Elokuun yhdeksäntenä päivänä julkaistiin kolmen vuoden tauon jälkeen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n luonnontieteellinen raportti. Raportti on käytännössä koonti siitä tiedosta, jonka erilaiset ilmastonmuutokseen, ilmastojärjestelmään ja luonnon ekosysteemeihin perehtyneet tutkimukset ovat viime vuosina tuottaneet.
Siksi raportissa ei varsinaisesti ollut mitään yllättävää, mutta siitä huolimatta se edellisten IPCC:n raporttien tavoin ravisteli. Tutkijoiden mukaan nyt näyttää selvältä, että ihmiskunnan on jokseenkin mahdotonta pitää ilmaston lämpeneminen alle 1,5 asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna. Tällä hetkellä todennäköisimmät tulemat ovat jossain kahden ja kolmen asteen välillä. Hyvä uutinen raportissa oli se, että pahimmat kuumenemisdystopiat näyttävät nyt aiempaa epätodennäköisemmiltä.
Joka tapauksessa olemme matkalla maapallolle, jossa sään ääri-ilmiöt ovat yleisiä, asuinkelpoiset alueet vähenevät ja ekologiset järjestelmät romahtavat. Jotta näin ei kävisi, hiilidioksidipäästömme pitäisi saada nettomääräisesti nollaan ja mieluummin negatiivisiksi kuluvan vuosisadan – siis alle kahdeksankymmenen vuoden – aikana.
Tiedämme, että ilmastokriisi on meneillään. Yleistavoite sen hillitsemiseksi on myös selkeä eli hiilidioksidin määrä ilmakehässä on saatava alas. Lisäksi tiedämme, että meillä on olemassa sellaiset teknologiset polut, joita kulkemalla tuo tavoite voidaan saavuttaa. Kuten koronakriisi on osoittanut, osaamme myös hallita modernia rahataloutta siten, että kriisien aikanakin se toimii vakaasti ja tehokkaasti. Periaatteessa meillä pitäisi olla hyvät mahdollisuudet onnistua ilmastokriisin hillinnässä, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Mitä?
Esitin tämän kysymyksen omalle sosiaalisen median verkostolleni, ja vastaus oli jokseenkin kirkas. Meiltä puuttuu vastaajien mukaan poliittista tahtoa, poliittinen (ja psykologinen) konsensus, poliittista johtajuutta. positiivinen poliittinen tulevaisuusnarratiivi ja -visio, poliittiset vaatimukset, oikeanlainen päätöksentekojärjestelmä ja lopulta päätökset. Yhteenvetona: ilmastokriisi on ilmiselvästi ensisijaisesti poliittinen kriisi.
Ajattelin, että kyllä kansa tietää. Itsekin olen nimittäin viime aikoina päätynyt samaan johtopäätökseen. Vaikka meillä olisi teknologia, talouden hallinnan keinot ja tieto siitä, mitä tarvitaan, emme saa yhteisöjämme poliittisesti mobilisoitua tarvittavan muutoksen taakse. Sinällään tässä ei ole mitään yllättävää. Jos ajatellaan historian kautta ja pohditaan sitä, kuinka hyvin ihmisten on onnistunut sovittaa eri intressejä yhteen ja löytää rakentavia sekä kestäviä poliittisia kompromisseja, ansioluettelo ei ole päätä huimaava.
Poliittista lukkotilannetta ei helpota se, että myös psykologisesti ihmisillä on taipumus turvata olemassa olevaan ja luottaa sen olevan kestävää. Tällainen konservatiivisuus omassa elämässä ja siitä johdettuna yhteiskunnassa on oikeastaan aivan luonnollista. Kun poliittinen järjestelmä olettaa konservatiivisuuden ihan oikein yhteiskunnalliseksi lähtökohdaksi, päätöksentekijät arvioivat ihmisten muutoshalun monesti alakanttiin. Se voi olla yksi syy sille, ettei progressiivisempia ehdotuksia päivän politiikassa nähdä.
On sanottu, että ilmastokriisi muuttaa kaiken. Toivottavasti se muuttaa myös politiikan. Kärjistysten ja vastakkainasettelujen sijaan jatkossa pitää löytää yhä enemmän kompromisseja ja konsensusta. Politiikan täytyy vapauttaa teknologia ja talous toimimaan kestävällä tavalla. Lopulta ilmastokriisin hallinta on ihmisten, poliittisten eläinten, omissa käsissä.
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.