Simone ”Isoäiti” de Beauvoir on feminismin historian kirkkaimpia tähtiä. Hänen pääteoksensa Toinen sukupuoli loi teoreettisen pohjan liikkeen toiselle aallolle. Hän osallistui kaikkiin ranskalaisen feminismin kamppailuihin 1900-luvun jälkipuoliskolla: vaati oikeutta ehkäisyyn, abortti- ja avioerolainsäädännön liberalisointia, seksismin kieltävää lakia sekä tietysti naisten mahdollisuutta osallistua työelämään samoilla ehdoilla kuin miehetkin.
Beauvoirin kirjoitukset herättivät aikanaan paheksuntaa etenkin oikeistokonservatiivien taholta. Hänen tekstinsä käsittelivät sellaisia naisen asemaan liittyviä teemoja, jotka vielä tuolloin olivat yhteiskunnallisessa keskustelussa tabuja. Väitetään muun muassa, että Beauvoir olisi kuvannut maailmankirjallisuuden ensimmäisen teeskennellyn orgasmin.
Lisäksi Beauvoir teki elämäntyönsä alueella, jossa naisia ei juuri oltu nähty. Eksistentialistina Beauvoir osallistui aktiivisesti Ranskan filosofiseen keskusteluun ja väitteli uupumatta muiden koulukuntien, eritoten strukturalistien, kanssa.
Kansainvälisesti tunnettu Simone de Beauvoir oli monen toisen maailmansodan jälkeisessä murroksessa emansipoituvan naisen roolimalli. Vielä nykyäänkin feministit ympäri maailmaa nimeävät hänet innoittajakseen.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Erityisesti 1970-luvulta lähtien Beauvoir sai osakseen ankaraa kritiikkiä myös feministien piiristä. Häntä syytettiin naisten esittämisestä avuttomina patriarkaatin uhreina ja toisaalta tilanteestaan täysin vastuussa olevina vapaina toimijoina. Hänen teksteistään tulkittiin misogyniaa, seksismiä ja joskus rasismiakin.
Toista sukupuolta arvosteltiin myös siitä, että se ei sisältänyt positiivisia roolimalleja lesboudesta, suhtautui epäilevästi homoseksuaalien oikeuksia ajavaan liikkeeseen ja käytti tuotannossaan vanhentuneiksi ja sovinistisiksi miellettyjä lähteitä. Joidenkin mielestä Beauvoir ei kyennyt tunnistamaan omaa etuoikeutettua asemaansa luokan, etnisen taustan ja koulutuksen osalta, tai mikäli tunnisti, sortui silti yleistämään oman viiteryhmänsä naisen kokemusmaailman.
Simone de Beauvoirin tuotanto sisältää elementtejä, jotka tuntuvat nykylukijalle kiusallisen vanhentuneilta. Hän esimerkiksi toteaa, että kodin tylsät uusintamistehtävät eivät anna naiselle ”syytä korostaa ylpeänä omaa olemassaoloaan”, kun taas mies ”…asettaa itselleen päämääriä ja suunnittelee keinoja saavuttaa ne; hän toteuttaa itseään olemassa olevana.”
Näkemys vastasi eritoten saksalaisen filosofisen perinteen käsitystä, jonka mukaan seikkailu ja rakentaminen olivat rationaalisen ihmisyyden ominaisuuksia, kun taas uusintavat työt sijoittuivat lähemmäksi ”eläimellistä”. Omana aikanaan ei jaossa ollut mitään kovin radikaalia ja se hyväksyttiin lähtökohdaksi myös toisen aallon feminismissä ainakin liikkeen varhaisessa vaiheessa. Sen perusteella naisille vaadittiin pääsyä ammatteihin, jotka miehet olivat kaapanneet itselleen. Sittemmin monet feministiset suuntaukset ovat kuitenkin vaatineet (naisten) uusintavan työn tunnustamista samanarvoiseksi (miesten) tuottavan työn rinnalle.
Jatkuva sisäinen kritiikki ja asioiden uudelleenarviointi on keskeinen osa feminististä traditiota. Siten ei ole lainkaan kummallista, että Beauvoirin tuotantoon on eri aikoina suhtauduttu eri tavoin.
Poikkeuksellista sen sijaan on, että osa Beauvoiriin kohdistuvasta arvostelusta on sävyltään varsin ilkeää ja luiskahtaa tekstien analyysistä hänen elämäntapavalintojensa arvosteluun. Esimerkiksi vastikään Beauvoirista elämäkerran kirjoittanut Kate Kirkpatrick ei voi olla paheksumatta, miten tämä valehteli rakastajilleen ja kokee tarpeelliseksi selittää polyamorisia järjestelyitä seksuaalisella tyytymättömyydellä Jean-Paul Sartreen.
Beauvoir nimittäin on se eksentrinen isoäiti, jolle kaikki suvun nuoremmat jäsenet ovat tavalla tai toisella kiitollisuudenvelassa, mutta jonka elämää ei vain voi olla paheksumatta.
Beauvoiria kommentoivissa teksteissä toistuu kaava, jossa ensin todetaan, kuinka paljon suopeammin maailma suhtautuu suurmiehiin kuin suurnaisiin. Sitten pahoitellaan, miten Beauvoirin myrskyisä yksityiselämä altisti hänet mainitulle kaksinaismoralismille. Lopulta ehdotetaan, että myös feminismin tulisi pohtia, miten se suhtautuu sankarittariensa epätäydellisyyteen. Yleensä hämäräksi jää, mitä tämä Beauvoirin kohdalla tarkkaan ottaen tarkoittaa ja mihin valintoihin sillä viitataan.
On totta, että jo omana aikanaan Beauvoiria paheksuttiin ankarasti myös henkilönä. Hän eli vuosikymmeniä avoimessa suhteessa filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartren kanssa, kieltäytyi äitiydestä ja omistautui työlleen miehiseksi mielletyllä alalla. Pahennusta aiheutti myös reipas juhliminen ja päihteiden käyttö. Beauvoir töksäytteli kaikenlaista epäkorrektia, kuten että ei pitänyt eläimistä tai pikkuvauvoista.
Mikään näistä tuskin kuitenkaan oli se Beauvoirin ”epätäydellisyys”, joka tekee nykyfeministin olon niin epämukavaksi, ettei asiaa kehtaa aina edes sanoiksi pukea. Nyt ongelmana ovat ennen kaikkea Beauvoirin suhteet oppilaisiinsa.
Vuonna 1934 Simone de Beauvoir aloitti romanttisen suhteen Olga Kosakiewicziin, josta tuli sekä hänen että Sartren lähipiiriä vuosikymmenien ajaksi. Olga oli tuolloin 19 ja Simone 27. Samoihin aikoihin pariskunnan vaikutuspiiriin kutsuttiin Sartren opiskelija Jacques-Laurent Bost, josta tuli Beauvoirin pitkäaikainen rakastaja ja Olgan aviopuoliso. Kuvioihin ilmestyi pian myös Olgan pikkusisko Wanda, jonka puoleen Sartre kääntyi todettuaan hedelmättömiksi yritykset Olgan viettelemiseksi. Ja niin edelleen.
1930-luvun lopulle tultaessa Beauvoir oli päätynyt asetelmaan, jossa hänellä oli samanaikaisesti kolme pitkäaikaista seksisuhdetta häntä itseään nuorempaan henkilöön. Näistä kaksi oli hänen entisiä oppilaitaan. Mainituilla nuorilla oli myös keskenään suhteita ja ainakin yhdellä suhde myös Sartreen.
Tämä sosiaalinen piiri, jota Sartre ja Beauvoir kutsuivat ”perheekseen”, sisälsi myös koko joukon muita nuoria, joiden osalta keskinäiset ystävyys- ja seksisuhteet eivät ole dokumentoituneet yhtä tarkoin. Pyrkimys rakentaa ihmissuhteet tällä tavoin ilman perinteisten normien painolastia vaati melko paljon aikaa ja kekseliäisyyttä – eräässä vaiheessa Beauvoir päätyi vuoroyöjärjestelmään, jotta kaikki osapuolet pysyisivät tyytyväisinä.
Kukaan asianosaisista ei ilmeisesti kokenut asetelmaa tuolloin hyväksikäyttönä, eikä ole näyttöä siitä, että Beauvoir olisi pohtinut ikäeron tai auktoriteettiasemansa tuovan suhteisiin ongelmallista problematiikkaa – se ei sopinut hänen eksistentialistin ymmärrykseensä ihmisistä vapaina ja tasa-arvoisina yksilöinä. Ilmeisesti hän ajatteli näin ainakin vielä 1940-luvun alussa, kun häntä vastaan käynnistettiin tutkinta erään oppilaan äidin pyynnöstä.
Virallisen syytteen mukaan Beauvoiria epäiltiin ”alaikäisten kiihottamisesta irstailuun”. Vaikka syytöksiä ei pystytty todistamaan (kyseessä ollut nuori kiisti kaiken), Beauvoir menetti työpaikkansa ja oikeuden opettaa julkisissa yliopistoissa.
Kului kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin kyseinen tapahtumasarja kompromettoi häntä feministisen liikkeen piirissä.
Metoo-liikkeen jälkeisessä maailmassa Beauvoirin käytös täyttää seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkit. Hänellä oli seksisuhteita useisiin entisiin oppilaisiinsa, osin näiden ollessa vielä alaikäisiä ja osin niin, että myös hänen elämänkumppaninsa Sartre tapaili heitä. Eräs näistä nuorista, Bianca Bienfield, kuvasi myöhemmin Beauvoiria nuorten naisopiskelijoiden keskuudessa kierteleväksi ”saalistajaksi”, joka ”maistoi heitä itse ensin ja tyrkytti sitten Sartrelle”. Asetelman kyseenalaisuutta ei ainakaan vähentänyt se, että Sartre ja Beauvoir tukivat joitakin rakastajiaan myös taloudellisesti.
Simone de Beauvoirin elämä osui kahden puolen feminismin suurta murrosta. Hänen aloittaessaan kirjallista uraansa keskittyivät tasa-arvon kannattajat vielä miehille varattujen vapauksien avaamiseen myös naisille. Vasta tässä saavutetut edistysaskeleet mahdollistivat 1900-luvun loppupuolella patriarkaalisen vallan tuottaman järjestyksen (ja vielä myöhemmin binäärisen sukupuolijärjestyksen) kyseenalaistamisen.
Beauvoir syntyi Ranskaan, jossa vain työväenluokkaan ja maatalousväestöön kuuluvat naiset jatkoivat avioitumisen jälkeenkin ansiotyössä. Porvariston tyttäret kasvatettiin hankkimaan menestyvä aviomies ja keskittymään sitten perheestä ja kodista huolehtimiseen. Siten kotirouvan status ei ollut vain sukupuoli- vaan myös luokkakysymys. Monelle kodin ja ansiotyön kaksoistaakan alla rämpivälle työväenluokan naiselle se oli unelma.
Tätä taustaa vasten Beauvoirin ja muiden tasa-arvoa vaativien pyrkimys naisten yhtäläisiin ansiotyömahdollisuuksiin oli ilmeisen keskiluokkainen projekti. Toisaalta työväenliikkeen ulkopuolella ei muuta tasa-arvoajattelua juuri ollut kuin koulutetun porvariston aktivismi, ja työväenliikkeen piirissä taas sukupuolten eriarvoisuus nähtiin luokkaristiriidoille alisteisena kysymyksenä.
Beauvoir on myös poliittinen ja feministinen ikoni.
Köyhien (tai rodullistettujen, vammaisten, ei-heteroseksuaalien jne.) naisten olosuhteet ja tarpeet alkoivat saada jalansijaa feministisessä keskustelussa vasta 1960-luvulta lähtien, ja intersektionaalisuus keksittiin vieläkin myöhemmin. Toisen sukupuolen ilmestyessä ei ollut olemassa keskusteluperinnettä, joissa näitä teemoja olisi käsitelty nykyfeministiä tyydyttävällä tavalla.
Ihmiset eivät muodosta maailmankuvaansa sattumanvaraisesti. Kunkin yksilöllisiin kokemuksiin ja arvomaailmaan vaikuttavat aikakauden poliittiset näkemykset, rakenteet, talouden tilanne ja niin edelleen. Simone de Beauvoir syntyi Ranskaan, jossa naisille avoimia keskiluokkaisia ammatteja oli vähän ja monissa niistä edellytettiin naimattomuutta. Ei ihme, että hän päätyi korostamaan oikeutta osallistua työelämään – kun taas 2000-luvun ansiotyönormin Suomessa yhä useampi millenniaali pohtii, miten päästä sieltä pois ja saada viettää aikaa perheensä kanssa.
Sama aikasidonnaisuus selittää myös Beauvoirin yksityiselämän valintoja ainakin joiltain osin. 1930- ja 1940-lukujen Ranskassa lasten suojaikäraja oli 13 vuotta ja epäsymmetrinen valta-asetelma parisuhteen normi. Beauvoirin käytös herätti omana aikanaan pahennusta siksi, että hänellä väitettiin olevan useita samanaikaisia seksisuhteita, minkä lisäksi osa niistä oli homoseksuaalisina rikollisia – sen sijaan varhaisteini-ikäisen tytön avioliitto itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa ei 1930-luvun Ranskassa kuohuttanut ketään.
Voimme kyseenalaistaa vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja ja tehdä radikaaleja valintoja, ja sitä Simone de Beauvoir teki. Mutta myös kulloisestakin valtavirrasta poikkeava toiminta peilautuu aina omaan aikaansa, kommentaarina sen normaaliin. Siksi niitä voi arvioida järkevästi vain kontekstistaan käsin.
Nykyään Beauvoirin kirjallinen tuotanto näyttää kokeneen jonkinlaisen renessanssin. Niin kutsutun kolmannen aallon feminismin tuomien queer-teemojen ja strukturalismin tasaantumisen myötä Beauvoirin tekstejä on ryhdytty lukemaan jälleen uudesta näkökulmasta.
Nykyään Beauvoirista kirjoittavat ovat tyypillisesti akateemiseen sukupuolen tutkimukseen ja feministiseen ajatteluun perehtyneitä. He lukevat häntä niin kuin klassikoita pitää lukea – oman aikansa tuotteena, joka toisaalta avaa edelleen uusia näkökulmia, mutta on osin auttamattoman vanhentunut.
Sillä jälleen kuten minkä tahansa toiminnan kohdalla, voi klassikkoa ymmärtää vain, jos ymmärtää sen syntyolosuhteita: niitä kysymyksiä, ongelmia ja ristiriitoja joiden keskellä klassikko eli ja joihin hän tuotannossaan vastasi. Vasta kontekstiin tutustuminen auttaa arvioimaan klassikon kestävyyttä ja antia nykypäivälle – avaako se jonkin uuden näkökulman myös tämän päivän kontekstissa tai kenties muistuttaa jostain, minkä olemme unohtaneet.
Mutta Beauvoir ei ole vain filosofian ja sukupuolentutkimuksen klassikko. Hän on myös poliittinen ja feministinen ikoni. Ihmisillä on taipumus odottaa ihanteiltaan esimerkillistä käytöstä ja pettyä, jos jollakin alueella huikeita saavutuksia tehnyt henkilö jääkin muussa elämässään keskinkertaisuudeksi. Ihmiset eivät halua ymmärtää konteksteja ja suhteuttaa aikaan. He kaipaavat tarinoita poikkeusihmisistä antamaan innoitusta omaan arkiseen taaperrukseensa.
Tässä Beauvoir tuottaa nykyfeministille pettymyksen. Hän jätti jälkeensä niin monta tuhatta sivua dokumentaatiota aikamme silmissä kyseenalaisista valinnoistaan, että niitä ei saa mitenkään siivottua sivuun. Hän myös tunnisti itse kanonisoiduksi päätymisen riskin ja protestoi voimakkaasti sitä vastaan. Hän muistutti itse elämänsä sisältävän lukuisia ristiriitoja ja kieltäytyi julkisesti feministisen esikuvan roolista.
Hän teki siis tieten tahtoen ihailemisestaan niin vaikeaa, että tätä johdonmukaisuutta on pakko vähän ihailla.
Täydellisyys, eheys ja tahrattomuus sopivat nimittäin huonosti niin eksistentialismin kuin minkä tahansa muutokseen pyrkivän poliittisen liikkeen ihmiskuvaan. Miksi poliittisesti ja elämässään muutenkin radikaali ihminen edes pyrkisi täydellisyyteen? Täydellisyydestä ei ole kehitystä parempaan. Täydellisyys on siksi pysähtyneisyyttä.
Ennen kaikkea, miksi feministinen tai mikään muukaan liike haluaisi tehdä aatteellisista esiäideistään jotain muuta kuin ihmisiä – ihmisiä, jotka elivät valtavissa ristiriidoissa väistämättä, jotka repivät asioita auki ja pistivät itsensä likoon?
Beauvoirin herättämä hämmennys kiinnitti alkujaan huomioni siksi, että näen siinä yhteyden yleisempään taipumukseen arvioida ihmisiä silloin, kun pitäisi arvioida tekoja. Tarkoitan tällä tilanteita, joissa yhteisön normien rikkominen leimaa ihmisen kokonaan mitätöiden ne teot ja pätevyyden, jotka muutoin laskettaisiin hänelle ansioksi. Tai toisin päin: mikäli henkilö on arvoiltaan ja mielipiteiltään hyvämaineinen, hänen paheksuntaa ansaitsevat toimensa sivuutetaan tai käännetään parhain päin.
Ihmisen arvottaminen yksittäisen mielipiteen tai valinnan perusteella on ongelmallista, koska se sirpaloi ihmiset omaa moraalista puhtauttaan vaaliviin kuppikuntiin. Tässä maastossa politiikan heimojen väliset konfliktit eskaloituvat herkästi. Se tuottaa myös heimojen sisällä känää ja loputtomia pelisääntökeskusteluja, jotka helposti kääntävät voimavarat pois liikkeen varsinaisista tavoitteista.
Karu fakta on, että politiikkaa ei voi tehdä muualla kuin poliksessa eli ihmismassojen keskellä. Politiikka edellyttää siksi varsin usein yhteistoimintaa sellaisten ihmisten kanssa, joista ei pidä tai joiden kaikkia valintoja ei hyväksy.
Täydellisiä ihmisiä ei ole. Jos sattuu löytämään rinnalleen muutaman toverin, jotka suhtautuvat eettiseen vastuuseen vakavasti ja haluavat oppia uutta – niin, silloin voi pitää itseään onnekkaana. Usein on pakko tyytyä vähempään.
Haluan korostaa, että tämä politiikan yhteistyö on kuitenkin eri asia kuin epäeettisen toiminnan hyväksyminen tai opportunismi. Mikäli toinen toimii moitittavalla tavalla, voi olla perusteltua moittia. Akuuttiin hyväksikäyttöön, väkivaltaan tai syrjintään on reagoitava saman tien. Joitakin poliittisia näkemyksiä ei voi oikeuttaa vaikenemalla, jos haluaa nukkua yönsä hyvin. Ja joskus pahojen tekojen paino on niin raskas, että minkäänlaiselle yhteistyölle ei jää tilaa.
Ero on kuitenkin siinä, näkeekö edessään (omasta näkökulmastaan) viallisen teon vai viallisen ihmisen, ja missä määrin on valmis tunnistamaan erilaisten lähtökohtien merkityksen erilaisten valintojen taustalla.
Puolueen eläkeläisaktiivin tytöttely tai vanhentuneet vitsit on helppo kuitata napakalla huomautuksella ja sitten unohtaa, kun tietää hänen tehneen vuosikymmeniä tasa-arvotyötä olosuhteissa ja uhrauksin, joita oma sukupolveni ei toivottavasti koskaan joudu kokemaan.
Valtakunnan politiikassa olen oppinut senkin, että aina eriaikaisuudessa ei ole kyse eri-ikäisyydestä. Eritoten murrosvaiheissa, kun asiat muuttuvat nopeasti, sitä syntyy myös samanikäisten välille. Joku vaalii vielä VHS-kokoelmiaan, vaikka toiset jo roikkuvat Netflixissä.
Jos politiikan piiriin kelpuutetaan vain jompikumpi, alkaa demokratian kone yskiä pahasti.
Eriaikaisuuden tunnistaminen ei silti tarkoita konservatiivien veto-oikeutta. Sen sijaan se voisi olla sanojen ja tekojen arvioimista niiden kontekstista käsin, panostuksia laajaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, tilan antamista räätälöidyille ratkaisuille ja kynnysten madaltamista siellä, missä ne estävät uusien toimintatapojen omaksumista.
Kaikki tämä tietenkin edellyttää kykyä neuvotella ja toimia epätäydellisten, toisinajattelevien, pikkusieluisten, jääräpäisten ja kaikin puolin ärsyttävien ihmisten kanssa silloin, kun edes jonkinlainen yhteismaa on olemassa.
Sekä isoäitien kuuntelua herkällä korvalla.
Kirjoittaja on sosiologi ja kansanedustaja.
Kirjallisuus
Altman, Meryl (2007) Simone de Beauvoir and Lesbian Lived Experience. Feminist Studies 33, no.1.
Beauvoir, Simone de (1982) Mandariinit 1. Kirjayhtymä, Helsinki.
Beauvoir, Simone de (1987) Perhetytön muistelmat. Kirjayhtymä, Helsinki.
Beauvoir, Simone de (1988) Voiman vuodet. Kirjayhtymä, Helsinki.
Beauvoir, Simone de (2009) Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
Eilenberger, Wolfram (2020) Vapauden tuli. Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki. E-kirja.
Ferrier, Carole (2000) What Did Beauvoir Mean? Hecate, vol. 26, issue 1.
Hantula, Hanna (2022) Feminismin aallot. Tulva, nro 1–2. https://tulva.fi/lue/feminismin-aallot/ [luettu 28.8.2022]
Kirkpatrick, Kate (2019) Becoming Beauvoir. A life. Bloomsbury Academic, London.
Kruks, Sonia (2005) Beauvoir’s Time/Our Time: The Renaissance in Simone de Beauvoir Studies. Feminist Studies 31, no. 2.
Lehtinen, Virpi (2012) Uusi käännös parantaa sukupuolisen olemisen ajankohtaista analyysiä. Tieteessä tapahtuu 3.
Mitchell, Marea (2000) Ambitious Women and Strange Monsters: Simone de Beauvoir and Germaine Greer. Hecate, vol. 26, issue 1.
Nylén, Antti (2012) Simone de Beauvoir opettaa yhä perusasiat. Helsingin sanomat 19.2.
Riihinen, Eleonoora (2020) Esikuvan monta elämää. Helsingin Sanomat, HS Viikko 25.
Sartre, Jean-Paul (2000) Muuri. Otava, Helsinki.
uutiskirje 
