Avioero on ollut pahinta ja parasta, mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut. Pahinta, koska menin rikki. Parasta, koska se opetti minulle paljon – opin tuntemaan itseni paremmin ja ymmärtämään elämän tarkoitusta; eron ansiosta nautin elämästäni enemmän kuin aikaisemmin.
Ero opetti minut ymmärtämään niiden asioiden arvon, joita minulla on. Jopa monien sellaisten asioiden, joista helposti ajattelemme, etteivät ne ole minkään arvoisia; ne voivat näyttää arvottomilta, mutta todellisuudessa ne ovat valtavan tärkeitä – kuten jokainen sekunti, kun hengitämme ilmaa keuhkoihimme. Meidän tulee nauttia elämästä ja arvostaa elämää.
Minusta tuntuu, että aikaisemmin en pystynyt näkemään asioiden arvoa enkä ollut onnellinen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Nyt olen vahvempi kuin ennen. Ongelmat kuuluvat elämään, eikä elämä näyttäytyisi yhtä kauniina ilman ongelmia. Ajattelen, että jokainen elämämme kokemus ja kaikki ongelmat, joita kohtaamme, auttavat meitä kasvamaan ihmisinä, tulemaan vahvemmiksi ja löytämään oman tiemme elämässä.
Avioero oli minulle oppitunti ja se opetti minua löytämään oman tieni. En sano, että ero olisi hyvä asia, mutta jokainen epäonnistuminen pitää sisällään myös uuden mahdollisuuden. Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, ja meidän pitäisi oppia käyttämään kaikkia kokemuksiamme parhaalla mahdollisella tavalla.
Kyllä – minulla on edelleen ongelmia elämässäni, mutta tiedän nyt, etten auta itseäni olemalla surullinen. Ajattelen, että ongelmat voivat olla keino saavuttaa jotain parempaa.
Jokainen epäonnistuminen pitää sisällään myös uuden mahdollisuuden.
Valinta on meidän, kukaan ei voi tehdä sitä meidän puolestamme. Voimme rakentaa sillan vaikeuksien yli ja kehittyä ihmisinä tai voimme sortua helvettiin. Moni elämässä menestynyt ihminen on kohdannut ongelmia, mutta hän on voittanut ne. Mutta on myös niitä, jotka sortuvat – ehkä he alkavat käyttää huumeita ja menettävät loputkin. Meidän kaikkien on mietittävä, mitä haluamme tehdä omalla elämällämme.
Kun ihminen kohtaa surun, todella syvän surun, joka nielee mukaansa syvään kuiluun, hän kokee, miten suru on todella kauheaa, sietämätöntä, ja hän pakenee sitä. Jotkut vellovat surussaan eivätkä yritäkään olla onnellisia, mutta en usko, että he ovat kokeneet surua vielä pohjia myöten. Kun itse kävin tarpeeksi alhaalla, aloin etsiä tietä ulos, sillä halusin olla onnellinen.
Sen jälkeen kun olin selvinnyt syvimmästä alhosta, aloin nauttia hyvin pienistä asioista, näin kirkkaammin, mitä kaikkea minulla oli, ja tunsin jokaisen pienenkin ilon aiheen sydämessäni. Se oli nautinnollinen kokemus enkä enää ollut surullinen.
Sanon vielä uudestaan, että avioero Afganistanissa johtaa väistämättä vaikeuksiin. Kohtaan edelleen joka päivä monia ongelmia siksi, että olen eronnut nainen. Mutta en enää ole surullinen, sillä se esti minua kehittymästä. Meidän täytyy taistella elämämme ja onnemme puolesta.
Ajattelen, että jopa väkivalta, huono turvallisuustilanne ja itsemurhaiskut ovat minulle opiksi. Kun tiedän, että tunnin päästä en ehkä ole enää elossa, näen, ettei elämää kannata elää surullisena tai vihaisena. Haluan elää jokaisen elämäni sekunnin nauttien.
Ei ole kummoinenkaan konsti olla onnellinen, jos elämässä ei ole ongelmia. Sen sijaan on kunniaksi ihmiselle, jos hän osaa olla onnellinen huolimatta kaikista ongelmistaan ja kykenee löytämään hyvän elämän myös vaikeuksien keskellä.
Olen oppinut monia asioita ongelmieni ansiosta; aika, jolloin elämäni jokainen sekunti oli minulle helvettiä, teki minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Mutta kun muistan noita kaikkein vaikeimpia aikoja, ruumiini vapisee enkä pysty kontrolloimaan itseäni. Siksi en mielelläni muistele menneisyyttäni.
Kun minulla oli vaikeaa avioeroni jälkeen enkä voinut tavata tytärtäni ja olin hänestä huolissani, mikään ei auttanut minua – eivät lääkkeet, eivät lääkärit eivätkä ystävät. Mutta kun pystyin päättämään, että muutan ajatteluani ja selviän surustani, sain takaisin elämän kauneuden.
Mietin asiaa paljon, etsin internetistä tietoa ja luin kirjoja siitä, miten mieltä voi harjoittaa. Tein erilaisia harjoitteita ja aloin meditoida, pyrin pääsemään irti pahoista muistoista. Ymmärsin, että kaikki se mikä on tapahtunut, on menneisyyttä eikä menneisyyden muisteleminen auta minua. Sillä, että olen kateellinen, vihainen tai surullinen ei ole vaikutusta muihin ihmisiin; vahingoitan sillä vain itseäni.
Päätin, että minun oli jätettävä entinen ja opittava virheistäni; ymmärsin, että ensin meidän täytyy oppia antamaan anteeksi itsellemme ja sen jälkeen muille. Koin, että olemalla ystävällinen ja inhimillinen muita kohtaan, voin saavuttaa mielenrauhan ja vapauden itselleni. Jopa kaikkein pahimmissa paikoissa kuten Afganistanissa voimme olla onnellisia, jos löydämme onnellisuuden sisältämme.
Niin kauan kuin hengitämme, meidän pitäisi nauttia ja elää täysillä. Kun emme enää ole elossa, ei ole mitään. Elämme vain kerran – ei kannata jättää käyttämättä elämää, joka meille on annettu, aika kiitää eikä tule milloinkaan takaisin.
Käännös Kirsi Mattila