Talouspolitiikalla on julkisessa ja poliittisessa keskustelussa ylikorostunut rooli. Ongelma ei ole pelkästään kotikutoinen, kuten ainakin finanssikriisistä lähtien eurooppalaista keskustelua seuranneena voi todeta.
Valtiovarainministeriön korostunut rooli on minusta suomalainen erikoisuus. Ehkä vielä merkillepantavampaa on, että ainakin minulle ekonomistikunta näyttäytyy varsin yksiäänisenä. Miksei meillä ole moniäänisempää nimenomaan taloustieteilijöiden käymää talouskeskustelua?
Kyse on osin määritelmistä. “Taloustieteilijä” ja myös “ekonomisti” tulkitaan monasti varsin ahtaasti. Ei välttämättä niin ahtaasti, että ekonomistiksi määritellään henkilö, joka ei arvostele valtiovarainministeriön korkeita virkamiehiä ja on heidän kanssaan laajalti samaa mieltä. Mutta kansantaloustieteen (jatko-)opintojen puuttuminen näyttää ainakin osin olevan este talouskeskusteluun osallistumiselle.
On houkuttelevan helppoa syyttää mediaa siitä, että he jakavat ekonomistit talouspoliittisen keskustelun suomalaista valtavirtaa noudatteleviin “ekonomisteihin” ja kriittisesti suhtautuviin “vasemmistoekonomisteihin”.
Jälkimmäisen ryhmän into käydä keskustelua voi toki tällaisen leimaamisen jälkeen olla laimeahko. Julkista keskustelua kirkastaa taustaideologioista käytävä, usein (vaan ei aina) selkeyttävä keskustelu. Tämä väärä ja leimaava erottelu on pikemminkin seuraus kuin laimean ja epäanalyyttisen keskustelun syy.
Voi olla, että keskeinen syy kriittisen ekonomistilähtöisen keskustelun puutteelle on meidän kriittisten ekonomistien velttous. Julkiseen keskusteluun osallistuminen vaatii aikaa, runsaasti tarmoa ja paksua nahkaa. Sekä aloitekykyä ja -halua.
Houkutusta toteuttaa kriittistä otetta sosiaalisessa mediassa pikemmin kuin kirjojen ja esseiden kautta on vaikea vastustaa. Vetäytymällä puolustusasemiin osa meistä on omaksunut roolin, jossa aloite on jatkuvasti vastapuolella. Ääntä on käytettävä, jos sen haluaa kuuluville.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
uutiskirje 
