Kävin huhtikuussa Saksassa. Jokaisella suurella juna-asemalla tarjottiin apua ja neuvontaa Ukrainasta saapuville pakolaisille. Mistä löytää majoitusta, ruoka- ja vaateapua, ohjeistusta eteenpäin. Punaisen Ristin pisteille ohjasivat kyltit ja Ukrainan liput.
Samanlaista apua on tarjolla myös Brysselin juna-asemalla.
Euroopassa on meneillään suurin pakolaiskriisi sitten toisen maailmansodan. Tätä kolumnia kirjoittaessa jo yli viisi miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään kotinsa ja pakenemaan Ukrainasta.
Kriisi näkyy eri puolilla Eurooppaa eri tavoin. EU-maista suurimman vastuun kantaa tällä hetkellä Puola, jonne on paennut lähes kolme miljoonaa ukrainalaista.
Tilanne ei ole ongelmaton. EU-parlamentin tasa-arvovaliokunnassa vierailleet puolalaiset kansalaisjärjestöjen edustajat kertoivat monista ongelmista: avun koordinoinnin ja valvonnan puutteesta, resurssien puutteesta, vähemmistöjen syrjinnästä.
Vähemmistöt ovat Ukrainassa nyt äärimmäisen haavoittuvassa asemassa, ja monelle sodan keskeltä pakeneminen on hyvin vaikeaa. Syrjinnän kohteeksi joutuu myös sen jälkeen, kun on ylittänyt EU:n rajan.
Kaltoin kohdelluiksi ovat joutuneet esimerkiksi romaniperheet, Ukrainassa asuvat afrikkalaiset ja sateenkaarivähemmistöjen edustajat. Kohtelun taustalla on rasismia ja homo- ja transfobiaa.
Ihmisiä on estetty pääsemästä evakuointibussiin, seisotettu rajalla samaan aikaan kun muiden rajamuodollisuudet ovat sujuneet, jätetty ilman avustusta tai majapaikkaa.
Tähän on puututtava. Jokaista EU:sta turvapaikkaa hakevaa ihmistä on kohdeltava tasa-arvoisesti. Vähemmistöjen äärimmäisen haavoittuvaan asemaan on suhtauduttava erityisen sensitiivisesti.
Turvapaikkapolitiikkamme ei voi perustua kaksinaismoralismiin. Sen on perustuttava jokaisen ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.
EU:n on nyt otettava vahvempi rooli rauhan aikaansaamisessa diplomaattisin keinoin. Niin kauan kuin sota jatkuu, ihmiset joutuvat sitä pakenemaan. Vain sotatoimien tosiasiallinen lopettaminen lopettaa niiden aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen.