Ja niin päättyi kriisivuosi 2020. Vaikka ymmärrettävästi lähes kaikilla nousee kriisivuodesta päällimmäisenä mieleen korona, en tarkoita nyt sitä. Läpi vuoden lehtien etusivuilla kirkuivat koronaotsikot, joissa päivän tartuntaluvut näyttivät aina uusia ennätyksiä. Tautitapaukset eivät kuitenkaan olleet valitettavasti vuoden ainoita otsikoihin päätyneitä huippulukemia. Kuluneen vuoden aikana saimme lukea myös muun muassa nämä otsikot: ”Kanadan viimeinen ehjä jäähylly romahti lämpenemisen takia” (Yle 8.8.), ”Lämpöennätykset rikkoutuivat kautta koko eteläisen Suomen” (HS 27.9.), ”Marraskuun lämpöennätys rikkoutui toistamiseen tällä viikolla” (Aamulehti 6.11.), ”Maailman suurin jäävuori halkesi kahtia Etelä-Atlantilla” (HS 19.12.).
Maailman ilmatieteen järjestön mukaan vuosi 2020 jää historian kirjoihin jälleen ennätyksellisen lämpimänä vuotena, todennäköisesti toiseksi lämpimimpänä koko maapallon mittaushistoriassa. Lisäksi vuoteen mahtui historiallisia metsäpaloja, helleaaltoja ja muita sään ääri-ilmiöitä kuten hurrikaaneja. Jälleen uusia lajeja kuoli sukupuuttoon. Meriveden lämpötila nousi, ja kasvihuonekaasut lisääntyivät – koronan aiheuttamasta ”täyspysähdyksestä” huolimatta.
Surullisinta on, ettei vuosi 2020 kuitenkaan ollut tässä suhteessa poikkeuksellinen. Ennätyksien rikkominen kun ei enää ole poikkeus vaan normi. Koko vuosikymmen 2010 oli mittaushistorian kuumin.
Lämpötilaennätysotsikot hukkuvat muun uutisoinnin sekaan, kun uusia ennätyksiä rikotaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mikäli jatkamme samalla tiellä, voin julkaista tämän saman kolumnin vain muutamalla sanavaihdoksella uudelleen vuoden päästä: ”Vuosi 2021 rikkoi jälleen ennätykset”. Ilmastokriisi syvenee ja kasvaa eksponentiaalisella vauhdilla.
Ja ainoat, jotka voivat sen kasvun taittaa, olemme me.
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja.
uutiskirje 
