Koronavirus on Suomessa sulkenut rajat, koulut, kirjastot ja meidät koteihin. Elämme poikkeuksellisia aikoja.
Meidän kahden ihmisen perheessä koronavirus ravistelee arkea voimakkaasti. Työskentelemme kummatkin sosiaali-ja terveysalan ammattilaisina, joten meiltä on palanut vapaat ja työaikalaki on unohdettu. Jo nyt venymme, teemme tuplavuoroja, kun työkaveri on kotona hoitamassa sairasta lasta tai itse kipeänä. Venymme kun osastolla ollaan ylipaikoilla ja resurssit eivät riitä. Venymme kun vaihtoehtoja ei ole.
Meidän perheessä virus lykkäsi häät ja miesten jalkapallon EM-kisojen siirtyminen peruutti myös häämatkan. On vaikea ajatella globaalia pandemiaa, kun kiukuttaa niin vietävästi, että oma arki heittää häränpyllyä. Ja niin se on tehnyt kaikissa kodeissa. Ja saa kiukuttaa, ei voida odottaa, että aina ja joka paikassa ihmiset pystyisivät ajattelemaan globalia kansanterveyttä, kun on oma arki selvitettävänä.
Ihmisten sairaudet ja ongelmat eivät katoa tämän viruksen myötä vaan epidemian aiheuttamat työt tulevat olemassa olevan työn päälle. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset tarvitsevat enemmän tukea ja apua tässä poikkeustilanteessa. Onneksi sosiaalityö ei mene koskaan kiinni, sillä lapset, nuoret ja aikuiset tarvitsevat apua.
Koti ei ole kaikille turvallinen paikka, ja eristäytyminen sinne voi pahentaa näiden perheiden tilannetta. Päihde-ja mielenterveysogelmat voivat poikkeustilassa pahentua. Huolta on myös niistä koululaisista jotka jäävät opetuksesta jälkeen, kun kotona ei pystytä tukemaan lapsen opiskelua. Sosiaali-ja terveyspalveluita tarvitaan laajasti poikkeustilan aikana ja vielä pitkään sen jälkeen. Tämän resursointiin on syytä varautua.
Josko viimein tämän koronaviruksen myötä tunnustamme yhteiskunnan selkärangaksi koulutuksen ja sosiaali-ja terveyspalvelut. Onko koronavirus lopulta se mikä muuttaa sosiaali-ja terveysalan ammattilaisten arvon juhlapuheista palkaksi? Ennen kuin tutkijat löytävät hoidon ja rokotteen virukseen, lääkärit ja hoitajat varmistavat meille parhaan mahdollisen hoidon. Tämän on syytä näkyä myös työehtosopimusneuvotteluissa.
Poikkeusolot saa kiukuttaa, ja ne voivat myös ahdistaa ja masentaa. Tarjolla on apua erilaisista auttavista puhelimista ja chat-palveluista, joissa ammattilaiset ja vertaiset auttavat.
Tarvitsemme toisiamme. Autetaan jos vain pystytään, eikä jätetä ketään yksin. Soitellaan, ei halailla. Skypetellään, ei käydä kahviloissa. Selviämme tästä kyllä.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton 2. varapuheenjohtaja.