiin todella ratkaista näin helposti, ja käytännössä ilman, että kenenkään köyhän, rikkaan tai keskituloisen tarvitsisi kärsiä, miksi niin ei ole jo tehty?
Paluu tulevaisuuteen
Kuitenkin vasemmiston ongelmallinen suhde utopioihin kuopaisee syvemmältäkin. Myös vasemmistoon on tarttunut liberaali historian lopun henki. Suuria yhteiskunnallisia muutoksia ei enää saada aikaan parlamentaarisesti tai suurten taloudellisten voimien ajamana. Sen sijaan muutos saadaan aikaiseksi vaikuttamalla yksilön tietoisuuteen. Tämä toimii myös syynä olla tekemättä mitään poliittista, sillä parhaiten yksilön tietoisuuteen vaikutetaan suurilla mielenosoituksilla tai tiedotuskampanjoilla.
Tässä tilanteessa ei olekaan ihmeellistä, että utopioiksikin keksitään esimerkiksi johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen – tai konkreettisesti kaukaiseen avaruuteen – keskittyviä utopioita. Niiden eteen ei tarvitse tehdä mitään, koska niiden eteen ei voida tehdä mitään. Kun keskitytään haaveilemaan teknologisesta sokeritoppavuoresta satelliitilla on helpompi hyväksyä oma toimettomuus.
Moni ihminen ei välttämättä edes halua irtautua monista sellaisista asioista, joista utopiat yleisesti kertovat vapauttavansa. Monelle ihmiselle esimerkiksi työ on hyvin keskeinen osa elämää. Tällainen ihminen ei kovin helposti kykene ajattelemaan, että hänenkin oleminen muuttuu hetkessä ylevämmäksi, kun palkkatyön kahleet rikotaan ja voidaan vaan rauhassa päättää aamulla lähteä mieluummin vaikka kalaan. Tämä voi kuulostaa ehkä hassulta, mutta kyllä, monet ihmiset pitävät työstään, ja monia heidän ammateistaan ei olisi olemassa pienissä kollektiiveissa.
Oikeastaan tällä hetkellä realistisin utopia, mitä monelle tulee tosiasiassa mieleen, onkin 1980-luvun Suomi. Ei siis siltä osin, että välttämättä idealisoitaisiin esimerkiksi monokulttuurista yhteiskuntaa, takatukkia ja Eppu Normaalia, vaikka nämäkin toki ovat monelle olennainen utopian osa.
Sen sijaan kyseessä on kaipuu lamaa ja rakennemuutostakin edeltävän ajan maahan, jossa hyvinvointipalvelut tuntuivat toimivan jonkinasteisella varmuudella, ja niitä oli lähellä. Töitä riitti lähes kaikille, ja työpäivä rajoittui työpäivään – ei siihen, että millä hetkellä vapaa-ajan seassakin saattaa tulla pomolta maanittelua uudelle työkeikalle tai työsähköpostia, joka vaatii vastaamista.
Tietysti tällainen utopia voi olla, ja varmastikin onkin, vanhemmalle väelle ajan kultaamia muistoja ja nuoremmalle nostalgiaa ajalle, mitä ei ollut olemassa. Se on paljon vaatimattomampi kuin transhumanistien teknoutopiat tai kommunistinen vallankumous. Moni voi pitää sitä jopa konservatiivisena.
Tämä ei kuitenkaan ole vain uhka vaan mahdollisuus. Nykyisessä ilmastonmuutoksen ja muiden kriisien maailmassa tällaisen elintason takaaminen kuitenkin on realistisin utopia, mihin voidaan pyrkiä. Tämä tarkoittaa, että sekin on oikeastaan täysin epärealistinen verrattuna siihen, mitä tulevaisuudesta todennäköisimmin voidaan odottaa. Ja silti, niin kauan kuin jokin ankkuri pitää olla, olkoon sitten vaikka tämä.