”Itse kullakin on jokin haava” – Addiktio sortaa romaanissa isän ja tyttären

Jarkko Tontti, 50, on maaliskuun lopussa käymässä Suomessa. Pysyvämpi asemapaikka on syksyyn asti Cambridgen yliopistokaupunki, 80 kilometriä Lontoosta pohjoiseen.

Tontin puoliso Maijastina Kahlos, Helsingin yliopiston latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden dosentti, on Cambridgessa vierailevana tutkijana. Tontti lähti mukaan ”edustuspuolisoksi” ja työstämään omia kirjojaan.

1200-luvulla perustetun yliopiston idyllisen puistomainen kampusalue on kaukana Tontin uusimman aikuisten romaanin Haava (Otava 2021) suomalaisesta ahdistuksesta.

Haavassa on kyse jokaisen vanhemman pahimmasta painajaisesta, oman lapsen menettämisestä huumeille. Romaani sukeltaa ensin äidin, historiantutkijan ja akateemisen pätkätyöläisen Gretan, sitten hänen ex-miehensä, IT-asiantuntija Johanneksen, nahkoihin. Lopussa ääneen pääsee piirua vaille 22-vuotias Jemina itse, lopun aikojen kujanjuoksussaan.

Ennen vapaaksi kirjailijaksi heittäytymistään Tontti ehti tehdä juristinhommia paitsi eri ihmisoikeusjärjestöissä ja vihreiden eduskuntaryhmässä myös Espoon käräjäoikeudessa.

– Tuomioistuintyö tarjoaa melkoisen yhteiskunnan läpileikkauksen, hyvä- ja huono-osaisiin ja kaikkiin siltä väliltä. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen ja todistajanlausuntojen kautta saa käsityksen siitä, millaista huumeidenkäyttäjän arki kaikessa karuudessaan on. Monet nuorena juristina tai tuomarinpöydän takaa kuulemani tarinat jättivät minuun niin syvät jäljet, että ne jäivät kaihertamaan sisältä. Aiheisiin oli pakko palata paljon myöhemmin kirjailijana, Tontti tunnustaa.

Huippuhetkien huumasta romahdukseen

Haava on vanhempien surutyön, epätietoisuuden ja hädän kuvauksena klassinen, ajaton tragedia. Samalla siinä on paljon 2010–20-lukujen ajankuvaa.

Kyse on ennen kaikkea addiktioista ja niiden peittelyyn liittyvästä itsepetoksesta.

Haavan hahmoista viisikymppinen Greta-äiti on eniten kiinni tavallisessa elämässä. Hän tuntee jopa ulkopuolisuutta, koska Johanneksella ja Jeminalla on niin vahva kohtalonyhteys. Isä ja tytär ovat käyneet samoilla katkaisuhoitoasemilla, toinen viinan ja toinen huumeiden takia.

Greta on huolehtijaluonne. Hänen taakkaansa lisää akateemisen maailman muuttuminen pätkäilyksi, kamppailuksi hallintobyrokratian kanssa ja uuden rahoituksen haalimiseksi.

Hänen addiktionsa on pakonomainen some-läsnäolo, pikkusievän huolettomien päivitysten tekeminen Facebookiin ja Instagramiin hashtageilla #tutkijaelämää ja #yliopisto.

– Sosiaalinen media luo painetta poseerata omalle yleisölle, viestiä elämästään lähes aina positiivisia asioita. Tyyliin tässä on meidän perhe lomamatkalla tai joulunvietossa, tässä juon cappuccinoa aivan ihanassa kahvilassa. Elämä on usein kaikkea muuta kuin huippuhetkiä, harmaan sävyjä ja mustaa myös. Halusin tarkastella ihmistä, jonka oma elämä on romahtanut, tytär on menehtynyt huumeisiin. Miltä silloin tuntuu katsoa työkaverien Instagram-päivityksiä lasten harrastuksista, Tontti pohtii.

Ne hienommat päiväkännit

Johannes on hyväpalkkainen IT-konsultti ja järjestelmäasiantuntija. Arjen pyöritys onnistuu keveiden ”suojakännien” avulla.

Sitten se on menoa taas. Johannes ajautuu ryyppyputkiensa aikana viikoiksi ”auringonlaskun ihmisten” porukoihin.

Tontin romaanista tulee mieleen Kreetta Onkelin teos Meiltähän tämä käy (WSOY 2020). Se kuvaa Eiran ja Punavuoren juoppoja, joiden alkoholismi on siistimpää ja hyväksytympää kuin lähiökapakoissa istujien.

Tai kuten Johannes monologissaan lausahtaa: ”Suomessa rikkaiden ja köyhien ero on siinä, että rikkailla on paremmat viinat.”

– Yleisin suomalaisten sosiaalisten erottautumisen ja hienostelun muoto on viiniharrastus. Nuoremmat hifistelevät IPA-oluilla ja pienpanimotuotteilla. Ihmiset rakentavat minäkuvaansa ja identiteettiään sivistyneemmillä juomatavoilla. Romaanin taustatöitä tehdessäni törmäsin riemastuttavaan faktaan: heti ensi lasillisen jälkeen ihmisen makuaisti turtuu sen verran, että on biologisesti mahdotonta erottaa halvinta punaviiniä kalleimmasta, Tontti naurahtaa.

Romaanissa sivutaan myös erilaisiin uskomushoitoihin tai vaihtoehtolääketieteeseen hurahtamista.

Raha- ja videopeliriippuvuuksillekin on nykyään oma tautiluokituksensa. Tontin mukaan myös himotreenaamisesta saatuihin endorfiinikickseihin voi kehittyä omanlaisensa addiktio.

Noitanaiset ja henkipatot

Gretan tutkimuskohteena ovat 1600-luvun noitavainot. Naapurihuoneen yliopistonlehtori Sanna, Gretan ainoa ystävä koko laitoksella, on perehtynyt 1800-luvun Helsingin sosiaalihistoriaan, erityisesti prostituutioon.

”Kautta historian yhteiskunnissa on ollut jokin sisäänrakennettu tarve etsiä syntipukkeja.”

Kuuluuko Jemina Rantakorpi huumeidenkäyttäjänä tähän yhteiskunnan ulkopuolelle sysättyjen noitanaisten ja henkipattojen jatkumoon?

– Ilman muuta rakensin sen yhteyden ihan tahallani. Kautta historian yhteiskunnissa on ollut jokin sisäänrakennettu tarve etsiä syntipukkeja, joiden syyksi voidaan sysätä kaikki ikävät ja pahat asiat. Meidän aikamme kaksinaismoralismiin kuuluu, että Johanneksen huume eli alkoholi on sallittua. Jeminan huumeista taas voi joutua vankilaan, ulosotto- ja rikoskierteeseen ja todella ennenaikaiseen kuolemaan, Tontti linjaa.

Entä mistä addiktiot juontavat juurensa? Tontin mukaan ihmismielen syvärakenteet ovat rakentuneet silloin, kun vielä juoksentelimme savanneilla ruoan perässä ja leijonia karkuun. Hektisen nykymaailman kanssa tulee väistämättä yhteentörmäyksiä.

– Lisäksi itse kullakin on jokin henkilökohtainen, yksinäisyydestä, osattomuudesta tai mistä milloinkin juontava haava. Joskus se märkii niin pahasti, että ihminen tuhoutuu.

Pienet seitinohuet valheet

Tontin aikuisten romaaneissa on kaksi puolta: kirpeä, satiirinen ajankuva ja ihmisyyteen liittyvien peruskysymysten, rakkauden ja kuoleman pohdinta.

Erityisen kiintoisa tätä päivää vasten luettuna on hänen kolmas romaaninsa Lento (Otava 2013). Siinä nimittäin on samankaltainen lähtöasetelma kuin Adam McKayn Netflix-hittielokuvassa Don’t Look Up (2021): asteroidi lähestyy Maata, mutta globaalin tuhon uhka ei saa ihmiskuntaa kunnolla hereille ja yhteistoimintaan. Kaikilla on omat asiansa ja agendansa.

Niin kirjaa kuin elokuvaa voi tarkastella vaikkapa allegoriana ilmastonmuutoksesta.

– Päättäväisesti yritin tehdä silloin jotain erilaista. Mutta niinpä vain päädyin Lennossakin kuvaamaan ihmispsyykettä omassa pienuudessaan ja hauraudessaan: myöhäiskeski-ikäisen tähtitieteen professori Tiitus Toiviaisen rakkaussotkuja, vallankäyttöä ja itsepetosta, ”pieniä seitinohuita valheita”.

Virkaolennot ja pienten ihmisten arki

Runoilijana aloittaneen Tontin uusin kokoelma Lain laita (Aviador 2020) on melkoista satiirista tykitystä: politiikan, juridiikan ja byrokratian kieltä tungetaan lyyriseen tehosekoittimeen. Lakipykälien jatkoksi kehitellään villejä ja vauhkoja selvennyksiä ja reunahuomioita.

Yhtäällä ovat notaarien, ylitarkastajien, hallitussihteerien, salaneuvosten ja muiden ”virkaolentojen” koukerokieli, mietinnöt ja suuret sanat. Toisaalla taas pienten ihmisten arki, joka on usein yhtä tulkinnanvaraisuutta, improvisointia ja hätäratkaisua toisensa perään.

– Siitä kirjasta on tullut aika veikeää palautetta. Muun muassa runo asunto-osakeyhtiölaista on kuulemma jossain taloyhtiössä kehystettynä seinälle, Tontti myhäilee.

Lain laidasta onkin hyvä loikata Tontin poliittiseen ajatteluun. Vihreän eduskuntaryhmän entinen lainsäädäntö- ja eduskuntasihteeri Tontti on istunut myös Setan hallituksessa ja koordinoinut Amnestyn Suomen osaston kuolemanrangaistuksen vastaista kampanjaa. Pisin järjestöpesti hänellä oli sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajana ja PEN Internationalin hallituksen johtoryhmässä.

Veneen keikuttaja

Toisin kuin monet aikalaistaiteilijat, Tontti ei koe oloaan kotoisaksi vasemmalla. Vihreisiinkin hän teki monta vuotta raikuvaa pesäeroa.

– Niin paljon hyvää kuin hyvinvointivaltio on tehnytkin, Suomessa on vähän liian kollektivistista: sellainen snellmanilais-talvisotalainen venettä ei saa keikuttaa -henki. Kaipaan tilaa yksilöllisyydelle. Sitä, että kukin saisi olla niin erilainen, hullu ja sopeutumaton kuin luonnostaan on.

Tontti vierastaa kollektiivista oikeassa olemista ja puolen valitsemisen pakkoja.

– Kun aloitin ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöissä, perusasetelmana oli se, että kansallismielinen, uskonnollinen oikeisto tuomitsee provokatiivisten taiteilijoiden tekemisiä. Nyt nuoret, vasemmistovihreät aktivistit ruotivat suurennuslasin kanssa vaikkapa sitä, miten jotain vähemmistöä on vuosikymmeniä sitten julkaistussa kirjassa kuvattu.

Oli miten oli, ”Cancel-kulttuuriin” liittyvät kiistat ovat jääneet Ukrainan sodan myötä ainakin tauolle.

Mariupolin piirityksen oloissa ei enää väännetä Afrikan tähti -pelin väitetystä piilorasismista tai Harry Potter -kirjailija J. K. Rowlingin sanomisista.

– En tiedä, mitä Vladimir Putin havitteli, mutta ainakin hän onnistui yhdistämään Euroopan. Samoin Yhdysvallat, jossa polarisaatio on paljon meitä pidemmällä, Tontti virnistää.