Marzia Gholami
Marzia Gholami on 27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Toissa vuonna hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Keväällä Marzia sai uuden työpaikan insinööritoimistossa.
Koska olen eronnut, en näe tytärtäni joka päivä. Nargis asuu viikot isovanhempiensa, minun entisen anoppini ja appeni luona, ja vain viikonloppuisin torstaista lauantaihin hän on minun kanssani. Taistelin oikeudesta tavata tytärtäni. Täällä monet naiset eivät edes tiedä, että heillä on eronkin jälkeen oikeus tavata lapsiaan.
Vuoden aikana Nargis on kasvanut ja viisastunut, mutta hän on yhä lapsi, nelivuotias. Nargis on yhä hyvin herkkä, ja jos joku vihastuu, hän alkaa helposti itkeä. Viime vuonna hän oli hyvin masentunut, hän ei ollut iloinen kuten muut lapset. Hän oli hyvin rauhallinen eikä leikkinyt muiden kanssa, vaan oli omissa oloissaan.
Nyt hän on toimeliaampi ja paljon sosiaalisempi ja leikkii muiden lasten kanssa. Nargisilla menee nyt paremmin kuin viime vuonna, ja minä olen siitä iloinen.
Nargis on älykäs tyttö ja ymmärtää kaiken paljon paremmin kuin monet muut ikäisensä. Kun minun täytyy viedä hänet takaisin anopin luokse lauantaisin, näen, miten hänen kasvonsa muuttuvat, ja hän tulee surulliseksi. Aikaisemmin hän itki, kun hänen täytyi lähteä, mutta nykyisin hän tietää, ettei ole muuta mahdollisuutta. Hän hyväksyy tilanteen eikä itke enää. En kuitenkaan voi olla huomaamatta, että hän ei tahtoisi mennä takaisin.
Kun näytän hänelle rakkauteni, kun suutelen ja halaan häntä, hän suutelee minun käsiäni ja kertoo minulle: ”Minä rakastan sinua, äiti, älä mene äläkä jätä minua!”
Eräänä päivänä pikkusisareni yllättyi ja kertoi minulle, että kun hän oli halannut Nargisia, tämä oli alkanut suudella hänen käsiään. Zainab oli vaikuttunut ja sanoi, etteivät muut lapset reagoi samalla tavalla, jos hän halaa heitä. Hänestä tuntui siltä, että Nargis näytti näin oman rakkaudentarpeensa ja sen, että hänellä oli myös syvä tarve osoittaa rakkautta.
Pikku prinsessani sanoo, ettei hän halua mennä kouluun. Ajattelen, että yksi syy tähän on se, että hänen ollessaan pieni tyttö vein hänet päiväkotiin eikä hän viihtynyt siellä. Hän ajattelee, että koulu on samanlainen paikka. Monet muut tuntemani lapset menevät mielellään kouluun. Ehkä Nargisinkin asenne muuttuu, kun hän kasvaa.
Kerran, kun hain hänet luokseni viikonlopuksi, hän alkoi hyppiä vuoteella, oli iloinen ja sanoi: ”Äiti, lopultakin me olemme vapaita!” Kun kuulin tämän, järkytyin ja ajattelin yllättyneenä, että kaikki viikot hän tuntee itsensä vangiksi. Ymmärrän kyllä, ettei hän ole onnellinen isovanhempiensa luona, sillä siellä kukaan ei tiedä, miten lasten kanssa pitäisi olla.
Toivon, että voisimme löytää paremman hoitopaikan, ja että hän menisi sinne mielellään eikä tuntisi itseään vangiksi. On ongelmallista, että hänen isovanhempansa ajattelevat, että päiväkoti on orpokoti. He eivät myöskään ymmärrä, että lapset tarvitsevat ikäistensä seuraa ja toimintaa, jotta he oppisivat uusia asioita ja taitoja.
”Nargis käy mielellään häissä, ja joskus hän pyytää minua tanssimaan kanssaan.”
Kun Nargis on kanssani, yritän itsekin olla kuin lapsi ja leikin hänen kanssaan. Näen, miten hän nauttii ja tahtoo olla joka sekunti kanssani. Yölläkään hän ei tahdo mennä nukkumaan, vaan sanoo: ”Älä nuku, äiti!” Kun kysyin asiasta hänen isältään, tämä kertoi, että isovanhempiensa luona Nargis menee aina aikaisin nukkumaan.
Aikaisemmin kuvittelin, että lasten pitäisi olla vanhempiensa kaltaisia ja ajattelin, että tyttäreni pitäisi näyttää minulta tai ainakin hänen silmiensä tai nenänsä pitäisi olla samanlaiset kuin minulla.
Todellisuudessa mikään Nargisin kasvoissa ei muistuta minua. Hänen isänsä sanoo kuitenkin, että hän käyttäytyy kuten minä ja että hänen suhtautumisensa muistuttaa minun tapaani ajatella. Silloin tulen iloiseksi. Tuntuu mukavalta ajatella, että meissä on jotain samaa.
Monessa asiassa olemme myös erilaisia. Joskus yllätyn eroavaisuuksistamme. Nargis pitää tanssimisesta ja meikkaamisesta. Erityisesti hän haluaa laittaa kynsilakkaa ja joka kerta kun käymme ostoksilla, hän pyytää minua ostamaan uuden, punaisen kynsilakan.
Itse en pidä erityisemmin punaisesta väristä, mutta minun pikkutyttäreni rakastaa sitä. Kaiken, mitä ostamme, pitäisi olla punaista. En myöskään aikaisemmin välittänyt käyttää kynsilakkaa, mutta hänestä kynsilakka on ihanaa. Niinpä minäkin olen oppinut käyttämään sitä ja minustakin on nykyisin mukava värjätä kynnet.
Nargis käy mielellään häissä, ja joskus hän pyytää minua tanssimaan kanssaan. Näen, miten monet lapset tai ainakin pienet tytöt haluaisivat olla morsiamia. He seuraavat silmillään morsianta ja käyttäytyvät kuin morsiamet. He meikkaavat, koska haluavat näyttää morsiamilta. Kun kysyn Nargisilta, haluaisiko hän mennä naimisiin, hän huutaa: ”Ei, ei, en halua!”
Luulen, että hän haluaa olla morsian, mutta ei mennä naimisiin. Hän ajattelee, että jos menee naimisiin, menettää perheensä. Hän reagoi näin, koska me – hänen vanhempansa – olemme eronneet, eikä hän halua kokea mitään eroa enää.
Toivon, että tämä aika, jolloin tyttäreni ei ole onnellinen ja kärsii nähdessään ahdinkoni, on pian ohitse. Ehkä jonain päivänä hän pystyy paremmin ymmärtämään tilannetta.
Käännös: Kirsi Mattila
Marzia Gholami
Marzia Gholami on 27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Toissa vuonna hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Keväällä Marzia sai uuden työpaikan insinööritoimistossa.