Hallinto ei itsessään paranna tai heikennä palveluita. Hallintorakenne voi kuitenkin ohjata tehottomuuteen tai väärään tärkeysjärjestykseen, kuten Suomessa, jossa maakunnallinen erikoissairaanhoito on maailman huippua, mutta kunnallinen perusterveydenhuolto usein huonosti resursoitua ja eriarvoistavaa.
Kun hoitoon ei perusterveydenhuollossa pääse, ehtivät ihmiset sairastua pahasti. Se tulee kalliiksi sekä inhimillisesti että taloudellisesti. Varakkaimmilla taas on aina mahdollisuus käyttää julkisesti tuettua yksityistä ohituskaistaa takaisin julkiseen erikoissairaanhoitoon.
Sote-uudistus yhdistää lähes koko maassa perusterveydenhuollon erikoissairaanhoitoon, jolloin hallinto ohjaa järkeistämään toimintaa. Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään, joten on tärkeää, keitä hyvinvointialueiden uudet päättäjät ovat.
Paikallisesti isoin kysymys on, mitä palveluita tarjotaan missäkin. Meille vasemmistoliittolaisille on tärkeää pitää kiinni hyvistä lähipalveluista. Koko maassa isoin kysymys on palveluiden tuottaja – jatketaanko palvelutuotannon yksityistämistä, jolloin jäämme yhä enemmän muutaman suuryrityksen armoille, vai palautetaanko julkisen sektorin voima ja laatu myös esimerkiksi vanhuspalveluissa, jossa tilanne on ollut surullisen huono.
Vähälle puheelle on jäänyt sosiaalipalveluiden tilanne. Etenkin pienempiä väestöryhmiä koskevat palvelut, jotka eivät saa merkittävää huomiota ennen vaaleja, eivät sitä välttämättä saa vaalien jälkeenkään. Tarvitaan vasemmistolaisia päättäjiä, jotka varmistavat, etteivät suuremmat yksiköt johda haavoittuvien ihmisryhmien palveluiden heikkenemiseen.
Uudellamaalla uudistus on erityisen haastava, koska kunnat vaativat Helsingin pormestarin ja kokoomuksen vanavedessä erillismallia ja saivat tahtonsa läpi. Toisin kuin muualla maassa hallinto ei tehostu vaan menee entistäkin monimutkaisemmaksi. Uudellamaalla uusien päättäjien pitää jokaisessa päätöksessä miettiä kokonaisuutta, jottei mennä ojasta allikkoon.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton varapuheenjohtaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja.