Mikä kaikki koronakriisin myötä muuttunut tulee muuttumaan myös pysyvästi? Esimerkiksi työmatkustaminen ja etenkin lentäminen on vähentynyt radikaalisti. Vapaa-ajan matkustamisesta en osaa sanoa. Työmatkojen tarve saattaa vähentyäkin, koska lyhyeen kokoukseen ei uhrata montaa matkapäivää.
Ehkä etätyöt yleistyvät, mutta ehkä toisaalta oikeiden ihmiskontaktien tärkeys myös tunnustetaan laajemmin.
Sen, miten me ajattelemme yhteiskunnallista infrastruktuuria, soisi muuttuvan. Perinteisesti infrastruktuuri tuo mieleen lähinnä fyysiset rakenteet – satamat, tiet, sillat, ehkä katuvalaistuksen – ja edistysmielisille joukkoliikenteen.
Infrastruktuuriin kuuluvat myös monet niin yksityiset kuin julkiset palvelut. Monen infrastruktuurin osalta erottelu aineelliseen ja aineettomaan ei ole mielekäs. Rautatieverkosto vaatii radat, niillä liikennöivät junat, mutta myös junaliikenteestä vastaavat toimijat.
Monien ammattien harjoittajat eivät voi tehdä työtään kotoa käsin. Mutta ne meistä, jotka voivat tehdä työtä kotoa käsin, ovat varsin laajalti niin tehneet.
Tämän mahdollistaa se, että suurella osalla väestöstä oli valmiiksi internetyhteys. Moni voisi ylläpitää työnteon kannalta välttämättömiä verkkoyhteyksiä työpuhelimen kautta, mutta käytännössä epäilen suurimman osan käyttävän yksityistä verkkoyhteyttä.
Pandemian myötä suuri osa suomalaisista siirtyi käymään koulua, opiskelemaan ja työskentelemään kotoa käsin, ei julkisen vaan yksityisen ja yksityisesti rahoitetun infrastruktuurin kautta. Miksi maantiet ja kadut rakennetaan ja ylläpidetään verovaroin, mutta internetyhteyksiä ei? Yhtä lailla internet on väylä, jota käyttäen yhteiskuntaan osallistutaan.
Ison-Britannian taannoisen yksityistämisaallon myötä opittiin, etteivät julkiset tuotantolaitokset (engl. ”public utility”), kuten vesilaitokset, sovi yksityisen yritystoiminnan piiriin. On syytä pohtia, miltä osin tietoliikenneyhteydet nykyään kuuluvat samankaltaisiin toimintoihin.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.