Huomasin joku aika sitten harmikseni, etten ollut kiinnittänyt huomiota Vastapainon jo viime vuonna julkaisemaan kirjaan Erich Frommista. Kysymys on Jarno Hietalahden ja Mika Pekkolan yhteisesti toimittamasta ja kummankin kirjoittamasta kirjasta Terapiaa mielipuoliselle maailmalle – Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus.
Minulle muutamat Erich Frommin kirjat tulivat tutuiksi jo lukioikäisenä 1950-luvun loppupuolella. 1960-luvulla Erich Fromm samoin kuin Karl Marx, Bertrand Russell ja C. Wright Mills kohosivat intellektuaalisiksi kotijumalikseni.
Mainiota Erik Allardtia en nosta samalle jalustalle, vaikka hän sen lähes ansaitsisi. Hän oli aivan uskomattoman hyvä ja vahvan jäljen jättänyt sosiologian opettajani.
Tämän tuoreen Fromm-kirjan tekijät ovat kumpikin väitelleet Frommista. Jarno Hietalahti on 36-vuotias Jyväskylän yliopiston professori, joka on Fromm-harrastuksensa merkeissä ollut tutkijana myös Saksan Tübingenissä Erich Fromm-instituutissa. Mika Pekkola on espoolainen 41-vuotias kirjailija.
Kirjoittajat sanovat, että kansainvälinen kiinnostus Erich Frommia kohtaan on viime vuosina ollut kasvussa. Se on helppo uskoa ja oikeuttaa erinomaisella tavalla kirjan tittelin. Meidän maailmammehan on mielipuolinen ja tarvitsee terapiaa. On vaikea kuvitella tähän aikaan parempaa terapeuttia kuin Erich Fromm.
Fromm (1900-1980) tuli jo 1950-luvulla maailmansodasta toipuvassa maailmassa tavattoman suosituksi ja useita hänen kirjojaan käännettiin myös suomeksi. Hietalahden ja Pekkolan kirja tarjoaa sen ystävällisen palvelun, että Frommin laaja tuotanto on listattu lähes kokonaan lyhyiden esittelyjen kera kirjan liitteeksi.
Listassa ovat sekä suomennetut teokset, joita on kolmetoista, ja suomentamattomat englanninkieliset teokset, joita niitäkin on otettu listalle kymmenen. Kirjoittajat toteavat, että lista ei ole kattava. Sitä janoavat opastetaan Erich Fromm instituutin verkkosivulle.
Erich Frommia ei voi täysin ymmärtää, ellei sijoita häntä omaan aikaansa. Hänen nuoruutensa kasvuympäristö oli kuohuva Weimarin tasavalta. Hän kuten muutkin ns. Frankfurtin koulukunnan tutkijat – joista Adorno, Horkheimer ja Marcuse olivat keskeisiä – olivat jo varhain kiinnostuneita Karl Marxista.
Koulukunnan tutkijoiden kannalta tavattoman tärkeät Marxin Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844 julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1932. Samoihin aikoihin Hitlerin valta vakiintui Saksassa ja koulukunnan tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin.
Hietalahden ja Pekkolan kirja alkaa tekijöiden yhteisellä kirjoituksella Erich Frommin elämä ja kirjoitukset. Jos et osta kirjaa itsellesi, käy ainakin kirjastossa lukemassa tämä johdantoteksti. Sen tarjoama informaatio kuuluu vasemmistolaiseen – ja laajemminkin humanistiseen -yleissivistykseen.
Tämän yhteisesti kirjoitetun tekstin jatkoksi kirjassa on kahdeksantoista esseetä. Hietalahden ja Pekkolan kirjoitukset vuorottelevat ja aiheet vaihtelevat.
Poimin näytteeksi esseiden teemoja: sairas yhteiskunta ja normaaliuden patologia, elämän tylsyys, rakkaus modernissa yhteiskunnassa, itsemurha, teknologia ihmisen kuvana, nationalismin narsistinen uni, uskovainen ateisti Jumalan asialla, zeniläinen antikapitalismi, taiteilija frommilaisen humanismin ilmentäjänä, pohdintoja työn tulevaisuudesta, kriittisen kriminologian mahdollisuus, Eros ja politiikka.
Kaikki esseet eivät ehkä ole aivan ”niin lähellä timanttia kuin on inhimillisesti mahdollista”, mutta ne ovat kaikki erittäin lukukelpoisia ja antavat hyödyllistä ajateltavaa. Saatesanojen hehkutus timanteista ei ole joutavaa löpinää.
Esseiden yksi tarkoitus on tehdä tunnetuksi Frommin ajattelua. Se ei kuitenkaan ole esseiden päätarkoitus; ne ovat paljolti kirjoittajien omaa itsenäistä ajattelua Erich Frommin hengessä, toiset esseet enemmän, toiset vähemmän.
Kirjoittajat taitavat jossakin kohdassa sanoa, että frommilainen tapa ajatella yhteiskuntaa on tänään jos mahdollista vieläkin relevantimpaa kuin Frommin kirjojen ilmestymisen vuosina.
Tämä on ajatus, johon yhdyn täysin ja joka on minusta tärkeää oivaltaa. Fromm jätti meidät itse asiassa juuri silloin, kun läntinen maailma melko viisaiden vuosikymmenten jälkeen alkoi luisua yhteiskunta-poliittisesti täyteen uusliberalistiseen mielipuolisuuteen.
En sano, että kirja on keskeneräinen. Se on sellaisena kuin se on, oikein hyvä ja ehjä kokonaisuus. On kuitenkin joitakin teemoja, joita olisi syytä täsmentää Frommin hengessä. Ensimmäinen niistä on intellektuaalisesti ongelmattomampi: humanismin käsite.
Kirjassa se jää melko epämääräiseksi. Lukija ajatellee, että käsite viittaa lähinnä ihmisoikeuksien ymmärtämiseen universaalina eettisen normistona; eikä lukija tietenkään olisi kokonaan väärässä.
Humanismin käsitteelle on modernin ajattelun kehittyessä tullut kuitenkin näkyviin melko selvät historialliset juuret. Viittaan niihin aikoihin, jolloin filosofinen ajattelu alkoi olla yksimielistä siitä, että kaikki uskonnot ovat ihmisten kehitelmiä; nekin, joissa keskeiset uskonkappaleet on uskon mukaan saatu jumalallisina ilmoituksina.
Tätä humanistista käsitystä ei pidä ymmärtää minään uskontojen täystyrmäyksenä, sillä varsinkin eettisissä kysymyksissä kaikki suuret uskonnot sisältävät mittaamattoman määrän kokemusperäistä viisautta.
Fromm ei ollut taisteleva ja mekastava ateisti. Hän katseli kaikkia uskontoja lempeästi ja kehotti kaikkia muitakin tekemään samoin. Hän ei kuitenkaan unohtanut eikä kehottanut muitakaan unohtamaan sitä, miten uskontoja on pantu palvelemaan ihmisten alistamista ja sortoa ja oikeuttamaan sotimista.
Intellektuaalisesti paljon ongelmallisempi käsite saattaa olla sosialismi.
En ole itse paneutunut niin syvällisesti Fromm-tutkimukseen, että voisin sanoa varmasti tietäväni, mitä Fromm ajatteli käyttäessään tuota käsitettä. Voin siis vain rekonstruoida hänen ajatteluaan tai edetä itsenäisesti sen hengessä.
Luulen, että Fromm olisi ollut kanssani samaa mieltä siitä, että sanat sosialismi ja kapitalismi eivät parhaimmillaan ole mitään täsmällisiä rakennekäsitteitä. Siinä kylmän sodan maailmassa, joka alkoi olla todellisuutta jo 1940-luvun lopussa, voimakas propaganda sekä idässä että lännessä julisti, että idän yhteiskuntajärjestelmä on sosialismia ja lännen kapitalismia.
Sanat sosialismi ja kapitalismi eivät parhaimmillaan ole mitään täsmällisiä rakennekäsitteitä.
Tämä oli niitä perin harvoja asioita, joista itä ja länsi olivat täysin yksimielisiä. Järjestelmien plus ja miinus etumerkeistä vain oltiin täsmälleen päinvastaista mieltä. Se oli kylmän sodan perusta; ja synkkä epäluulo vastapuolen aikeita kohtaan.
Tässä asiassa paluu Marxiinkaan ei auta meitä kovin pitkälle. Enemmän kuin sanasta sosialismi Marx oli innostunut sanasta kommunismi. Voi huoleti sanoa, että se oli Marxin utopia: yhteiskunta jossa kaikki saavat tarpeidensa mukaan ja kaikki tarvittava ammennetaan luonnon runsauden sarvesta.
Kun Marx näki eri yhteiskuntamuodot kehittyvinä ja toisiaan seuraavina, hän tuli jossakin elämänsä vaiheessa sanoneeksi, että sosialismi on ikään kuin kommunismin esiaste, jossa tuotantovoimien kehittymättömyyden vuoksi kaikki eivät vielä voi saada täysin tarpeiden mukaan, vaan joutuvat tyytymään siihen, että saavat vain ansionsa mukaan. Nämä ajatukset eivät missään tapauksessa ole parasta Marxia.
Ehkä Marxin kanssa voimme sittenkin yrittää mennä askeleen eteenpäin. Marx oli tavattoman innostunut Pariisin kommuunista vuonna 1872.
Hän ei sano missään, mutta olisi saattanut sanoa, että kommuuni rakenteena toteutti sosialismia käytännössä. Nykytermejä käyttäen kommuuni oli ikään kuin itsenäisten tuotanto-osuuskuntien keskus-osuuskunta.
Tuotanto-osuuskunta on yritys, jonka jäseniä ovat sen työntekijät. Tämäkin oli utopia. Utopiaksi se osoittautui viimeistään siinä vaiheessa kun tämä rakenne perverssissä totalitaristisessa ja diktatorisessa muodossa toteutettuna ajoi kiville Neuvostoliitossa.
Luulen, että käsitettä sosialismi on hedelmällisintä lähestyä toista tietä, jossa siinäkin Marxin voi ottaa epäsuorasti avuksi. Marxin Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen kritiikki.
Juuri se voidaan määritellä sosialismiksi: sosialismia ei kuitenkaan ole vain liberaalin talousfilosofian kritiikki, vaan koko liberaalin ideologian kritiikki, joka samalla kuitenkin perustuu molempien yhteiskunta-teorioiden, sekä liberalismin että sosialismin, yhteiseen arvopohjaan: vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo.
Sosialismi on siis aate ja vasemmistolaisen yhteiskunta-teorian perusta; se ei ole mikään tietty yhteiskunnan rakenne tai järjestelmä.
Käytännössä kysymys on siitä, minkälaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia instituutioita rakennetaan edistämään sosialististen arvojen toteutumista. Vain sokea ei näe, että sosialistinen ajattelu on jo saanut paljon aikaan.
Pysähtyä ihailemaan jo saavutettua on sekin sokeutta, sillä maailman haasteet, joita on lähes loputtomasti, janoavat sosialistiseen ajatteluun perustuvia ratkaisuja.
Hietalahden ja Pekkolan kirjan suuri ansio on siinä, että esimerkkinsä voimalla se avaa yhteiskunta-teoreettista ajattelua ja irrottaa jäykistä ajatustottumuksista. Toivon, että kirja saa paljon lukijoita.
Jarno Hietalahti & Mika Pekkola: Terapiaa mielipuoliselle maailmalle – Erich Fromm ja radikaalihumanismin lupaus Vastapaino 2019, 256 sivua.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva osuuskaupan keskusjärjestöissä työskennellyt tutkimus- ja viestintäjohtaja.
uutiskirje 