Me vuonna 1964 syntyneet olemme viimeiset, jotka tiedämme, minkä ikäisinä pääsemme eläkkeelle. Minua nuorempien eläkeikää ”tarkastellaan” (lue: nostetaan) vielä, ja varmasti moneen kertaan.
Töissä täytyy jaksaa yhä pidempään. Senpä takia olinkin yllättynyt, kun kysyin tutulta pääluottamusmieheltä hänen firmansa ikäohjelmasta ja kuulin, ettei sitä ole enää. Eipä silti, ei omassa työpaikassanikaan sellaista ole, vaikka Keskossa työskentelee parikymmentätuhatta työntekijää.
Kysyin vuosia sitten silloiselta tavaratalojohtajalta, mitä vanhoille kassahenkilöille tehdään. Heitetäänkö meidät kompostiin? En nimittäin ollut tuntenut ainoatakaan, joka olisi jaksanut töissä vanhuuseläkkeelle asti. Pomoni tuumasi, että hyvä kysymys, hän ei tiedä, ja että eipä vanhoja kassahenkilöitä kyllä usein näe.
Kaikkien etu olisi, että jaksaisimme töissä vanhuuseläkkeeseen asti terveinä ja hyvinvoivina. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäävän työntekijän tulotaso putoaa, hänen eläköitymisensä tulee firmalle kalliiksi, ja yhteiskunnan eläkemenot kasvavat. Ostovoima heikkenee, kun tulot putoavat, ja kansantalous kärsii.
Sen oudompaa, ettei ikääntyviä työntekijöitä toisaalta tueta jaksamaan ja toisaalta mahdollisteta sitä, että he saisivat siirtää osaamistaan nuoremmille. Siis työparit, mentoroijat, nestorit, millä nimellä nuo nyt ovat esiintyneet: sitä hiljaisen tiedon siirtämistä.
Olisi hyvä siirtyä tekemään kevyempää työtä ikääntymisen myötä. Ihanaa olisi myös, jos saisi tehdä vähemmän tunteja tulotason tippumatta, mutta haaveeksi jää. Pienituloisimmilla ei ole mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaallekaan. Työehtosopimuksissa voitaisiin sopia ikävapaista, jos tahtoa olisi, mutta eipä taida löytyä. Painetaan täysillä vain loppuun saakka,
Täytynee laittaa toivonsa kuuden tunnin työpäivään tai neljän päivän työviikkoon – tulotason tippumatta.
Kirjoittaja on myyjä ja luottamusmies.