Vanhat ideologiset jakolinjat estävät meitä ajoittain näkemästä miksi tietyt politiikan osa-alueet tarjoavat mahdollisuuden saavuttaa progressiivisia tavoitteita. Yksi, mitä minä monien progressiivisten yhteiskuntatieteilijöiden kera olen vältellyt, on kilpailupolitiikka.
Tähän on syynsä. Suomalainen kilpailupolitiikka vaikutti, varsinkin menneinä vuosikymmeninä, tympeältä ja oikeistolaiselta. Vaikutelma oli, että kilpailupolitiikan tehtävä oli edistää (vain) yritysten intressejä.
Tätä jakolinjaa korosti, että ihmisiä suojattiin kuluttajapolitiikalla ja suuri osa kilpailupolitiikan uutisoinnista koski yritysten välisiä asioita. Kilpailupolitiikan asemaa ei edistänyt sekään, että sen äänekkäimpiä puolestapuhujia on vaikea erottaa uusliberaaliin kaapuun pukeutuneista taantumuksellisista.
Kilpailupolitiikan, kuten oikeastaan kaiken politiikan, peruslähtökohta on kuitenkin kuluttajien eli ihmisten hyvinvoinnin edistäminen. Tärkeitä lähtökohtia on toisiakin, kuten perusoikeuksiin kuuluvien vapauksien turvaaminen.
Mutta taitava ja hyvin määritelty kilpailupolitiikka, ehkä tarmokkaaseen kuluttajasuojaan yhdistettynä, voi tarjota myös vasemmistolle mahdollisuuksia onnistuneeseen elinkeinopolitiikkaan.
Hyvällä syyllä voi esimerkiksi kysyä, onko laajalti julkisen sektorin subventoimien lääkkeiden myynti syytä organisoida nykyisen kaltaisesti? Mahdollisesti on, mutta aiheesta muutama vuosi sitten käyty “keskustelu” ei keskeisiä kysymyksiä erityisesti valaissut.
Elinkeinoelämän etujärjestöt hyödyntävät enemmän tai vähemmän taitavasti kasvavaa pr-teollisuutta omien, harvoin jos koskaan meidän kaikkien, edun ajamiseksi. Antamalla oikeiston määrittää kilpailupolitiikka menetämme arvokkaita mahdollisuuksia edistää vasemmistolaisia tavoitteita ja varsinkin heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.