8,1 miljardia euroa. Siihen lukuun katseet kiinnittyivät, kun hallitus oli saanut valmiiksi ensi vuoden budjettia koskevat neuvottelut. Hallitus kertoi, että valtio velkaantuu arvion mukaan 8,1 miljardilla eurolla vuonna 2023.
Huutohan siitä seurasi. Vastuutonta talouspolitiikkaa, tämä jää lastemme maksettavaksi, punavihreä hallitus ei osaa säästää. Kritiikki oli kovaa ja ennen kaikkea ennalta-arvattavaa. Pääoppositiopuolue kokoomus on koko vaalikauden roiminut hallituksen talouspolitiikkaa ja etenkin sitä, että hallitus on ottanut paljon velkaa.
Järkytys. Niin kuvaa monitieteisen BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokas tunnelmaa, jolla hän seurasi viimeisintä erää velkaväännöstä. Ennen eduskuntavaaleja luvassa on varmasti vielä monta uutta.
Järkytyksen lisäksi kuulostaa siltä, että Ahokas on turhautunut. Hän sanoo, että olisi toivonut ja odottanut jotain uutta keskusteluun – onhan Eurooppa keskellä energiakriisiä, jonka ajurina on Venäjän käymä sota Ukrainassa.
– Kun katsoo yhteiskunnallisia olosuhteita tällä hetkellä Euroopassa ja maailmassa, toivoisi ja odottaisi, että talouspolitiikassa näkökulmat uudistuisivat, huomioisivat polttavat haasteet ja pyrkisivät murtautumaan vanhoista ajatusrakennelmista pois.
– Siitähän ei budjettikommenttien valossa ollut oikein mitään merkkejä. Suomessa toisteltiin samaa tarinaa, että hallitus lisää velkaa ja se on vastuutonta. Sama velkamoralismi, joka Suomessa on viime ajat vallinnut ja hallinnut, ei näissäkään olosuhteissa varissut pois, Ahokas tiivistää.
Kaikkien Eurooppaa ja maailmaa runtelevien kriisien keskellä tarve olisi Ahokkaan mukaan tehdä uudenlaista talouspolitiikkaa. Siitä ei ole keskusteltu, kun on päivitelty velkamäärää.
– Eikö se päivittely ole juuri pois tärkeämpien asioiden tekemisestä ja uuden pohtimisesta? Se on huolestuttavaa, koska tässä oikeasti pitäisi löytää vastauksia tämänhetkiseen kriisiin.
Kriisin vakavuutta alleviivaa hallituksen jättimäinen kymmenen miljardin hätärahoituspaketti energiateollisuudelle. Euroopassa eletään hetkiä, jolloin koko energiamarkkina voi romahtaa. Pääministeri Sanna Marin painotti, että paketti on laina- ja takausohjelma eli suoraa tukea yhtiöt eivät ole saamassa.
Velkasuhteen suunta
Velkakeskustelua hämmästelee myös Anni Marttinen, joka työskentelee Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTEn pääekonomistina.
Marttinen aloittaa sanomalla, että hänen oma suhtautumisensa valtionvelkaan on muuttunut inflaation osoittauduttua pitkäkestoiseksi. Mutta vielä Suomella ei hänen mukaansa ole syytä huoleen. Suomen velkasuhde on tällä hetkellä alle 60 prosentin, mikä määriteltiin aikoinaan euromaille ”pyhäksi rajaksi”, jota ei saanut ylittää. Sääntö unohdettiin, kun Saksa oli ensimmäisiä sen ylittäneitä maita.
Marttinen nostaa myös esiin, että Suomen velkasuhde on tällä vaalikaudella itse asiassa pienentynyt. Tämänkään vuoksi hän ei ymmärrä keskustelua.
– Olemme keskellä sotaa, ja mietitään, miten pystymme leikkaamaan. Suomen alijäämä on yksi EU:n alhaisimpia, velkataso on yksi EU:n alhaisimpia. Olemme pelänneet, että Suomen velkataso jäisi jonnekin 70–100 prosentin välille. Nyt se on alle 60, kun kuntia ei oteta mukaan.
Marttinen painottaa, että tällä hetkellä Suomella ei ole syytä huoleen.
– Ei pidä olla holtiton velan kanssa, eikä Suomi olekaan ollut. Sanoisin, ettei tässä vaiheessa tarvitse olla pelko perseessä. Ehkä omasta taloudesta voisi huolehtia enemmän.
Mahdoton tehtävä
Yksi nykyisen ongelman ytimistä sijaitsee Frankfurtin kaupungissa Main-joen varrella. Siellä majaa pitää Euroopan keskuspankki, joka on mahdottoman tilanteen edessä, tiivistää Helsingin yliopiston tutkija Lauri Holappa. Holappa työskenteli tällä hallituskaudella parin vuoden ajan opetusministeri Li Anderssonin erityisavustajana. Hän väitteli vuonna 2020 tohtoriksi. Väitöskirja käsitteli keskuspankkirahoitusta.
Mutta nyt siihen mahdottomaan tilanteeseen. Se johtuu euroalueen valuviasta, joka on ollut aina perustamisesta asti olemassa. Euroopan keskuspankille annettiin yksi tehtävä, ja se oli vahtia inflaatiota.
– Aikoinaan ajateltiin, että inflaatio on ainakin normaalitilanteissa kysyntävetoinen ilmiö. Keskuspankki voi puuttua vain kysyntätekijöihin eli käytännössä se voi hillitä talouden ylikuumenemista nostamalla korkoja ja vähentämällä kysyntää, Holappa kertoo.
Nyt ongelma hyvin korkean inflaation hillitsemisessä on se, että inflaatio ei johdu kysynnästä vaan sen ajurina on juuri energiakriisi. Energiaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, kun Venäjä alkoi vähentää kaasutoimituksia Eurooppaan.
Jotta EKP voisi tehdä energiahinnoille jotain, sen pitäisi pystyä taikomaan jostain lisää energiaa Eurooppaan. Humoristi voisi huomauttaa, että ydinvoimaloiden rakentaminen ei kuulu keskuspankin mandaattiin.
– Ei keskuspankilla ole mitään keinoa puuttua energiahintoihin, mutta silti sillä on mandaatti hillitä inflaatiota. Se on mahdottoman tehtävän edessä. Keskuspankkiirien omaa onnistumista ja ehkä historiallista asemaa arvioidaan sen pohjalta, miten he ovat onnistuneet ainoassa tehtävässään.
– He yrittävät nyt epätoivoisesti korkoa nostamalla hillitä inflaatiota. Siitä päädytään hyvin helposti tilanteeseen, jossa inflaation hillitsemisen vaikutus jää hyvin vähäiseksi. Sen sijaan korkotason nousu riittää synnyttämään meille taantuman, Holappa lataa.
Tässä yhteydessä uhkana on, että Eurooppa vajoaa stagflaatioon. Siinä korkea inflaatio yhdistyy syvään taantumaan ja korkeaan työttömyyteen. Tällä hetkellä stagflaation uhka on kova, sillä Saksan teollisuus kärsii pahasta energiapulasta. Ja kuten Marttinen sanoo, jos Saksa ajautuu ongelmiin, osuu se myös Suomeen.
Holappa huomauttaa, että stagflaatio ajaisi Euroopan tilanteeseen, jossa maanosan sisäiset jännitteet jälleen kasvaisivat.
– Ja samaan aikaan meidän pitäisi osoittaa mahdollisimman vahvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista yhtenäisyyttä, hän lisää viitaten Venäjän sotaan ja maata vastaan asetettuihin pakotteisiin.
Jussi Ahokas arvioi, että juuri nyt on paras hetki puhua korkeista koroista ja vastuuttomasta velkaantumisesta. Taantuma kun ei ole iskenyt – vielä. Ahokas kehottaa palaamaan asiaan puolen vuoden päästä.
– Koko järjestelmä on niin velkariippuvainen, että keskuspankkien tekemä korkosprintti ei voi olla kovin pitkäaikainen. Nyt jo Suomen Pankki ennustaa, että Suomen talous vajoaa taantumaan vielä vuoden 2022 aikana. On varmaa, että Euroopan keskuspankki jossain vaiheessa kääntää kelkkansa, jotta taantumasta ei tule pidempää ja syvempää.
– Koko eurojärjestelmän olemassaolo ja yhteiskuntien kestävyys on aikamoisessa koetuksessa. Tuskin yksikään keskuspankkiiri haluaa viedä koettelemusta liian pitkälle.
Yhteiskuntien kestävyys tosin kuuluu poliitikkojen rooteliin, joten joku voi kysyä, onko EKP poliittinen toimija.
– Tuohon se suosittu astronauttimeemi internetistä. Always has been! (On aina ollut), Ahokas naurahtaa.
Vanhaa normaalia ei ole
Suomalaisessa velkakeskustelussa painotus on ollut, että olemme palaamassa jonkinlaiseen vanhaan normaaliin. Kun päällä on useita kriisejä yhtä aikaa, herää kysymys, mihin normaaliin voitaisiin palata.
– Tässä kaikkein huolestuttavinta on, että talouspolitiikkaa yritetään palauttaa normaalimuotoiseksi tilanteessa, joka ei miltään osin ole normaali. Jos vaikka puhutaan 1990-luvun laman jälkeisistä, pitkän kasvun ja alentuvan velkaantumisasteen vuosista, tilanne on nyt täysin erilainen, Holappa sanoo.
– Energianhintojen nousun vuoksi meillä on inflaatiokriisi, laajempi turvallisuustilanteen muuttuminen yhdistettynä ekologiseen kriisiin. Nämä kaikki edellyttävät isoja investointeja – puhuttiin sitten vihreästä siirtymästä tai puolustusmenoista, hän lisää.
Monikriisiyttä painottaa myös Ahokas. Silloin vastausta ei voi hänen mukaansa hakea vanhasta ajattelusta.
– Edelleen ajatellaan, että voisimme palata jonkinlaiselle luontaiselle lineaarisen kasvun uralle. Kasvutrendin ympärillä tapahtuu suhdannevaihtelua, mutta aina lopulta palataan jokseenkin automaattisesti suotuisan talouskehityksen ja trendikasvun polulle.
– Lisäksi ajatellaan, että kun suhdannevaihtelua tulee, vain keskuspankki yksinään saa nopeuttaa kestävälle keskitielle pääsemistä. Tämä on se iso makrotaloudellinen ajatus, joka edelleen monille pätee.
Tämä kehikko on nyt murtunut. Koko lineaarisen kasvun ura on kadonnut. Ei pelkästään ekologisen kriisin vuoksi.
– Yhteiskunnatkin ovat hyvin hauraassa tilassa. Joissain maissa puhutaan valtioiden epäonnistumisesta ja yhteiskuntasopimusten hajoamisesta – jopa Yhdysvalloissa. Euroopassakaan tilanne ei välttämättä ole niin kestävä. Etnonationalistinen oikeisto on Italiassa ottamassa vallan seuraavaksi, Ahokas tiivistää.
– Onko tämä se hetki, jossa kannattaa uskoa vanhaan talouspoliittiseen ajatusmalliin, jonka ote todellisuudesta on lipeämässä?
Tilanne on siis hyvin erilainen kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin Suomessa ja monessa länsimaassa elettiin eräänlaista kylmän sodan jälkeistä kulta-aikaa. Talous kasvoi kohisten, eikä ilmastokriisi ollut vielä iskenyt täydellä teholla.
– Että tässä tilanteessa ruvettaisiin tekemään hyvin aggressiivista talouspolitiikkaa, kuinka realistista tai mitkä sen seuraukset olisivat. Tässä tullaan siihen, että talouspolitiikkaa pystytään tuskin koskaan arvioimaan muusta yhteiskunnasta irrallisena kysymyksenä, Holappa sanoo.
Marttinen nostaa niin ikään esiin nykyisen tilanteen poikkeuksellisuuden. Mistään normaalista on vaikea puhua, kun kriisejä on paljon päällä samaan aikaan. Haikailua menneeseen hän pitää konservatiivisena.
– Keskustelu, että palataan joihinkin vanhoihin raameihin, on aika vanhentunutta.
Instituutioiden kriisi
Instituutiot. Niiden ongelmista on nyt paljolti kyse. Kun euroaluetta luotiin, ei osattu ottaa huomioon, millaisiin ongelmiin Eurooppa voi joutua. Nyt keskuspankki yrittää sitten taltuttaa inflaatiota epätoivoisesti kiristämällä rahapolitiikkaa, ja samaan aikaan jäsenmaat yrittävät estää hirvittävää kyytiä nousevien sähkölaskujen kanssa kipuilevien kansalaistensa raivostumisen.
Jäsenmaat siis tekevät ainakin osin päinvastaista politiikkaa kuin EKP ehkä haluaisi.
– Meidän instituutiomme eivät ole kovin hyvin soveltuvia tällaiseen tilanteeseen. On totta, että kun raha- ja finanssipolitiikka on niin vahvasti erotettu toinen ylikansalliselle ja toinen kansalliselle, tilanteeseen tulee aitoja ongelmia, Holappa muotoilee.
Holappa mainitsee Suomen kohdalla yhden esimerkin instituutiosta, jolla vaikeaan tilanteeseen olisi voitu puuttua. Painotus sanalla olisi – nykyään se ei enää ole mahdollista.
– Tässä näkyy hyvin se, kuinka paljon haittaa on siitä, että meidän keskitetty työmarkkinajärjestelmämme on purettu.
Jos vihreää kasvua tulee, sen pitää olla ei-materiaalista.
Syksyllä käydään useita palkkaneuvotteluja, ja pelkona on, että niissä päädytään liian korkeisiin palkankorotuksiin. Se taas ruokkii inflaatiota entisestään.
– Tätähän voisi hillitä keskitetyn tulopolitiikan avulla. Meillä on hirveän vähän keinoja puuttua energiatuotantoon, mutta voisimme huolehtia siitä, Holappa huomauttaa.
Mutta Elinkeinoelämän keskusliitto on sääntömuutoksella estänyt keskitetyt palkkaratkaisut. Näin tätä palikkaa ei voida enää käyttää.
Pallo tulessa
Aiemmista talous- ja energiakriiseistä nykyisen erottaa yksi asia: maapallon kantokyky on tullut vastaan. Se on itse asiassa tullut vastaan jo kauan sitten, mutta asia on vihdoin tunnustettu laajasti myös poliitikkojen keskuudessa.
Ilmastokriisi ja luontokato muodostavat ihmiskunnalle suurimman uhan. Venäjän hyökkäyssotaa voi tulkita kapitalismin kriisin viitekehyksen läpi, mutta Ahokas toppuuttelee ajatusta, että nyt marxilaiset voisivat ottaa mukavan asennon ja myhäillä.
– Ekologinen kriisi ja maapallon kantokyvyn ylittäminen ovat muuttaneet pelikentän täysin. En usko, että monikaan marxilainen on pitänyt sitä ensisijaisena kriisin lähteenä.
– Tämä on ulkoinen kriisi kapitalismille, mutta toki se on kapitalismin aiheuttama. Kapitalismi ei ole pystynyt pitämään sivilisaatiotamme maapallon kantokyvyn rajoissa. Varmaan kukaan ei myhäile, ehkä kaikki ovat kauhuissaan.
Ahokas peräänkuuluttaa alussa mainitsemaansa uutta talouspoliittista ajattelua. Sillä vastattaisiin parhaan mukaan nykyiseen tilanteeseen, jossa talouskriisin lisäksi pöydällä on koko planeetta.
– Kaikki yksinkertaiset ja talouspolitiikkaa kaventavat näkökulmat pitäisi haudata. Pitäisi avata tilaa moninaiselle työkalupakille, jossa on rahapolitiikka, finanssipolitiikka, työmarkkinoiden hallinta, tulopolitiikka, energiapolitiikan ohjaaminen. Ja vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikkakin. Koordinoidusti ja suunnitelmallisesti.
Keskustelua tästä Ahokas ei vielä ole kovin paljon nähnyt. Enemmän on puhuttu velkakestävyydestä.
– Tässä tilanteessa en näe muuta ratkaisua kuin sen, että kykenemme tekemään monipuolisempaa talouspolitiikkaa ja sitomaan eri politiikkalohkot johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.
Yhtenä vastauksena tulevaisuuden haasteisiin on pidetty niin kutsuttua vihreää kasvua. Talousjärjestelmämme vaatii talouden kasvua, joten jostain sitä pitäisi kaivaa. Vastauksena on, että talouskasvu voitaisiin sovittaa maapallon asettamiin rajoihin.
Vihreä kasvu on tosin siitä ongelmallinen termi, että sillä tarkoitetaan hyvin monia asioita.
– Ajatellaan niin, ettei meidän tarvitsisi materiaalisesti luopua mistään ja että voidaan vain kasvattaa elintasoa ja kulutusta globaalisti kaikkien kohdalla. Lienee jo selvää, ettei se ole mahdollista.
Jos vihreää kasvua tulee, sen pitää olla ei-materiaalista.
Ahokas tiivistää, että kun kriisejä tulee koko ajan lisää vastaan, huomaamme leikkaamisen tarpeen suuruuden. Jotta ilmaston lämpeneminen pysyisi edes jotenkin siedettävällä tasolla, pitäisi päästöjen kääntyä nopeasti hyvin jyrkkään laskuun.
– Ja mitä enemmän olemme huolissamme luontokadosta ilmastonmuutoksen päälle, sitä selkeämpi on kuva, että materiaalisen degrowthin tie häämöttää. Sille pääsemiseksi pitää hyödyntää uudenlaista talouspolitiikan ajattelua ja monipuolista koordinaatiota sekä suunnittelua.
Tällaiseen ajatteluun vastataan usein halveksien, että se on utopistista ja mahdotonta toteuttaa. Mutta on talousjärjestelmää ennenkin mietitty uusiksi.
– Emme ole menneet liian poikkeukselliseen ja epänormaaliin suuntaan. Pikemmin olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa on pakko miettiä talouden institutionaaliset järjestelyt uudelleen. Aivan kuten on käynyt ennenkin.
– Niin kävi toisen maailmansodan ja näin kävi Bretton Woods -järjestelmän kaatumisen jälkeen. Nyt kysymys on se, kuka on valmis aloittamaan. Ollaanko tämä valmiita hyväksymään, Lauri Holappa kysyy.
Itse asiassa tässä voi nähdä yhtymäkohdan suomalaiseen velkakeskusteluun. Tällä hetkellä käydään vääntöä siitä, kenen tarina eli narratiivi voittaa. Nykyjärjestelmä hyödyttää taloudellisesti erittäin monia tahoja.
– Olisi monelle edullista saada läpi viesti, että meidän on palattava vanhaan järjestykseen, Holappa huomauttaa.
Vihreä siirtymä
Monta kertaa on sanottu, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli yhdellä tavalla onnenpotku. Se sai Euroopan heräämään lopullisesti vihreän siirtymän tarpeeseen.
Marttinen huomauttaa, että nykyisen energiakriisin suurin syy on vihreän siirtymän puute. Venäläinen halpa maakaasu sokaisi poliitikot. Tunnetusti Saksa lähti ajamaan alas ydinvoimaloitaan, kun se sai Venäjältä viime vuoteen asti edullista maakaasua.
– Olisi voitu aiemmin tehdä jotain uusiutuville energialähteille, Marttinen sanoo.
Ilmastokriisi ei saanut päättäjiin vauhtia, mutta perinteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sai.
– Mahdollisimman nopeaa siirtymää pois fossiilisista polttoaineista ja investointeja omavaraiseen sähköntuotantoon, Marttinen tiivistää tarpeen.
Kellot käyvät
Mutta mennään vielä suomalaiseen velkakeskusteluun – siitähän tässä piti eniten puhua. On hyvä huomata, että Suomi ei ole yksin velkapelossaan. Saksassa julkisen talouden tasapaino on yksi pyhimmistä periaatteista – siellä puhutaan mustasta nollasta, joka tarkoittaa velkajarrua. Menot eivät saa Saksassa ylittää tuloja pitkällä aikavälillä. Koronakriisissä maa luopui siitä hetkellisesti, mutta pitkin hampain.
Samoin Ruotsissa huomiota kiinnitetään paljon velka-asteeseen. Ahokas naurahtaa, että ehkä velkakeskustelussa on Hansaliiton traditio taustalla. Hansaliitto oli erityisesti Itämeren alueelle 1200–1400-luvuilla rakentunut liittouma, jossa johtavassa roolissa olivat saksalaiset kaupunkivaltiot.
– Ehkä se on tällainen itämerellinen ilmiö.
Suomessa huomio velkaan on kuitenkin huomattavan suurta. Suomen velka-aste on eriytynyt muista Pohjoismaista huomattavasti. Kuten tuli todettua, suomalaisia huolettaa valtion velka erityisen paljon. Siksi ei ole ihme, että oppositio pitää aihetta esillä tilanteessa, jossa valtio on ottanut muutaman viime vuoden aikana paljon velkaa.
– Tietysti he luottavat, että kansa syö velkamoralismikädestä ja käyttävät sitä hyödykseen. Yleinen suomalainen velkasuhtautuminen ja oppositiopolitikointi lyövät kättä.
– Tuollainen poliittinen peli on ihan kiinnostava ilmiö, mutta se voi johtaa siihen, että politiikkamme jää nykyhaasteiden edessä riittämättömäksi ja keskitymme vääriin asioihin, Jussi Ahokas sanoo.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla televisioväittelyihin tuotiin velkakello, joka kertoi Suomen valtionvelan kehityksestä. Kehitys näyttää hurjalta, koska kellon luvut muuttuvat koko ajan.
Mutta minkä kellon Anni Marttinen, Jussi Ahokas ja Lauri Holappa toisivat ensi vuoden vaalistudioihin?
– Veisin tässä energiakriisissä uusiutuvan energian tuotannon maksimikapasiteetin määrää ja muutosta kuvaavan kellon, Ahokas sanoo.
– Minä veisin ilmastopäästömittarin, Marttinen sanoo.
Holappa kantaisi tv-studioon niin kutsutun tuomiopäivän kellon. Tutkijoiden ylläpitämä kello on tällä hetkellä kaksi minuuttia vaille puolenyön, joka tarkoittaa täystuhoa.
– Kello ottaa huomioon ekologisen kriisin mutta yhtäältä joukkotuhoaseiden uhan maailmassa. Ne ovat isot kriisit, joista meidän pitäisi käydä keskustelua.
– Miten torjumme ekologisen kriisin, ja miten torjumme tulevaisuudessa Venäjän toiminnan kaltaiset yksipuoliset aggressiot ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset. Samalla meidän pitää huolehtia, että suursodan uhka saataisiin torjuttua ja palattua jollain aikavälillä kollektiivisiin turvallisuusjärjestelyihin.
– Nämä ovat kysymyksiä, joista toivoisin eurooppalaisten yhteiskuntien laajasti keskustelevan, eikä siitä, kuinka paljon meillä on erityisavustajia.
uutiskirje 
