Ison-Britannian todennäköinen ero Euroopan unionista on sotkuisuudessaan ainutlaatuinen. Tätä kirjoittaessani ei tiedetä, anooko Iso-Britannia jo kaksi vuotta kalenteriin merkityn eropäivän lykkäämistä, äänestyttääkö pääministeri Theresa May parlamentissa vielä EU:n kanssa neuvotellun erosopimuksen hyväksyntää, eroaako Iso-Britannia EU:sta ilman sopimusta tai toteutuuko jokin tässä vaiheessa vaikeasti hahmotettavissa oleva muu vaihtoehto.
Prosessi alkoi vuosia sitten silloisen pääministeri David Cameronin päätettyä, hillitäkseen konservatiivipuolueen EU-vastustajia, pyrkiä saamaan huonosti määriteltyjä Iso-Britannialle edullisia myönnytyksiä muilta EU-mailta. Epäonnistuttuaan Cameron vei EU-eron kansanäänestykseen.
Pyrkimys pitää konservatiivipuolue ehjänä on noin 4–5 vuoden ajan vienyt valtavasti EU:n huomiota. EU:lla olisi ollut merkittävä määrä muita, tärkeitä haasteita.
Corbyn on pääosin tyytynyt seuraamaan tätä katastrofia sivusta.
Britit pitävät brexit-sotkujaan puhtaasti sisäpoliittisena ongelmana. Iso-Britannia on kuitenkin tärkeä kauppakumppani monelle EU-maalle. Muu EU odottaa nyt, viekö pääministeri May Iso-Britannian tilaan, jossa kaikki yhteydet maan ja muun EU:n välillä palautuvat kansainväliset sopimukset täyttäviin minimeihin.
Niin tavaran ja palveluiden kauppa kuin lento-, juna- ja laivaliikenne ja myös kaikki henkilöliikenne Iso-Britanniaan on katkolla. On vaikea uskoa, että kypsä ja vakaa demokratia voi viedä modernin yhteiskunnan tällaisen kuilun partaalle.
Työväenpuolueen johdossa on vasemmistolaisin puoluejohtaja vuosikymmeniin, joka sattuu olemaan myös EU:n jyrkkä vastustaja. Kuka hyvänsä muu johtaja olisi pyrkinyt perumaan EU-eron, mutta Jeremy Corbyn on pääosin tyytynyt seuraamaan tätä katastrofia sivusta.
Jotain hyvää brexitistä on ehkä seurannut. Uskoisin prosessin selkiyttäneen, miten syvälle ja perusteellisesti EU-jäsenyys on juurtunut kansallisiin instituutioihin ja myös kansalaisten arkeen. Jäsenyyden purkaminen on paitsi työlästä myös syvästi vahingollista.
uutiskirje 
