1) Pääekonomisti Jussi Ahokas, miten talouspuolen ihmisenä näet IPCC:n tuoreen raportin?
Varmaan pitkälti samalla tavalla kuin ihan tavallisena kansalaisena ja maapallon asukkaana: se huolestuttaa. Käytännössä IPCC:n raportti vahvisti sen, minkä olemme oikeastaan tienneet yksittäisten viimeaikaisten tutkimusten ja empiiristen havaintojen perusteella. Emme ole ihmiskuntana pystyneet pysäyttämään ilmastonmuutosta emmekä ole pystyneet tarpeeksi vaikuttamaan inhimilliseen toimintaan niin, että se ei enää kiihdyttäisi tätä muutosta.
Nyt on ihan virallista tietoa, että Pariisin vuoden 2015 ilmastokokouksen tavoite pysäyttää ilmaston lämpeneminen 1,5 celsiusasteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna voidaan saavuttaa vain kaikkein optimistisimman päästöskenaarion toteutuessa. Se edellyttää merkittäviä päästövähennystoimia tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.
Talouspolitiikan ei tarvitse olla ilmastotoimia jarruttava tekijä.
Kun meillä on ollut tähän mennessä vaikeaa vähentää päästöjä tai edes merkittävästi hillitä niiden kasvua, käsillä on selvästikin valtava yhteiskunnallinen haaste. Globaalin mittakaavan yhteiskunnallinen haaste. Yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme on muututtava nopeasti. Ei kai muuhun johtopäätökseen voi tässä kohtaa tulla.
2) Olemme tätä jo useaan otteeseen käsitelleet KU:n haastatteluissa. Otetaan silti yksinkertainen ja helppo kysymys: Miten talousjärjestelmämme saadaan sovitettua planeetan asettamien rajojen sisään?
Kysymys on yksinkertainen, mutta vastaus monimutkainen. Tai en ole varma, onko meillä edes vastausta. Olen itse yrittänyt hahmottaa asiaa siten, että ihan ensimmäiseksi tarvitsisimme selkeän ja konkreettisen näkemyksen siitä, millainen inhimillinen toiminta on näissä olosuhteissa kestävää globaalisti.
Abstrakteista ja ylätason luvuista – koskevat ne keskilämpötiloja tai hiilidioksidikuormia – pitäisi päästä käytännön tason tavoitteisiin ja rajoitteisiin. Eli esimerkiksi siihen, kuinka paljon nykyrakenteilla meidän pitää vähentää energiankäyttöä ja kuinka paljon pystymme mahdollisesti kestävästi lisäämään uusiutuvan energian tuotantoa. Kun energiarajoitukset tiedetään, nekin pitäisi sitten konkretisoida. Mistä pitää luopua, mitä voidaan uusilla teknologioilla korvata ja mitä voidaan saada mahdollisesti tilalle?
Yritän sanoa, että pelkät abstraktit tavoitteet eivät riitä, eivät myöskään yleisluonteiset rajoitteet, vaan ilmastotoimet pitää viedä kokonaisvaltaisemmin käytännön tasolle. Nyt IPCC esitteli skenaarioita siitä, mitä ilmastolle tapahtuu, mutta tarvitsemme skenaarioita siitä, mitä yhteiskunnalle tapahtuu, kun alamme ekologisen kriisin haasteeseen uskottavasti vastata. Mitä yksityiskohtaisempi ja konkreettisempi skenaario pystytään kansallisesti tai globaalisti muodostamaan, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on sitä kohti edetä.
Tässä vaiheessa oikeastaan vasta tullaan siihen, miten talousjärjestelmää tulisi jatkossa muuttaa ja ohjata kohti sitä materiaalista muutosta, jonka yhteiskunnallinen tulevaisuusskenaario kuvaa. Talouspolitiikka ja taloudellinen ohjaus ovat vain välineitä, eivät itseisarvoja tuon muutoksen tekemiseksi.
Missä tarvitaan nopeita investointeja? Missä tarvitaan kulutuksen leikkaamista? Missä tarvitaan uutta teknologiaa käyttöön? Millä yhteiskunnan alueilla pitää keksiä uusia innovaatioita? Kun näihin kysymyksiin tiedetään vastaukset, tulee vasta talouspolitiikan vuoro.
Olen huomannut koronakriisin aikana, että ei ihmiskunnalla oikeastaan ole kovinkaan paljon vaikeuksia hyödyntää rahatalouden hallintaa muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos toimimme samalla tavalla ilmastonmuutoksen kanssa, voimme kyllä saada ohjattua käytössä olevat resurssimme tehokkaasti ja nopeastikin oikeisiin kohteisiin.
Toki edelleen kaikenlaiset talousideat sinkoilevat keskustelussa ja voivat aiheuttaa kitkaa esimerkiksi julkisten investointien aikaansaamisessa, mutta olen kuitenkin tässä suhteessa optimistinen. Talouspolitiikan ei tarvitse olla ilmastotoimia jarruttava tekijä.
3) IPCC korostaa jälleen kerran, että nyt on todella kova kiire. Selviämmekö tästä urakasta ilman niin sanottua sotataloutta?
Tulkitsen kysymystä tahallani niin, että pitäisikö meidän sivuuttaa joitakin demokraattisen päätöksenteon prosesseja ilmastonmuutoksen hillinnässä ja erityisesti talouspolitiikan alueella. Viime vuosina on paljon keskusteltu siitä, että onko demokratia vai autokratia parempi väline ilmastotoimien edistämisessä. Kallistun itse edelleen sille kannalle, että ilman vahvaa demokratiaa emme saa riittäviä toimia tehtyä.
Koska ekologinen kriisi koskee meistä jokaista ja myös siihen vastaaminen koskee meistä jokaista, kaikkien pitää olla myös mukana toimia hyväksymässä ja toteuttamassa. Muuten vaarana on se, että yhteiskunnat haurastuvat, yhteisöllisyys vähenee ja syntyy liikehdintää, joka itsessään kääntyy ekologisen kriisin ratkaisemista vastaan. Olenko väärässä, jos sanon, että tällaisesta on nähty viime vuosina jo viitteitä?
Sotataloutta tarvitsemme kuitenkin siinä mielessä, että meidän pitää nopeasti pystyä mobilisoimaan sellaisia asioita, joita meillä ei tällä hetkellä ole käytössämme. Näinhän ainakin suursotien yhteydessä on totuttu tekemään. Ja toiseksi sotatalousvertaus on pätevä siinä mielessä, että sodan aikana yleensä muu yhteiskunnallinen toiminta on kohdannut merkittävän resurssivajeen – eli on pitänyt vähentää ja siirtää tulevaisuuteen kulutusta, johon aiemmin on totuttu.
Nämä sotatalousvertaukset olen valmis hyväksymään. Mutta toivon, että näistä päätetään jatkossa deliberatiivisessa eli keskustelevassa ja sovittelevassa demokraattisessa prosessissa, joka ottaa kaikki ihmiset mukaan, luo jokaiselle merkityksen ekologista kriisiä vastaan käytävässä kamppailussa ja lisää täten yhteiskunnallista resilienssiä. Mitään ilmastodiktatuuria emme tosiaan tarvitse ja jos sellaiseen joudutaan, luulen, että peli on menetetty edes kohtalaisten tulevaisuusskenaarioiden osalta.
4) Olet puhunut paljon hyvinvointitaloudesta. Tässä nyt on varmaan suurin kuviteltavissa oleva hyvinvointitalouden asia?
No ehdottomasti on. En näe mielekkäänä puhua hyvinvoinnista pelkästään tämän päivän hyvinvointina ja muutenkaan kansallisesti tai alueellisesti rajattuna asiana. Jos emme huolehdi tulevaisuuden hyvinvoinnin edellytyksistä, tämänkin päivän hyvinvointi alkaa tuntua ontolta, vaikka toki se edelleen on arvokasta sinällään.
Viime aikoina olen päätynyt siihen tulokseen, että hyvinvointitaloudessa ja hyvinvointilähtöisessä politiikassa pitääkin lähteä liikkeelle laajemmin luonnon hyvinvoinnista, jolle inhimillinen hyvinvointi on lopulta alisteista. Edelleen moraalisesti pohdimme asiaa liikaa ihmisten näkökulmasta – millaisia ulkoisvaikutuksia ilmastonmuutoksella tai biodiversiteetin supistumisella on ihmisille, vieläpä taloudellisina toimijoina.
Jos muuttaisimme eettis-moraalista näkökulmaamme, meillä voisi olla helpompi luopua sellaisista toiminnoista, jotka eivät realistisesti ole enää kestäviä tai eivät ole oikeastaan koskaan olleetkaan. Vain rajattu näkökulmamme sai meidät ajattelemaan niin.
Keskeistä mielestäni on se, että pystyisimme tästä eteenpäin luomaan askelmerkit sellaiselle siirtymälle, joka turvaa kaikkien ihmisten hyvinvoinnin siirtymän edetessä. Ehkä joudumme pohtimaan vielä uusiksi sitä, mitä hyvinvointi on ja mitkä ovat ne tekijät, joista se muodostuu. Ja ehkä joudumme luopumaan joistain asioista, joita aiemmin olemme pitäneet hyvinvoinnin keskeisinä lähteinä.
Mutta samalla voimme saada tilalle uusia hyvinvoinnin lähteitä, kun muutamme ajatteluamme, normejamme ja sitä kautta arvojamme. En sano, että tämä on läpihuutojuttu, mutta kun olosuhteet ympärillämme muuttuvat ja inhimillisen olemassaolon reunaehdot tulevat viimein näkyviksi, olisi hullua ajatella, että aiempi hyvinvointirakennelma ja sen mukainen ”arvokartta” täytyisi pitää muuttumattomana ja sitä täytyisi vain kunnioittaa. Neuvotella tästä muutoksesta kuitenkin täytyy ja neuvottelussa kaikkien meidän ja luonnonkin pitäisi olla mukana.